Jäljen jälki

[maassa ja mielessä]

                                                                                      Jaakko Salovaara, Sitges,  2016.
Taideteos taivaalla viidessä ulottuvuudessa -
viidentenä ulottuvuutena ääni.

En yritä parannella viime viikkoista pakinaani. Sen kommentoijat menivät aiheessa pidemmälle ja syvemmälle kuin kirjoittaja.

    Mutta aihe kiinnostaa. Kuinka pitkän jäljen romaani jättää? Riittääkö että runoilijalla on seitsemän lukijaa vai onko yhdessä kylliksi? Leevi Lehto nimittäin epäili ettei edes Paavo Haavikon runoja lukenut kuin seitsemän ihmistä, hän, Lehto, niistä yhtenä.

    Kirjojen lukijat uskovat, että kirjat merkitsevät; että niistä jää jälkiä seurattavaksi, haisteltavaksi, käsin kosketeltavaksi; että jokaisesta kirjasta heittyy varjo joka voi ylettyä vuosisatojen päähän, miljoonien ihmisten kasvoille.

    Elämä siis näyttää jälkien verkostolta, jossa meissä itse kukin riippuu kohdallaan ja tavallaan.

    Kirjallisuutta lukeva uskoo kirjojen jälkiin, niiden pitkään varjoon.

    Kolmeviikkoisella matkalla tuli luetuksi netistä kotimaan uutisia.

    Hallitsevin hahmo oli Saara Aalto, josta en tiedä mitään ja jonka tekemiset eivät kiinnosta lainkaan. Ilmeisesti hän jättää jäljen suomalaiseen mieleen juuri nyt. Miksi?

    Kirjoista ei maailmalle kiirinyt mitään.

    Kirjallisuus on marginaalissa vaikka kirjoja myydään paljon, luetaankin.

Jälki on filosofinen ajatus.

    Hirvi kulkee suolla, jäljet jäävät joksikin aikaa.

    Jos suolle ei tule metsästäjää, ei jäljellä ole merkitystä.

    Vain niillä jäljillä on merkitystä joita joku etsii, seuraa, haistelee nenällään tai koskettelee sormillaan.

    Nykyajan maailmassa on niin paljon jälkiä ettei niitä erota toisistaan. Ei voi sanoa, että tämä on sen ja sen jälki. Ei varsinkaan jos puhutaan kaunokirjallisuudesta, mutta ei aina tai useinkaan edes tietokirjoista puhuttaessa. Ihmisen mieli koostuu jäljistä, joita hän ei tunnista vaikka tunteekin ne.

    Koska olen lukemassa amerikkalaisen Anthony Doerrin romaania Kaikki se valo jota emme näe, tekee mieli jäljitellä ja raapaista melkein yhtä hieno toteamus: Kaikki ne jäljet joita emme tunne.

En tiedä mitä yritän ilmaista, mutta tiedän että yritän.

    Jonkinlainen intuitio on, että me elämme jälkien seassa, niitä on maassa ja mielessä mutta me emme tiedosta niitä, jälkiä ja niiden merkityksiä. Voimme siis kulkea elämän läpi tunnistamatta yhtäkään jälkeä eikä se tarkoita ettemme astuisi tuhansien yli ja perässä.

    Elämän jälkikirjaa ei ole vielä julkaistu.

    Otetaan reittini, on the road:

    Helsinki, Madrid, Santo Domingo de Silos, Bilbao, Guernica, Biarritz, Pau, Col D'Aubisque, Canfranc-Estacion, Bagnères-de-Luchon, Andorra, Tarragona, Sitges, Vilanova i la Geltrú, Barcelona, Helsinki.

    Havaitsen kaikkialla ihmisen jälkiä, mutta niiden merkityksen ymmärrän tai luulen ymmärtäväni vain kun etsin selityksiä kirjoituksista. Tämä saattaa kuulostaa kummalliselta ajatukselta, mutta tarkoitan että kun näen sillan, talon, kallion, rautatieaseman, maalauksen madridilaisessa tai barcelonalaisessa galleriassa niin vain selityksiä lukemalla pääsen jäljen jäljille.

    Tällä en tarkoita, että selityksiä pitää lukea. Ehkä selitys jopa pilaa kokemuksen, siihen tulee toinen ja kolmas taso, joka on pelkkää rationalisointia tunteen kustannuksella.

    Puhuin jo ilotulituksista. Kivaa muuten että Suomessa sana kertoo ilosta, toisin kuin muissa kielissä.

    Onko mahtavan ilotulituksen kokeminen Sitgesissä kuin runon lukemista tai Pierre-Auguste Renoirin naiskuvan katsomista Mapfren säätiön museossa? Mieleen jää jotakin jolle ei löydy sanoja. Jälki jota ei pysty jäljentämään. Ajattelematon ajatus. Katsomaton katse. Ääni jota ei kuule. 

    Olisiko provokatiivista väittää, että jäljen tunnistaminen pilaa sen kokemisen merkityksen? Että siis jäljet on tarkoitettu seurattavaksi ja koettavaksi mutta ei tunnistettavaksi?

    Älytön ajatus, mutta kun katsot jotakin Renoirin maalausta, niin et voi välttyä ajatelemasta että vau, tämä on Renoirin maalaus naisesta eikä vain maalaus naisesta.

    Matkareitillä tienviitta Biskajanlahden lähellä kertoo, että kohta saavutaan Gernika-Lumoon. Hemmetti, onko tämä SE Guernica? SE jonka saksalaiset pommittivat maan tasalle vuonna 1937? SE josta Pablo Picasso maalasi taulunsa?

    Mielikuvissa kaupungin piti olla etelämpänä Baskimaalla, mutta se onkin melkein meren rannalla. Eikä se ole maan tasalle pommitettu raunio vaan vilkas kaupunki. Ja turistit tietävät missä Guernica sijaitsee ja mitä se merkitsee, mutta tietäisivätkö jos sattuisivat paikalle lukematta kaupungin nimeä, näkemättä tienviittaa?

    Sitä paitsi, ei Picasson taulustakaan voi päätellä mitään. Ei ainakaan jos uskomme Jean-Paul Sartrea, joka väitti ettei Picasson Guernica voittanut yhtään kannattajaa tasavaltaisille - siitä huolimatta että maalari osoitti myötätuntoa saksalaisten murhaamille baskeille. Ehkä hän ilmaisi myötätuntonsa "väärällä" muotokielellä.

    Jäljen ironiaa on sekin, että Picasson Guernica riippuu sisällissodan voittajien Madridissa eikä häviäjien Baskimaalla, jonne se haluttaisiin, oikeaan paikkaan.

    Joten: jälki ei ole koskaan puolueeton vaikkemme sitä tajuaisikaan.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Canfrancin asema avattiin 1928, suljettiin 1970.
Kadonneen liikkeen jälki.

Burgosin maaseudulla ajellessa näkee kymmenten ja jopa satojen kotkien parvia. Luonnon jälki on piirustus ilman suunnitelmaa.

    Sekavasti muotoillen: luonnon jälkiä ei ole tarkoitettu selitettäväksi.

    Toki ihmiset yrittävät selittää luonnon jälkiä eivätkä huomaa, että selittävät oman mielensä hämäkinverkkoa ja sen solmupisteitä. Luonto ei ole hyvä eikä paha, ruma eikä kaunis – se vaan on.

    Mutta Canfrancin pienessä kaupungissa, heti Pyreneitten läpi tulevan tunnelin suussa Espanjan puolella rapistuu tuulessa ja sateessa suuri hyljätty rautatieasema. Mikä tuon jäljen merkitys on? Miksi ranskalaiset eivät korjanneet rautatiesiltaa Paun ja Canfrancin välisellä radalla kun se tuhoutui vuonna 1970?

    Nyt junien raja-asema seisoo tarpeettomana, nuhruisen komeana, pelottavan tietämättömänä olemassaolostaan.

    Ihmisen jäljet ovat kaikessa rationaalisuudessa järjettömiä.

Paavo Haavikon runoja luki kuusi ihmistä ja Leevi Lehto, uhmakas pienkustantaja.

    Saattaa olla että joku on myös lukenut James Joycen Odysseuksen.

    Nuo ovat hienoja jälkiä, jokainen intellektuelli ajattelee. Niillä on pitkät varjot, vaikka auringon laskiessa kaikki varjot katoavatkin. Vertauksiin ei pidä upottautua. Sanaa ei kannata lukea niin kuin se kirjoitettiin, vaan siten kuin se ajateltiin.

    Mutta jos Joycen jälkiä seuraillaan vainukoiran innolla, niin miksi vaikkapa viime viikolla mainitun Dan Brownin jäljille pitää nyrpistää hienoa nokkaamme? Siksikö että miljoona lukijaa yllättyi uudenlaisesta historian kirjoituksesta (fiktiossa) vai siksikö että siinä oli "faktana" myös pelkkää fiktiota? Jos Haavikolla oli kaksi jäljittelijää (toinen hän itse), niin haittaako jos Dan Brownilla on sata tai tuhat? Tuoksuvatko Haavikon ja Joycen jäljet paremmalta kuin Brownin? Miksi 96 ihmisen ostama runoteos on arvokkaampi kuin 500 000 ostama bestseller? (Lisäys 29.9: The Guardianin mukaan Dan Brownin romaaneja on kaikkiaan maailmanlaajuisesti painettu 200 000 000 kappaletta ja pelkästään Da Vinci koodia on Englannissa myyty 4 500 000 kappaletta. KS.)

    Tai entäpä Agatha Christien jäljet? Miksi hänen "keskitien" romaanejaan luetaan yhä? Eikö "samanlaisia" ole ilmestynyt myöhemmin, viime aikoinakin? Mitä niissä muka on sellaista, joka puuttuu Haavikolta ja Joycelta? Mitä jälkiä nähdään esimerkiksi romaanissa Idän pikajunan arvoitus, josta ollaan taas tekemässä elokuvaa?

    Jotenkin ristiriitaiselta tuntuu, että kirjallisuus on yhtä aikaa marginaalissa ja keskellä. Vai onko tämä pelkkä optinen harha?

    Ehkä kirjat ovat menneen maailman jälkiä, merkkejä toisesta aikakaudesta joka meni jo vaikkei sitä vielä huomaa, koska jäljet ovat vielä verekset? Ehkä kannattaa lopettaa lukeminen ja tutustua Saara Aaltoon, josta kaikki puhuvat, laatulehti Hesaria myöten.

Ihmisen jälki on yhtä pelottavan ristiriitainen kuin madridilaisen Juan Muñozin taideteos Huone jossa sataa aina (Una habitació on sempre plou, 1992) Barcelonassa uimarannan äärellä.

    Jos auringonpalvoja menisi rannalle sadepäivänä ja pysähtyisi katsomaan häkkiin teljettyjä sokeita ihmisisä, hän tajuaisi mitä Muñoz yrittää sanoa. Mutta ei hän mene.

    Siitä huolimatta, auringon paistaessa ja meren kiiltäessä kuin unelma, horisontiin katsova auringonpalvoja näkee silmissään häkkiin teljetyt.

                                                                                                      Kyösti Salovaara, 2016.
"Huone jossa sataa aina."

Aiheeton

[mitä romaanista luetaan?]

                                               Kyösti Salovaara 2014.
Niki de Saint Phallen veistos Hannoverissa.
Millaisia merkityksiä se viestii?
Ristiriitaisiako?

Kaikenlaisia kirjoja voi lukea monella tavalla.

     Kukin meistä lukee omallaan.

     Joskus juoni kiinnostaa, toisinaan aihe, silloin tällöin kirjailijan taito kuvata miljöötä ja miksei myös kriittinen suhtautuminen johonkin yhteiskuntatodellisuuden kaistaleeseen. Kirjalla saattaa olla kiehtova ”teema” tai sitten pelkästään viihdyttävä juoni. Romaanin henkilöt kiehtovat tai inhottavat.

     Yhtenä päivänä kiinnostaa romantiikka, toisena apea realismi. Mielentila vaikuttaa lukemiseen, siihen mitä kirjasta etsii saadakseen. Tänään olen utelias, huomenna väsynyt kaikkeen, eilen historia kiinnosti, ensi viikolla ei mikään.

     Lukijan oikukas mieli haastaa kirjailijan, sillä kerran julkisuuteen lähetettyä viestiä ei voi säätää jälkikäteen. On yksi kirja, monta mieltä. Taide on joka tapauksessa vuorovaikutusta. Ei ole kirjaa ilman lukijaa, ei taulua ilman katsojaa, ei laulua ilman kuuntelijaa.

Kirjailija ei päätä lukijan puolesta mitä lukija etsii.

     Tosiasian hyväksyminen saattaa olla kirjailijalle vaikeaa. Hän hermostuu kun kirja luetaan ”väärin”; kun siitä löydetään sellaista mitä hän, kirjailija ei siihen pannut tai kun siitä ei keksitä lainkaan sinne piilotettuja älykkäitä vinkkejä, joiden tarkoitus on julistaa kirjailijan älykkyyttä.

     Varsinkin kirjallisuuskritiikistä puhuttaessa kirjailija toivoo, että kirjaa käsitellään taideteoksena eikä lattean todellisuuden jäljitelmänä. Kirja on enemmän kuin sisältönsä, kunnianhimoinen kirjailija väittää. Hän loukkaantuu kun kriitikko puhuu kirjan aiheista eikä muodosta, rakenteesta tai kielen yläpuolella olevista maagisista kuvioista, jotka nostavat kirjan pyhyyteen. Siis kuolemattomuuteen.

     Kirjailija hermostuu huomatessaan, että arvostelija harrastaa kritiikissään mieluummin kuluttajanvalistusta kuin taiteen syvempien pohjavirtojen suodattamista.

     Joskus kirjailija loukkaantuu kun puhdas taide ymmärretään puheenvuoroksi arkipäivän ongelmiin. Hän ei pidä lukijasta, joka lukee sanoja eikä ”muotoja”.

     Niinpä Pyhä taide säilyy koskemattomana muodossaan vain jos kukaan ei lue kirjailijan kirjoittamaa romaania, mutta lohduttaako sekään?

Juha Seppälä on itse-ääninen kirjailija, joka on pysytellyt kirjoittamissaan kirjoissa hillumatta julkisuudessa.

     Tuoreessa Parnassossa (6-7/2014) hän antautuu kuitenkin korkeakirjalliselle julkisuudelle kertomalla, miten hän suhtautuu julkisuuteen ja millaista proosaa hän omasta mielestään kirjoittaa ja millaisesta kaunokirjallisuudesta hän ei pahemmin välitä.

     Seppälä toteaa tylysti, että Buddenbrookit kirjoitettiin sata vuotta sitten. Ei kannata toistaa laajaa epiikkaa, ei kannata vääntää juonellista proosaa. Seppälä vannoo sellaisen ”rakenteen” nimeen, jota tavallinen lukija ei ehkä havaitse. ”Rakenne on taloutta ja juoni kauppaa”, Seppälä sanoo jatkaakseen että ”joskus se on jopa vähittäiskauppaa, josta en ole kiinnostunut”.

     Juonellinen romaani ei Seppälää kiinnosta. Jos hän saisi päättää – ehkä hän ei kuitenkaan halua päättää muiden puolesta – lukijat eivät pääsisi viihtymään juonellinen proosan parissa. Pitäisi hampaita purren etsiä näkymättömiä rakenteita, joita Seppälän kaltainen kirjailija pystyttää työkseen, kuin kubistisia palasia juonesta ja todellisuudesta välittämättä.

     Kaikesta päätellen Seppälä rakastaa itsensä ”kiduttamista” punttisalilla ja tien päällä. Haluaako hän, että lukija kiduttaa itseään proosan rakenteita etsimällä?

     Ainakaan Seppälä ei halua, että hänen kirjoistaan louhitaan yksityiskohtia puheenaiheeksi kahvipöytään. Hänen mielestään on kauheaa, että Liza Marklundin romaanin kuvaamasta perheväkivallasta syntyy keskustelu perheväkivallasta. ”Mitään romaania ei sen jälkeen enää ole, vain keskustelua teemasta. Kuin Sibeliuksen kanssa olisi puhuttu Tuonelan joutsenen jälkeen vain linnuista.”

     Kärjistys on hauska, mutta livahtaa metsään.

     Seppälältä voisi kysyä, miltä tuntuu halveksia lukijoita.

     Korkeakirjallisessa Parnassossa haastattelija – Ville Hänninen – ei kysy eikä jalkaudu maan matosten pariin.

”Merkityksiä ei maalata eikä sävelletä”, totesi Jean-Paul Sartre teoksessa Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature? 1948. Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1967. Delfiinikirjat 1976.)

     Kieli sisältää merkityksiä, joista viestin vastaanottajalla, lukijalla on (suunnilleen) sama käsitys kuin viestin lähettäjällä, kirjailijalla. Vaaditaan tiettyä kielen ilmaisemaa yksikäsitteisyyttä, jotta maailman voi kuvata ymmärrettävästi, ja kun sen voi kuvata, sen voi myös muuttaa, ja siksi proosakirjailijalla on tuo mahdollisuus.

     Sartre sanoo, että runoilijat kieltäytyvät käyttämästä kieltä. Koska runo tulkitaan monella tavalla, siitä puuttuu merkitykset samassa mielessä kuin proosasta. ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti; he ovat muuta.”

     Proosan olemuksen kuuluu hyödyn tavoittelu, Sartre sanoo. Tämä saattaa hirvittää Seppälää. Proosakirjailija on ihminen joka käyttää sanoja hyväkseen. ”Kirjailija on sanan käyttäjä : hän näyttää, osoittaa, käskee, kieltää, vetoaa, rukoilee, herjaa, vakuuttaa, vihaa. Jos hän puhuu tyhjää, ei se tee hänestä runoilijaa: hän on proosakirjailija joka puhuu vain puhuakseen.”

     Puhuu puhuakseen, ei sano mitään, piiloutuu muotoon – siinäkö sellaisen kirjailijan tavoite joka haluaa kieltää juonen ja arkipäivän aiheet joista on liian ”helppo” keskustella? ”Proosassa esteettinen nautinto ei ole puhdasta muuta kuin silloin kun se tulee kaupan päällisiksi”, Sartre sanoo eikä oikeastaan halua puhua estetiikasta eikä muodosta, koska hänen mielestään ensin tulee sisältö, vasta sitten muoto.

     Sartren mielestä maalaustaide on liian monimerkityksellistä johtaakseen yhteiskunnalliseen havahtumiseen: ”Kaunosieluiset taiteilijat ovat joskus yrittäneet liikuttaa meitä: he ovat maalanneet pitkiä työläisjonoja lumessa työnsaantia odottamassa, lakkoilijoiden surkastuneita kasvoja, taistelukenttiä. He eivät hellytä enempää kuin Greuze ja hänen Tuhlaajapoikansa. Entä Guernican verilöyly, tuo mestariteos, onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle?”

     Maalaustaide, runous, musiikki eivät liity todellisuuteen tavalla, joka muuttaisi yhdenmukaisesti katselijoiden, lukijoiden tai kuunteilijoiden käsityksen maailmasta. 

     ”Vaikka joku sanoo, että melodia on iloinen tai synkkä, niin se on aina tuolla tai tällä puolen kaiken sen mitä siitä voi sanoa.” Sävellyksen kuultuaan sen suhteesta todellisuuteen saa ajatella mitä tahansa. ”Nuotit, värit,muodot eivät ole merkkejä, ne eivät viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella.”

     Kun näin on, ei Sibeliuksen Tuonelan joutsenen kuuntelu harhauta ketään vakaviin ornitologisiin pohdiskeluihin. Viittaus lintuihin ja Tuonelaan annetaan teoksen ulkopuolelta, ja sieltä sille voi antaa millaisia määreitä hyvänsä eivätkä ne auta sävellystä kertomaan sitä eikä tätä oikeasta maailmasta.

     Tästä johtuu, että Seppälä ilmaisee hyvin vähän verratessaan Marklundin romaanin perheväkivallan kuvausta johonkin melodiaan ja sille annettuun keinotekoiseen nimeen. Nokkela ei ole näppärää. Ja jos Seppälä haluaa sanoa, että hänen proosansa on lähempänä melodian ja sävellyksen muotoa kuin esimerkiksi Marklundin romaanien kertomusta todellisuudesta, hän sanoo jotakin mikä poistaa kirjallisuudelta (melkein) kaiken merkityksen; ja sellainen kirjallisuus se vasta ”eskapistista viihdettä” onkin.

     En oikein usko, että Seppälä on tosissaan kietoutuessaan kubistiseen romaanirakenteeseen ja väittäessään ettei hän välitä kuvata todellisuutta niin, että lukijat pystyisivät keskustelemaan proosan suhteesta todellisuuteen ja sen julkisesta, monien ymmärtämästä merkityksestä.

Tietenkin Seppälällä on jakamaton oikeus valita oma tapansa määritellä kirjoittamansa proosan olemus, sen kuviteltu muoto, mikä se sitten onkin.Tämä ei ole luonnontieteellisesti arvioitavissa.

     Mutta Sartren käsitys kielestä ja kielen suhteesta todellisuuteen, ja jopa ajatus että kirjoittamalla sanoja ja kuvaamalla maailmaa, sitä muutetaan samalla kun muutetaan ihmistäkin, on... niin tämä käsitys tuntuu paljon optimistisemmalta kuin Seppälän ajatus, joka käpertyy itseensä, kääntää selän maailmalle.

     Kieli on kommunikaatiota, se on aina viesti toiselta ihmiseltä toiselle. Kielen vähättely, sen ilmaisemien merkityksien hämärtäminen saattaa olla surrealistisen hauskaa, mutta onko se kirjallisuuden tehtävä, siitä voi olla eri mieltä.

     ”Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla”, Sartre tiivistää vielä kerran.

     Donna Leonin romaanissa Kasvot kuvassa Guido Brunetti kysyy vaimoltaan Paolalta, miksi kauan sitten kuollut kirjailija Henry James jaksaa yhä ja jatkuvasti kiehtoa tätä.

     ”Siksi että hän ymmärtää elämää”, Paola vastaa. ”Ja koska hän saa meidätkin ymmärtämään”, hän lisää.

     Onko tuo pelkästään naiivi, tätimäinen päiväuni kirjallisuuden tarpeellisuudesta? Romanttista höpötystä?

     Vai perusteleeko Leon tässä parilla sanalla sen miksi kaunokirjallisuuden aiheet kiinnostavat meitä? Sen miksi aiheeton romaani ei ole kiinnostavaa luettavaa?