torstai 17. marraskuuta 2016

Ihminen on

[outo eläin]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Yksilö ja lauma.

Superkuu jäi näkemättä.
    Pilvet peittivät maanantaina taivaan. Avaruus pilvien takana, kuu ja aurinko.
    Superkuu jäi näkemättä myös tammikuussa 1948 kun se viimeksi näytti yhtä suurelta ja komealta.
    Tai mistäpä minä tiedän vaikka olisin nähnytkin. En kuitenkaan muista millainen ilma silloin oli. Sitä paitsi tuolloin ei puhuttu superkuusta.
    Sama kuu kuitenkin, nyt vain 68 vuotta vanhempi. Ei mikään ikä kuun vanhenemiselle. Meille muille kokonainen elämä.
    Tammikuussa 1948 olin vajaan vuoden ikäinen.
    Muistikuvat ovat utuisia. Olemattomia. Kuviteltuja.


Ihminen tietää paljon ja kuvittelee paljon. Tajuinen elämä on siinä välissä. Tunne sitoo tiedon ja kuvittelun.
    Ihmisen ajattelun ymmärtäminen on pirullisen vaikeaa. Miksi ”se” ajattelee niin kuin ajattelee? Miksi ”se” luulee ajattelevansa niin kuin ajattelee? Miksi ”se” ajattelee ajattelevansa niin kuin ajattelee?
    Kuulostaa filosofiselta hölynpölyltä.
    Konkreettisempia paradokseja ihmiseen vaikuttamisesta: Englannissa ”roskalehdistö” sai unohdetun kansan uskomaan EU:ta koskevaan vääristelyyn ja valheisiin, kun taas Yhdysvalloissa valtamedia ei pystynyt vakuuttamaan "rahvaalle", että Donald Trump vääristelee ja ”valehtelee”.
    Kansan mieli oikuttelee tai se näyttää oikuttelevan. Eliitin vastainen kapina ei oikeastaan selitä mitään, koska media edustaa aina ja joka puolella eliitin ääntä, olipa sen kannanotot mitä tahansa. Niinpä täytyy kysyä, miksi Britanniassa kansa uskoi eliitin levittämän epätiedon mutta hylkäsi USA:ssa eliitin levittämän ”oikean” tiedon? Vai vetikö some Yhdysvalloissa roskalehdistön roolin uskottavasti?
    Laitan sanoja lainausmerkkeihin, koska en uskalla vetää ehdottomia rajoja toden ja valheen väliin. Mistäpä minä tietäisin mikä on totuus!


No, yhtä kaikki valtamedia USA:ssa ja Euroopassa asettui kyselemättä Hillary Clintonin kannalle ja yllättyi kun Trump voitti.
    Sen ei pitänyt olla mahdollista. Paljon sanoja käytettiin Trumpin kaatamiseksi. Paljon esitettiin väitteitä etteivät tyhmät maalaiset ja entiset teollisuustyöläiset tiedä mistä on kysymys; että näitä punaniskoja on kuitenkin vähemmistö.
    Lokakuussa Sarah Smarsh kirjoitti The Guardianissa kuinka liberaali lehdistö vääristelee todellisuutta, tai ei suostu uskomaan että todellisuus on monimuotoisempi kuin miltä se näyttää eliitin kuplasta katsottuna.
    Kun Trumpin kannattajien profiilia selvitettiin kahdessa laajassa tutkimuksessa, tutkijat yllättyivät. Trumpin kannattajat eivät olleet sen huono-osaisempia kuin amerikkalainen väestö ylipäänsä. He eivät olleet joutuneet globalisaation aiheuttaman työnpaon kohteeksi sen enempää kuin väestö keskimäärin.
    Itse asiassa Trumpin kannattajat paljastuivat paremmin koulutetuiksi kuin amerikkalaiset keskimäärin, ja he olivat myös varakkaampia kuin väestö keskimäärin. Tyypillinen Trumpia kannattava amerikkalaisperhe tienasi vuodessa 72 000 dollaria kun taas Clintonia tai Bernie Sandersia kannattavissa perheissä ansaittiin vähemmän.
    Juuri mikään Trumpin kannattajiin liitetty stereotypia ei tuntunut olevan totta. Siitä huolimatta lehdistö ja tv-kanavat piirsivät tuon kannattajaprofiilin karikatyyriä hampaat irvessä. Trumpin puolustaminen jäi somelle.
    Mutta vaikka Trumpin peruskannattajilla meni elämässään melkoisen hyvin, nämä tunsivat itsensä uhriksi.
    Tätä todellisen tai kuvitellun uhrin tilannetta media ei huomannut eikä osannut ottaa lukuun ennusteita laatiessaan. Somelta ei kai kukaan kysynyt.


Kun kulkee laumassa ja pitää itseään yksilönä, ei oikeastaan tajua missä kohtaa ”minä” loppuu ja lauma alkaa, eikä varsinkaan sitä että lauman vaihtaessa kulkusuuntaa, sen sisällä muutosta ei huomaa. Ympäristö näyttää samalta koska vieressä kulkee samanlaisia ihmisiä kuin eilen ja toissapäivänä.
    Vain ulkopuolelta voi havaita mihin lauma kulkee.
    Nykyään kehutaan kun joku suunnittelija tai tutkija osaa asettautua ”laatikon ulkopuolelle” - sieltä näkee asiat paremmin. Ranskalainen Alexis de Tocqueville (1805-1859) oli konkreettisesti tällaisessa tilanteessa matkustaessaan Yhdysvaltoihin 1800-luvulla; hän saapui demokratiaan ei-demokraattisesta yhteiskunnasta. Hänen havaintonsa amerikkalaisesta demokratiasta (ja demokratiasta ylisummaan) ovat yhä hämmästyttävän tarkkanäköisiä, oivaltavia ja ajattelemaan herättäviä.
    Tai toisaalta, eikö tälläkin palstalla ole moneen kertaan todettu, että melkein kaikki tärkeä on ajateltu kauan sitten eikä juuri kukaan pysty esittämään mitään uutta?
    Tocqueville kirjoitti, että tasa-arvon aikana jokainen ihminen elää eristettynä, koska apua ei enää voi pyytää suvulta eikä naapurilta; demokratiassa päätökset tehdään kauempana, enemmistön ehdoilla.
    "Apua ei ole enää pyydettävissä suvun muodostamalta ystäväpiiriltä eikä enää ole sellaista yhteiskunnallista viitekehystä, luokkaa, jonka myötätunto olisi taattu", Tocqueville sanoi. ”Jokainen voidaan helposti jättää yksikseen ja painaa jalalla nöyräksi... Tasa-arvo riistää yksilöltä naapurien tuen, mutta lehdistö tekee mahdolliseksi, että hän voi kutsua avukseen kaikki kanssaihmisensä, jopa koko ihmiskunnan.”
    Tocqueville mielestä lehdistöllä on pikemminkin voima estää pahan syntyminen kuin luoda hyvää. Hänen näkemyksensä yksilön joutumisesta enemmistön virran viemäksi oli lohduton ja kuitenkin hirvittävän osuva:
    ”Kun tasa-arvo leviää ja ihmiset yksilöinä haurastuvat, he jättäytyvät yhä estottomammin joukkovirran vietäväksi ja kokevat yhä hankalammaksi pitää kiinni mielipiteistä, jotka ovat suurten joukkojen hylkäämiä.
    Sanomalehti edustaa yhteisöä; voisi sanoa että se ikään kuin koko yhteisön nimissä osoittaa viestinsä erikseen jokaiselle sen lukijalle, ja mitä nahjusmaisempia nämä yksilöinä ovat, sitä helpompaa on lakaista ne vaikenevien joukkojen jatkeeksi.
    Lehdistön valta ('l'empire des journaux') siis kasvaa tasa-arvon enentyessä.”


Voiko joku osua joukkotiedotuksen ytimeen noin tarkasti 180 vuotta sitten? Ennen sähköisen median syntymistä? Ennen sosiaalisen median purskahtamista kilpailevaksi valtaväyläksi? Ennen... meidän aikamme juhlittua viisautta?
    Kyllä! Ilmeisesti voi.
    Kiinnostavinta Tocquevillen ajatuksessa on huomio, että lehdistön ylivaltainen asema syntyy demokratian vaatimuksesta siirtää päätäntävaltaa yksilöltä yhteisölle. Edes demokratian, tasa-arvon toteuttamisessa ei ole ilmaisia lounaita. Kun saadaan yhtä, menetetään toista.
    Mutta Tocquevillen terävä visiokaan ei selitä, miksi lehdistö toisinaan pystyy muokkaaman ihmisten ajattelua ja käyttäytymistä, mutta toisinaan se on täysin voimaton edistämään edes niitä hyviä asioita, joista olemme suunnilleen yhtä mieltä. Pahan levittämisen tarkoituksellista onnistumista en halua edes ajatella.
    Ihmiset lukevat mitä haluavat - eivät sellaista mikä ei sovi heidän ajatusmaailmaansa. Kun ollaan laumassa, vastavirtaan jaksaa harva sinnitellä. Ja omassa joukossa kulkee vain tietynlaisia viestejä suusta suuhun, päätteeltä päätteelle, puhelimesta puhelimeen.
    Tässä lienee kysymys samanlaisesta adaptaatiosta kuin mistä Yrjö Ahmavaara puhui huhun leviämistä analysoidessaan:
    ”Huhun leviämisen ehtona on, että se uskotaan, vaikkakaan sitä ei tiedetä todeksi. Huhun uskominen todeksi määräytyy puolestaan juuri siitä, sopiiko huhun lausuma ajatus yhteisössä vallitsevaan maailmankuvaan, hegemoniaan, vaiko ei. Huhun muodossa voivat levitä vain yhteisössä vallitsevaan ajattelutapaan sopivat hypoteettiset ajatukset: huhuistaan yhteiskunta tunnetaan.”


Joskus, kauan sitten keskusteltiin paljonkin kirjallisuus- ja elokuvakritiikin vastuusta. Voiko negatiivinen arvostelu ”tappaa” elokuvan suosion, riittääkö myönteinen kriitiikki bestsellerin luomiseen?
    Tänään tuollaista kysymystä ei juuri kuule, koska taidekritiikillä ei ole näkyvää asemaa mediassa, mutta kysymys tietysti on olemassa, ja samanlainen kysymys toistetaan kun ihmetellään, miksi lehdistö pystyi vaikuttamaan Brexit-äänestykseen mutta ei näköjään juuri lainkaan USA:n presidentinvaaleihin.
    Jos myönteinen arvostelu synnyttäisi bestsellerin, maailma olisi niitä pullollaan ja kustantajat kiittäisivät. Jos negatiivinen arvostelu tappaisi elokuvan suosion siihen paikkaan, monta kassamagneettia olisi jäänyt syntymättä.
    Ihminen ei näytä sittenkään olevan ”kone”, robotti joka uskoo lukemansa sanasta sanaan, katsomansa kuvasta kuvaan.
    Kenties ihmisen ajattelua yhä selittää lauman käyttäytymissäännöt. Valistunut ihminen ei oikein halua myöntää tätä tosiasiaa, sillä moderni ihminen määrittelee itsensä tiedolliseksi toimijaksi, joka perustaa valintansa puhtaaseen järkeen.
    ”Ihminen tietää, siis on!” kulttuuri-ihminen huudahtaa kopeasti.
    Mutta perimmiltään ihminen on outo eläin.
    Lauman keskelläkin ”se” kuvittelee ajattelevansa eri tavalla kuin vieruskaverinsa. ”Se” kuvittelee olevansa absoluuttinen individualisti marssiessaan yhtä jalkaa muiden samanlaisten joukossa, jossa kaikki ajattelevat ajattelevansa kukin ihan omalla tavallaan.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
______________________________________________________________________
Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Weilin+Göös, 3. uudistettu painos 1975.
Jermu Laine: Alexis de Tocqueville – Demokratian ja vapauden moderni yhteensovittaja. Edita, 1999. (*)
Alexis de Tocqueville: Demokratia Amerikassa. (De la démocratie en Amérique I-II, 1835,1840.) Suom. Sami Jansson. Gaudeamus, 2006.


(*) Pakinan Tocqueville-sitaatit Jermu Laineen teoksesta, hänen suomentaminaan.

17 kommenttia:

  1. Olemmeko me siis yksilöitä vai laumasieluja? Oikea vastaus varmaan on, että molempia. Epäilemättä se vaihtelee yksilöittäin, mutta yleisesti ottaen olemme enemmän laumaa kuin moni haluaisi myöntääkään. Länsimainen kulttuurihan perustuu yksilökeskeisyyteen, siinä missä itäisessä ryhmällä, yhteisöllä, on paljon suurempi merkitys.

    Ihmisestä tulee aina mieleen tilastotieteen periaatteet. Tilastollisesti meidät on välillä niin kovin helppo määritellä varsin tarkasti, mutta yksilötasolla ei. Ihminen on todellakin outo eläin, joka laumanakin toimii joskus yllättävästi.

    Suuri kysymys on, että mikä ihme demokratiaan on mennyt. Demokratiahan on vaativa järjestelmä, koska se edellyttää aktiivisia, kriittisiä ja tiedostavia äänestäjiä. Nyt siltä näyttää puhti loppuvan, kun sivistymättömyydestä on tullut hyve. Suuri osa äänestäjistä haluaa olla asenteikkaita ja, siltä tuntuu, lähinnä näpäyttää vallanpitäjiä. Mitä meille on tapahtumassa?

    VastaaPoista
  2. Kyösti, Pekka: oletteko sattuneet lukemaan semmoisen kirjan kuin Massojen kapina? Sen on kirjoittanut Ortega y Casset, muistan että se suomeksi ilmestyessään teki 1960-luvulla suuren vaikutuksen. Sen veljesteos on varmaan Hayakawan Ajattelun ja toiminnan kieli (en ole varma nimestä), semiotiikkaa, mutta vähän samasta konservatiivisesta näkökulmasta katsottuna.

    Juuri tässä mietiskelin että pitääkö katsoa ja lukea tuo Ortega y Casset, vai jättääkö se vielä muhimaan. En etsi jotain jolle nyökytellä vaan jotain mitä pitäisi peilata tätä aikaa vasten. Kun kerta ei olla eletty sotien välistä aikaa.

    VastaaPoista
  3. Mitä "meille" on tapahtumassa?

    Kysyy Pekka. Pitäisikö lukea Ortega y Gassetia joka ehkä kertoo minän ja ympärilläni olevan suhteesta? kysyy Ripsa.

    Varmaankin pitäisi, ja ylipäänsä, jos olisi aikaa ja energiaa, kenties kannattaisi lukea 30-luvulla ilmestyneitä kirjoja, kuten Paavolaista ja Vaaskiveä ja Spenglriä ja...

    Mutta silloin tulee ehkä liian helposti rinnastaneeksi aikoja joita ei voi rinnastaa. Vai voiko?

    Obama sanoi illalla Berliinissä - tätähän suomalaiset tiedotusvälineet eivät tietenkään painottaneet - että demokratia ei ole mikään taattu juttu vaan että sen eteen pitää tehdä työtä koko ajan. Itsestään selvyys mutta tekeekö tämä liberaaliksi itseään kutsuva eliitti demokratian eteen jotakin vai haukkuuko se vain niitä jotka eivät ymmärrä mistä on kysymys, niitä jotka käpertyvät kohti entisten aikojen nationalismia, ikään kuin äidin kohtuun palaaminen pelastaisi maailman, tai ainakin "minut".

    Obamaa lainaten, minusta tuntuu että liian monet ihmiset - myös nuoret ja ehkä nimenomaan nuoret - ovat unohtaneet että tätä ihanaa rauhan aikaa on kestänyt vasta n 70 vuotta. 70 vuotta, hemmetti!

    Sen takana on miljoonia ja miljoonia ihmisiä tappaneet sodat. Helppo unohtaa älypuhelinta näplätessä. Ketä kiinnostaa... kunhan Saara Aalto voittaa...

    Rajojen ja muurien pystyttäminen tuntuu ehkä harmittomalta mutta...

    Jos pitäisi syyttää jotakuta, syyttäisin eliittiä joka on aina tietävinään muita paremmin mikä on mitäkin. Pari päivää sitten Erkki Tuomioja oli suunnilleen samaa mieltä Trumpin kanssa globalisaation kauheuksista. Siis Tuomioja, vasemmistointellektuelli! Kansainvälisen liikkeen kasvatti.

    Jos intellektuellit eivät myönnä kansainvälisyyden siunausta - se on win-win kuten Obama torstaina sanoi - niin miten rahvas voisi ymmärtää mitä se tarkoittaa ja mitä siunausta siitä on.

    Tässä keskustelussahan globalisaatio on asetettu roiston asemaan. Suomalaisten pitäisi kyllä käyttää sordinoa globalisaatiota soimatessaan.

    Markku Kuisma kertoo kirjassaan Saha kuinka Englanti siirtyi vapaakauppaan 1840-luvulla ja vuonna 1866 vapautti puutullit kokonaan. Se tarkoitti että Suomi ja Skandinavia alkoivat kerätä globalisaation hedelmiä. Suomi nousi!

    Tämä sama Kuisma sanoi Pressiklubissa pari vuotta sitten ettei eurosta ole ollut hänelle mitään hyöytyä.

    Näissä kahdessa edellisessä virkkeessä tulee esille se mistä nyt kiikastaa: eliitti ei enää ole valmis osallistumaan demokratian syventämiseen globaalilla tasolla. Ja kun eliitiltä puuttuu optimistinen visio, kuinka "rahvaskaan" voisi nähdä nykytilanteessa mitään positiivista.

    Onneksi konkretia voittaa viisastelun - katsokaamme Turkuun ja Uuteenkaupunkiin ja moniin suomalaisiin selluloosakaupunkeihin! Siellä vapaakauppa ja globalisaatio tuo hyvinvointia kaikille suomalaisille, siitä riippumatta mitä"eliitti" ajattelee ja miten populismi haluaisi sulkea rajat ja ajatukset.

    VastaaPoista
  4. Tocqueville ei ehkä osannut aavistaa tarpeeksi hyvin "confirmation bias"ia, joka tietysti myös ohjailee.
    Mutta esim. intiaanikysymystä käsitellessä nostaa esiin mallin, että liittovaltion ylemmällä tasolla saattaa olla jokin asia josta kaikki ovat suunnilleen samaa mieltä että se pitäisi tehdä näin ja näin, mutta jos paikallisella tasolla yksikään osapuoli ei koe että heidän intressiensä mukaista olisi että juuri heidän pitäisi tehdä niin, sitä ei tapahdu. Jos jokainen osavaltio ja piirikunta toteaa, että heidän intresseissään on karkottaa intiaanit jonnekin muualle, ei liittovaltion kauniilla sanoilla ja suunnitelmilla intiaanien suojelemiseksi ole paljoa arvoa.

    Yhdysvalloissa kiinnostaisi tietää enemmän paikallisesta tasosta, miten presidentinvaaleja käsiteltiin vaikkapa jossain ohiolaisen pikkukaupungin lehdessä. Koska se, paikallisen huhu tapaan, saattaa ehkä kuvastaa ja määrittää voimakkaammin mitä ne ihmiset ajattelevat joiden kanssa olet päivittäisessä kosketuksessa kuin joku New York Times tai muu massamedia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, luultavasti noin. Tuossa pakinassani en oikein osannut täsmentää mitä yritin sanoa. Esimerkiksi kirja- tai elokuva-arvostelujen vaikutus, suuntaan tai toiseen, on todennäköisesti aina riippunut siitä miten kirjan/elokuvan kokeneet ovat välittäneet "tietoa" kavereilleen. No nykyään sitä levitetään somessa, ehkä tehokkaammin kuin mihin aikaisemmat ruohonjuuritason apparaatit pystyivät.

      Voihan olla että jossakin ohiolaisessa pikkukaupungissa ollaan kuitenkin ihan eri tavalla kiinni paikallisessa, kaikissa suhteissa verrattuna jättikaupunkeihin joissa median vaikutus sitten saattaa ollakin (ironesti) paljon merkittävämpi (jos ihmiset ovat enemmään irrallaan toisistaan). Siis että pikkukaupungissa "asiat" tiedetään ja tunnetaan mediasta riippumattakin.

      Somen takia/ansiosta näitä ihmisten välisiä tietoketjuja on luultavasti hyvin hankala tutkia.

      Tuo intiaanijuttu on hyvä esimerkki paikallisen ja etäisen päätöksenteon ongelmatiikasta (vertaillen esim. EU:hun). Pitäisikö luottaa vain ylätason järkeen vai antaa paikallisen "egosimin" estää järkevä kehitys? Tähän voi vastata monella tavalla ja jos uskotaan demokratiaan (ja hylätään diktatuurit), kehitys on aina enemmän tai vähemmän hidasta ja kivuliasta.

      Poista
    2. Jotain tulee varmaan kuulijan identifikaatiosta, ja jossain vaiheessahan tulee erimuotoisia kulttuuritaisteluja tyyliin rillumarei tai että kun Kajava haukkuu niin se on varmaan hyvä.

      Ja saattaa tosiaan olla että jossain paikoissa käy niin että kaikki "tietävät" asiat ja lehdistön tehtäväksi jää lähinnä heijastaa ne näkemykset, tietysti myös niitä vahvistaen.

      Olen ymmärtänyt että ainakin perinteisesti Yhdysvalloissa nuo pikkukaupungit ovat varsin tärkeitä, monella tapaa omaleimaisia ja että niihin myös identifioidutaan. Samoin paikalliset seurakunnat ovat keskeinen osa sosiaalista elämää...
      En tiedä sen tarkemmin, pitäisi kai oikeasti asua siellä että tietäisi ovatko nuo kliseet totta.

      Ja yksi hämmentävä juttu USAn vaalisysteemissä on juuri se, että loppujen lopuksi muutama vaa'ankielivaltio lopulta määrittää miten käy, Ohio ja Florida ja mikäköhän muu.
      Yhden tuttuni, amerikkalaisen republikaanien kannattajan, kommentteja seurailin tässä vaalien alla, en tiedä lopulta miten äänesti kun Trumpia kritisoi, mutta totesi että ei sillä ole paljoa väliä kun asuu yhdessä niistä osavaltioista joissa jos demokraattien ehdokkaana on kaalinpää niin hänen osavaltionsa kannattaa kaalinpäätä...

      Ja kaikkien demokratioiden yhtenä keskeisenä ongelmana taitaa olla miten selviytyä nimbyistä, tietysti mieluiten ilman tyrannimaisia otteita...

      Poista
  5. Pitäisiköhän todella lukea José Ortega y Gassetia ja Alexis de Tocquevilleä? Kumpaakaan en ole koskaan lukenut, vaikka molempien maineen toki tunnen. Ongelmana vain aina on, että mielenkiintoista luettavaa on niin paljon enemmän kuin aikaa sen lukemiseen.

    Miten valitsemme kirjan, jonka luemme tai elokuvan, jonka katsomme. Siihenkin vaikuttavat lukuisat syyt. Kritiikki, tietysti, osaltaan. Mutta myös kaikki muu mitä kuulemme ihmisiltä tai luemme mediasta. Oma taustamme ja elämäntilanteemme. Minulla on koko ajan melkoisen laaja lista kirjoista, jotka aion lukea lähiaikoina. Se elää koko ajan. Ja aina välillä, satunnaisen impulssin takia, joku kirja ohittaa koko listan ja nousee suoraan luettavaksi. Mukavaa ja kiinnostavaa.

    Kuulun siihen ikäpolveen, jonka nuoruudessa Jukka Kajava oli merkittävä henkilö. Ensin kielteisesti kriitikkona, joka haukkui kaikki hyvät ohjelmat, mutta vähitellen yhä myönteisempänä viihteenkin laadun puolestapuhujana. Niinpä hämmästyin jokin aika sitten, kun eräs ikätoverini tokaisi juuri tuon silloin aikoinaan yleisen väittämän, että ohjelman täytyi olla hyvä jos Kajava sen haukkui. Sillä eihän se niin mennyt, sitten loppujen lopuksi?

    Vaan entä ne suuret kysymykset? Mitä meille tapahtuu ja miksi? Elämme selvästi taas jonkinlaista murrosaikaa, ja liekö kysymys vähitellen yhä korkeammasta iästäni kun koen niin monet muutokset huolestuttavina. Kaikki nämä populismit ja totuudenjälkeisyydet, jotka sotivat sitä vastaan mitä olen oppinut pitämään hyvänä ja oikeana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen täällä joskus merkannut huolenaiheitani. Silloin taisi etummaisena olla EU:n toimimattomuus, demokratian puute ja erikoisesti kyvyttömyys hoitaa kansainvaelluksia omilla rajoillaan kuin myös sisäisesti, eräänlainen sisäänrakennettu naivius. Niin myös nyt. Ihmisen pelko kasvaa jos pääsee syntymään tunne, että asiat eivät enää ole hanskassa. Tältä on Euroopassa tuntunut koko vuosikymmenen ajan, jatkuvasti lisääntyvässä määrin. Maailmalta tulee viestejä jotka selkokielisiksi käännettyinä tarkoittavat suurta huolta yhteiskuntien kestävyydestä.
      Laitan linkin Ruotsiin Göteborgs-Posteniin joka on ollut erikoisen kauan, kylläkin itse aiheutetun, paineen alla. Tässä lie, ehkä hiukan piilossa, ongelman ydin?

      www.gp.se/ledare/neuding-vulgära-paralleller-till-1930-talet-1.3970214

      Paljon rajumpiakin mielipiteitä löytyy korkealuokkaisesta dissidenttimediasta, populisteista puhumattakaan. hh

      Poista
    2. Maaliskuussa kirjoitin näillä palstoilla:

      "Ian Morrisin haastava teos War: What Is It Good For kiertyy epämukavaan johtopäätökseen: rauha on sotien tekemää, valtiot syntyivät sodista, valtiot loivat rauhan ja hyvinvoinnin, kaikenlaisen vaurauden.

      Sota on paradoksi. Tässä ja nyt siinä massamurhataan ihmisiä. Pitkälle juosten sodat ovat kuitenkin luoneet epäjärjestyksestä järjestystä, koska sotien lopettaminen edellytti vahvaa hallintoa, joka taas edellytti valtiorakenteen syntymistä. Sodasta syntyi valtio."

      Nyt sitten ihmetellään, eri puolilla maailmaa, eikö valtio pysty toteuttamaan tehtäväänsä, eikö EU pysty toimimaan valtiotakin järkevämmin jne.

      Rapautuuko valtio moneksi rinnakkaiseksi, epäviralliseksi ja jos, niin onko se kiertymistä takaisin historiaan?

      En haluasi uskoa että paluu on mahdollinen, todennäköinen, mutta...

      Poista
  6. Niinpä - maailma muuttuu, mutta muuttuuko ihminen?

    Mielenkiintoista on tuo että esille nousee Jukka Kajava, ei enää niinkään sen tähden mitä hän kirjoitti vaan että vielä 1970-80 luvuilla oli todella kirjoittajia joiden ääni kuului, ja joiden ääntä jotkut joka pelkäsivät negatiivista kritiikkiä odotellessaan.

    Onko media tänään moni-ilmeisempää kun "kajavia" ei nyt tunnu olevan vai onko se pelkästään harmaampaa, yhdentekevää? Ihmiset ajattelevat kukin mitä ajattelevatkin eikä yhteisiä intohimoja tunnu olevan, joten ei ole vaikutusvaltaisia kirjoittajiakaan jotka intohimoja herättäisivät.

    VastaaPoista
  7. Nykymaailmassa taitaa olla käynnissä useita eri suuntiin vieviä kehityskulkuja. Mediakin on monimuotoisempi kuin koskaan ennen, mutta myös sen käyttäjät ovat hajaantuneet. Ei ole enää yhtä kajavaa, jota kaikki kuuntelisivat, vaan useita eri ryhmien kajavia.

    Tuntuu myös, että maailma muuttuu nopeammin kuin ihminen, mistä seuraa että nykyihminen, tai ainakin iso osa ihmisistä, on jotenkin hämillään. Sitä ovat jopa puolueet. Samoin valtiot? Kansainvälinen yhteisö? Siksi kai osa äänestäjistä lähtee populistien kelkkaan, kun nämä lupaavat palauttaa maailman ennalleen. Se ei kuitenkaan ole mahdollista.

    Kuulun niihin ihmisiin, jotka kokevat länsimaisen demokratian eräänlaisena yhteiskunnallisen kehityksen tähänastisena huippuna (puutteistaan huolimatta). Kuten Kyöstikin on monesti todennut, on se antanut meille tavallisille ihmisille ennennäkemättömiä vapauksia ja taloudellista riippumattomuutta. Nyt näyttää siltä, että jopa demokratian saavutukset saattavat olla uhattuina. Mitä siis tilalle? Voisihan se olla jopa jotain parempaa, mutta ei se kovin todennäköiseltä tunnu.

    VastaaPoista
  8. Lähes näihin päiviin asti on arvostettu sivistystä, nyt monen mielestä "perseily" on arvokkaampaa.

    Ennenkin törttöiltiin, mutta se oli tuomittavaa, nykyään jopa ihailtavaa tai sellaista, mitä ei tarvitse ottaa lukuun.
    Somepelleily ja humala ovat ainakin suomalaisten mielestä anteeksiannettavia, koska kumpaakaan ei oikein osata, somea vielä ja juomista vieläkään.

    Pyörittelen mielessäni sanaa koneihminen ja Pekka Turusen edellä mainitsemaa liian nopeaa maailman muutosta. Koneihmisyys kuulostaa oudolta, onko se ihmisyyttä ollenkaan?

    Tämä on banaali kommentti Kyösti hienoon kirjoitukseesi ja myöhässäkin, mutta julkaisen nyt kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa some+humala -asiassa viittaan mm. Timo Hännikäiseen, jonka apurahasta nousi haloo, mielestäni ihan aiheesta, kun mies on kirjallisen työnsä ulkopuolella niin holtiton ja räävitön. Minusta kyllä kirjailijan blogi, facebook, twiitit ja tv-puheet kuuluvat hänen kirjailijakuvaansa siinä missä paperimuodossa julkaistut kirjatkin (varsinkin kun se kirjallinen näyttökään ei ole mielestäni niin ihmeellistä).
      Ja tästä vielä se ajatus, mitä kuulee toisteltavan, että kaikki julkisuus on hyvää, olkoon hyvää tai huonoa, niin kuin ihmisen arvo olisi kiinni siitä, vain siitä, miten paljon hän näkyy.
      Argh!

      Poista
  9. Kun kuuntelee radiota ja lukee lehtiä, niin tulee kyllä mieleen että jollain tavalla hyväksytty ja nimenomaan toivottu "ihminen" on sellainen joka ei aiheuta "yhteiskunnalle" mitään kuluja (siis: ei syö liikaa, ei juo liikaa, ei vanhene liikaa... ei laiskottele liikaa ei...). Tämä "hyvän ihmisen" malli on myös ja nimenomaan vasemistopuolueiden ja vihreiden ajama. Eikö tällöin itse asiassa toivota eräänlaista "koneihmistä"? Eikö tällöin syy ja seuraus käänny niskoilleen: yhteiskunta, instituutiot eivät olekaan enää ihmistä varten vaan ihminen on olemassa valtiota, kuntaa jne varten, ja silloin tämän, ihmisen pitää olla aina yhtä hyvässä trimmissä kuin mikä tahansa hyvin toimiva kone?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just noin se on. Olen taas viettänyt aikaa terveydenhoidon kiemuroissa ja huomannut, että saa olla aika valpas ja vaativa saadakseen sen, mitä tarvitsee.

      Koneihminen tuli mieleeni, kun muistelin erästä kutkuttavaa tilannetta Kuhmon jokatalvisessa Ihminen ja kosmos -tapahtumassa. Digikulttuuria tutkiva tamperelainen proffa Frans Mäyrä oli juuri esitelmöinyt tosi mielenkiintoisesti koneihmisestä ja istui etupenkkiin läppäri auki. Takana salissa istuva vanha opettaja Olavi oli tuhahdellut koko esitelmän ajan, ja kun hän näki, että Mäyrä näpyttelee laitettaan seuraavan puhujan alustuksen aikana, hän nousi tuohtuneena ja moitti "nuorta miestä" siitä, että tämä ei seurannut. Olavi ei ymmärtänyt, että "kone" kuului tähän tilanteeseen ja että tulevaisuudessa kaikki eivät enää vain tuijota puhujaa ja ovat silti mukana. Silloin olin huvittunut Olavin kommentista ja vähän harmissanikin, mutta nyt ajattelen, että hän oli oikeassa. Minusta on kiva, että ihmiset ovat yleisötilaisuuksisa läsnä toisilleen. Itsekin kyllä kirjoitan nopeasti jonkin avainsanan lehtiöön, mutta jos kaikki ovat koneidensa päällä, niin kuka osoittaa kiinnostusta esiintyjälle, katsoo silmiin ja naurahtelee, hymyilee yhteisymmärryksessä toisilleen tai puistelee päätään.

      Poista
    2. Silloin kun kännykät alkoivat lyödä itsensä läpi (n 1995-96), ne tietenkin ensin annettiin johtajille ja johtoporukalle. Muistan monta palaveria, joissa mukana ollut johtaja tavan takaa keskeytti palaverin vastatakseen puhelimeen - johtajat ilmeisesti soittelivat innoissaan toisilleen. Vasta sitten kun me rahvaskin (noina vuosina, suunnilleen) sai kännykkänsä, tilanne alkoi rauhoittua ja vähitellen jopa sovittiin ettei palavereissa puhuta kännyköihin.

      Läppärit kokouksissa on vielä pahempi ilmiö - tekeekö osallistuja muistiinpanoja vai selaileeko päivän lehtiä! Kamalaa!

      Poista
    3. Niin. Minäkin ajattelin hyväntahtoisesti, että Mäyrä tarkisti googlesta jotain ja valmisti kommenttipuheenvuoroaan juuri äänessä olevan henkilön puheenvuoroon, mutta saattoihan hän vain rentoutua jonkin pelin ääressä, kaikkia muita edellä kun oli matkalla koneihmiseksi.

      Poista