torstai 6. lokakuuta 2016

Kiveen hakattu tuulenpuuska

[hetkellistä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Näkymä Col d'Aubisquelta Pyreneillä.

Askeleita pihatiellä.
    Keltaiset, oranssin vipevöimät vaahteranlehdet kahisevat ja kipuavat nilkkaan asti.
    Kulkija tuntee kävelevänsä lujalla maaperällä; kuivuvien lehtien alla, soran ja saven peittämänä on luja kallio joka pysyy. Lehdet syntyvät, kasvavat, kellastuvat ja putoavat maahan, hajoavat ja mätänevät, mutta kallio jalkojen alapuolella lepää paikallaan.
    Hetkinen, kulkija hyvä!
    Geologia kertoo, että maapallon kuori on koko ajan liikkeessä. Pysähdy: kuuletko liikkeen jalkojesi alapuolella? Suomi liikkuu peruskallioineen koilliseen kolme senttimetriä vuodessa. Sadan miljoonan vuoden päästä seisot nykyisen Taimyrin niemimaan pohjoispuolella.
    Jos pelästyt, nojaa vaahteran tukevaan runkoon. Harmi että unohdit pitkät alushousut kotiin. Siperiassa kylmä tuuli käy nilkkoihin, ja silloin voit vain muistella menneen ajan lämmintä Suomea.


Maapallon geologista aikaa on vaikea tajuta.
    ”Kukaan, paitsi ehkä Jumala, ei pysty ymmärtämään kuinka pitkä aika 4,6 miljardia vuotta on”, huokaa Juha Pekka Lunkka teoksessaan Maapallon ilmastohistoria.
    Sitäkin on vaikea tajuta, että kaikki muuttuu jatkuvasti. Jos mannerlaattojen puristus katoaisi, jopa Mount Everest valuisi eroosion vaikutuksesta meren pinnan tasolle alle kymmenessä miljoonassa vuodessa. Se on silmänräpäys geologin silmissä, sanoo Lunkka. Jos sitten menisin viiden miljoonan vuoden päästä ottamaan digikuvan Col d'Aubisquen solasta Pyreneillä, sitä ei kenties enää löytyisi vuorien välistä vaan näkisin pelkkää tasankoa aina Iberian niemimaan rantaan asti. Aaltojen välkkeen, turkoosin unelman.
    Mutta maankuoren jännitteet kannattelevat vuoristoja, pitävät laaksoja kohdallaan, tasankoja ja ylänköjä sijoillaan.
    Hidas muutos varmistaa näennäisen rauhallisen maiseman ihmisen katseltavaksi.


Paralleeli saattaa olla haettua, väkisin piirrettyä.
    Miten verrata sivilisaatiota Mount Everestin tai Col d'Aubisquen kymmenien miljoonien vuosien historiaan? Parhaimmillaankin kirjallisuus ja tiede (sivistys) ovat tuskin edes silmänräpäys ajassa, oikeastaan pelkkä houreinen ajatus, joka tuli ja meni. Salama välähti ja maiseman piirteet näkyivät hetken.
    Tänä kesänä, joka juuri koettiin, on todettu että länsimaissa eletään totuuden jälkeistä aikaa, faktojen jälkeistä aikaa. Brexit-äänestys Englannissa, entisten rautaesiripun takaisten valtioiden kääntyminen takaisin totalitaariseen menneisyteen, Donald Trumpin vaalikampanja USA:ssa ja kansanäänestys Kolumbiassa - missä kansa päätti että sota on parempi kuin rauha – ovat romahduttaneet uskon tiedon merkitykseen. Kansaa voi todella ohjailla valheilla ja ennakkoluuloilla.
    Kyynikko tietysti iloitsee: totuuden jälkeinen aika karistaa viimeisenkin romanttisen harhaluulon kansan tiedollisesta ja moraalisesta autenttisuudesta. Lienee silti jonkinmoinen shokki oivaltaa, että ”kansa ei tiedä”.
    Johanna Korhonen totesi viime viikolla Pressiklubissa, että olemme siirtyneet valistusajan jälkeiseen aikaan. Ikään kuin taaksepäin, pimeämpään.


Maailman menon voi nähdä synkkänä tai vieläkin synkempänä.
    Mutta onko synkkyys ylireagointia, ylijärkeilyä?
    Onko kansa muka tyhmentynyt? Kirjallisuus menettänyt merkityksensä? Tieto valtansa?
    Entäpä jos kysymys on siitä, että kansa on löytänyt normaatilansa, se on sellainen kuin sen pitääkin olla. Onko ”kansa” (nyt kirjoitan sen lainausmerkkeihin) koskaan halunnut aidosti muuta kuin leipää ja sirkushuveja? Kenties usko tietoon ja sivistykseen on vain tahdoton pilkahdus eliitin silmäkulmassa.
    Sitä paitsi hyvinvointivaltio mahdollistaa puhtaan ja egoistisen individualismin – sehän on koko hyvinvointivaltion idean ydin. Yhteiskunta hoitaa turvaverkostot (korkean verotuksen avulla) ja yksilö voi keskittyä itseensä, oman navan kaiveluun.
    Eräänlainen vapauden valtakunta tämä. Saatiin mitä tilattiin.
    Eliitin kannalta ongelma syntyy siitä, että oman navan kaivelu ei johda sivistyksen korkeimpien muotojen tavoitteluun. Toki kirjoja kirjoitetaan, painetaan ja luetaan, mutta eihän kirjallisuudella kaikkineen ole kuin marginaalinen merkitys – jos sitäkään – modernin tiedonvälityksen kentällä. Eikä se johdu kirjallisuuden laadusta tai sen puutteesta, vaan siitä että maailma on muuttunut; että ei ole kollektiivisia eikä homogeenisia luokkia, joille romaaneja voisi kirjoittaa, ei ole yhtenäisiä ryhmiä, luokkia tai porukoita joille kirjallisuus saattaisi yhteiskunnallisesti avata tien parempaan.
    Sillä parempi on jo nyt tässä. Ja erilaisia porukoita on melkein kuin hiekanjyviä Yyterissä.


Niinpä me elämmekin Urbaanin Lässytyksen Aikakautta.
    Se saattaa olla synonyymi valistusajan jälkeiselle ajalle, mutta on sitä koomisempi (ja traagisempi) ilmaisu mediatodellisuudelle.
    Urbaanin lässytyksen aikakaudella kaikki muuttuu fanittamiseksi. Laatulehden ja laaturadion sisältö on yhä enemmän kevyen musiikin idolien varassa. Kun ”taiteilijoita” haastatellaan, heitä ei haasteta kysymyksillä vaan idolia palvovilla katseilla ja myötäsukaisella lässyttämisellä. Harmi kyllä, fanittaminen on myös keskeinen tapa käsitellä kirjallisuutta ja kirjoja.
    Tietenkin idoliaan saa ihailla ja sen saa tuoda julki.
    Mutta jos kirjallisuus on pelkkää fanittamista, mitä kirjallisuus oikeastaan enää sanoo? Vai sanooko mitään? Merkitseekö mitään?
    Sartre muistutti ettei merkityksiä maalata eikä sävelletä.
    Olisiko tässä avain nykyhetken ymmärtämiseen? Kun mediatodellisuus on melkein pelkkää fanittamista, siihen ei voi enää ladata merkityksiä. Siis todellisuutta selittävää viestiä, eikä varsinkaan viestiä joka johtaisi todellisuuden muuttamiseen.
    Mutta, kuten totesin, hyvä on tässä ja nyt, joten muutosta ei kaivata.


Urbaanin Lässyttämisen Aikakaudella kaikki on näyteltyä tosi-teeveetä.
    Näyttelijät eivät näyttele jotakin hahmoa vaan he näyttelevät näyttelemisen näyttelemistä. Laulajat eivät tulkitse lauluja vaan he näyttelevät laulajaa joka on tulkitsevinaan laulua. Journalismi ei etsi totuutta vaan näyttelee journalismia joka on etsivinään totuuttaa.
    Ilmeisesti myös poliitikot näyttelevät poliitikkoja, joka ovat muuttavinaan maailmaa.
    Sekä journalismiin että poliitiikkaan kaipaisi ajatusta. Siis ajattelemisen filosofiaa. Mutta ajattelijaa on vaikea näytellä, koska ensin pitäisi osata ajatella. Sitä paitsi kansa taitaa tykätä poliitikoista, jotka eivät ajattele vaan näyttelevät.


Onko kirjallisuuden merkityksen katoaminen ja valistusajan päättyminen saman kehityksen tulosta? Ovatko ne toinen toisiaan, saman kolikon kääntöpuolia?
    Kirjallisuus on tietysti niin iso asia ettei siitä pysty puhumaan näin pienessä pakinassa. Isot sanat puuttuvat.
    Kirjallisuutta on liian monta: proosa, runo, essee ja kaiken pohjalla fakta, tietokirjallisuus. Eikä pidä unohtaa erilaisten laitteiden manuaaleja. Niissä totuutta yhä vaalitaan, vaikka sanoja ei aina ymmärrä.
    Kun Tero Tähtinen julisti pari vuotta sitten Parnassossa, että moderni essee on ensi sijassa kaunokirjallisuutta, ja että sen ei tarvitse perustua faktoihin eikä totuuden tavoitteluun eikä pyrkiä tiedon viestittämiseen, hän tuli määritelleeksi hyvin totuuden jälkeisen ajan ja sen miksi kirjallisuus on hukannut merkityksensä. Kaikki on fiktiota, estetiikan kvasipsykologiaa.
    Urbaani lässyttäminen riittää todellisuudeksi. Se on viesti.
    ”Irrota sanat merkityksistään, ja maailma on sinun”, tuumailee Guido Brunetti Donna Leonin romaanissa Kultamuna.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Eskapismin merkit.

______________________________________________________________
Donna Leon: Kultamuna. (The Golden Egg, 2013.) Suom. Kaijamari Sivill. Otava, 2014.
Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008. 
Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava 1976.

8 kommenttia:

  1. Nämä ovat suuria kysymyksiä, joita olen paljon itsekin tykönäni miettinyt. Miksi ihmeessä "kansa", siis suuri osa äänestäjistä, haluaa mieluummin uskoa valheita ja propagandaa kuin tosiasioita? Miksi oma tunne ja asenne on nykyisin ylin totuus? Vanha humanisti kyynistyy ja menettää uskoaan ihmiseen.

    Onko todella niin, että se ihminen, johon olemme uskoneet, onkin vain pieni osa kansasta, älymystö, ja muita liikuttaa hyvin ahtaasti ainoastaan oma ja lähipiirin hyvinvointi? Kiinnostaako tieto ja avoin argumentointi meistä vain pientä vähemmistöä? Onko suvaitsevaisuus ja sen lisääntyminen ollut vain pienen kuplamme harhaa, ja nyt suuri enemmistö iskee takaisin?

    Vai olenko vain niin vanha, että en oikein enää kykene näkemään sitä hyvää, mikä pinnallistuvassa mediassa, sosiaalisessa mediassa ja kulttuurissa vallitsee?

    VastaaPoista
  2. Pinnallinen (pinnallisemmaksi muuttuva) ihminen, josta minäkin puhun, saattaa tietysti olla eräänlainen näköharha. Tarkoitan että se mikä vielä 60-luvulle tultaessakin oli piilossa julkisuudelta (kun ei ollut muita medioita kuin yleisradion hyvinkin holhoavat radiolähetykset ja lehdistö - toki paljon monipuolisempi kuin nykyään) on tänään levitettynä joka puolelle erilaisiin sähköisiin viestimiin, tosiajassa ja mitään piilottamatta. Tänään ikään kuin etsitään väkisin julkisuuteen kaikki arkipäivän pinnallisuudet. On jotenkin kauheaa, että lehtien pääotsikoissa olla huolestuneita eikö Hector (tai joku muu semmoinen) itke tv-lähetyksessä ja sitten ollaan koko kansan voimin onnellisia ja helpottuneita kun se itkee! Tulee mielee levoton kysymys: pitääkö pitkän linjan taiteilijoidenkin mennä telkkariin itkemään lunastaakseen paikkansa julkisuuden valossa? Ja toinen kysymys: jos tämä on suomalaisen kulttuurin suurin saavutus ja presentaatio, mihin me todellakin olemme menossa?

    VastaaPoista
  3. Monissa viihdeohjelmissa keskustellaan ja naljaillaan hyväntahtoisesti - lässytetään - toisista viihdeohjelmista eli niissä esiintyvät tekevät ohjelmaa toisistaan ja toisilleen. Miten minulla on sellainen tuntu, että joskus ennen tehtiin parodiaa ajankohtaisista asioista.

    Lapsille on tubettajia, jotka selittävät puhettaan voimasanoilla höystäen, miten etsivät pokemon-hahmoja kaduilta tai pelaavat niillä pelejä. Minä ihmettelin hiljattain 6-vuotiaan sanastoon tulleita saatanaa ja naisen sukupuolielimen nimeä. Hän sanoi, että yläastelaiset tubettajat käyttävät niitä. Sitten katsoimme yhdessä koko perheelle markkinoidun Vain elämää - niin juuri tämä, että tuleeko se itku - ja lasten kanssa ohjelmaa katsoessa minua vaivasivat kauheasti ne Mikko Kuustosen kirosanat.

    Muutoksen tyhmyyden ja narsismin yleisyydessä ovat huomanneet muuten jo kolmikymppisetkin, niin ettei se ole vain sukupolvikysymys.
    Jotkut vanhat ovat etunenässä pinnallisuuden ja urbaanin lässytyksen saralla, kun ovat vihdoin päässeet hyväksytysti valloilleen. Kaikkea vähänkin painavampaa aletaan pitää vaivaannuttavana ja sitä pitää selitellä, vaikka voisi olla toisinpäin.

    Eikö blogimaailmassakin ole näkyvissä jo se tyyli, että pitäisi kirjoittaa lyhyesti ja viihdyttävästi runsaiden kuvien kera tai julkaista pelkkiä kuvasarjoja? Enemmän muualla kuin kirjablogeissa, mutta kyllä niissäkin.

    Siis tässä totesin vain huomanneeni saman, minkä tekin Kyösti ja Pekka.
    Mistä ihmeestä tämä johtuu?
    Joku tuttuni hokee aina, että kaikki on liian hyvin ja pitäisi tulla jokin opetus, jotain itsen ulkopuolista, mikä panisi irtautumaan oman navan tuijottamsesta. Mutta onhan sitäkin. Turruttaako liian pahan näkeminen ja voimattomuus sen edessä. Kuvasarjat Alepposta. Mutta toisaalta olihan sitä ennenkin, oli Afrikan nälänhädät yms. ja kuvia pömppövatsaisista lapsista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli pakko tulla vielä lisäämään, että blogikritiikillä en tarkoita ketään yksittäistä bloggaajaa vaan trendiä, joka vaikuttaa itseenikin.
      Kriittisyyttä pidetään yleensä pahana, ja minulle on joskus huomautettu siitä paheksuen ja ilkeästi (kriittisesti!).
      Miten voi puhua mistään ilman kritiikkiä!

      Poista
    2. En tietenkään osaa neuvoa - en itseäni enkä kanssaihmisiä - mutta näppituntumalta sanoisin, ettei sinun kannata luopua kriittisyydestäsi, koska se on luontevaa ja sopii tempperamenttiisi.

      Poista
  4. Niinpä, jokainen meistä on osa tämä samaa kulttuuritilannetta, ajan henkeä vaikka kuinka pyristelisi vastaan tai yrittäisi sivupoluille - eikä kai aina kannata edes pyristellä.

    Olen joskus, ääneenkin, ihmetellyt että kun kulttuuripuhe on nykyään niin kilttia ja sisäsiistiä, niin miksi sitten politiikan ja poliitikkojen arvosteleminen on melkein "perverssin" kriittistä; ikään kuin demokratiaa ei edes tarvittaisi vaan kaikki sujuisi paremmin kun jokainen hoitaisi vain omat asiansa eikä yhteisiä kukaan. Tietysti ottaen huomioon ettei kukaan halua luopua yhdestäkään hyvinvointivaltion tarjoamasta edusta.

    Selasin pinnallisesti uuden Parnasson kirjakritiikit, ja totesin että tämä sisäsiisti (kirjailijaa melkein palvova) kirjoitustapa tuottaa juttuja joiden perusteella ei tee mieli tutustua yhteenkään arvosteltuun kirjaan.

    VastaaPoista
  5. Hmm hmm hmm, olen suhtautunut epäillen valistuksen aatteeseen, kun sen yhtenä havaittuna päämääränä on itsetyytyväinen egon palvonta jossa esim. taiteilijan suurin mahdollinen ansio on että minä pidän hänestä. Siinä mielessä en näe että valistuksen aate olisi hylätty, vaan viety johtopäätökseensä.

    Geologia piristää, olen kohtalaisen paljonkin (työn puolesta) pohtinut prosesseja jotka tapahtuvat sitten kymmenen tai sadan tuhannen vuoden päästä, tai asioita jotka tapahtuivat kaksi miljardia vuotta sitten...

    VastaaPoista
  6. No, sanoillaan tuossa leikitään kun sanotaan että valistus on päättynyt ja jokin tullut tilalle, mutta kun Korhonen tarkoitti, kai, että on palattu sitä aikaisempaan aikaan, sillä ajatuksella on jokin viesti. Eikä tietenkään "totuuden jälkeinen aika" tarkoita etteikö mikään olisi totta ja etteikö "totuutta" voisi yrittää selvittää.

    Ehkäpä pitäisi puhua pelkästään "ajan hengestä" ja siitä millaisena se milloinkin näyttäytyy - nyt tämmöisenä, eilen tuommoisena ja huomenna... kuka tietää...

    Mutta, välillä tuntuu todella että monet asiat on viety johtopäätökseensä eikä se maistu kovinkaan "hyvältä", jos kohta saattaisi aina epäillä voiko ihminen viedä mitään ajatusmaailmaa ihan johtopäätökseen asti.

    Itsensä ihailun? Ehkä!

    VastaaPoista