Aiheeton

[mitä romaanista luetaan?]

                                               Kyösti Salovaara 2014.
Niki de Saint Phallen veistos Hannoverissa.
Millaisia merkityksiä se viestii?
Ristiriitaisiako?

Kaikenlaisia kirjoja voi lukea monella tavalla.

     Kukin meistä lukee omallaan.

     Joskus juoni kiinnostaa, toisinaan aihe, silloin tällöin kirjailijan taito kuvata miljöötä ja miksei myös kriittinen suhtautuminen johonkin yhteiskuntatodellisuuden kaistaleeseen. Kirjalla saattaa olla kiehtova ”teema” tai sitten pelkästään viihdyttävä juoni. Romaanin henkilöt kiehtovat tai inhottavat.

     Yhtenä päivänä kiinnostaa romantiikka, toisena apea realismi. Mielentila vaikuttaa lukemiseen, siihen mitä kirjasta etsii saadakseen. Tänään olen utelias, huomenna väsynyt kaikkeen, eilen historia kiinnosti, ensi viikolla ei mikään.

     Lukijan oikukas mieli haastaa kirjailijan, sillä kerran julkisuuteen lähetettyä viestiä ei voi säätää jälkikäteen. On yksi kirja, monta mieltä. Taide on joka tapauksessa vuorovaikutusta. Ei ole kirjaa ilman lukijaa, ei taulua ilman katsojaa, ei laulua ilman kuuntelijaa.

Kirjailija ei päätä lukijan puolesta mitä lukija etsii.

     Tosiasian hyväksyminen saattaa olla kirjailijalle vaikeaa. Hän hermostuu kun kirja luetaan ”väärin”; kun siitä löydetään sellaista mitä hän, kirjailija ei siihen pannut tai kun siitä ei keksitä lainkaan sinne piilotettuja älykkäitä vinkkejä, joiden tarkoitus on julistaa kirjailijan älykkyyttä.

     Varsinkin kirjallisuuskritiikistä puhuttaessa kirjailija toivoo, että kirjaa käsitellään taideteoksena eikä lattean todellisuuden jäljitelmänä. Kirja on enemmän kuin sisältönsä, kunnianhimoinen kirjailija väittää. Hän loukkaantuu kun kriitikko puhuu kirjan aiheista eikä muodosta, rakenteesta tai kielen yläpuolella olevista maagisista kuvioista, jotka nostavat kirjan pyhyyteen. Siis kuolemattomuuteen.

     Kirjailija hermostuu huomatessaan, että arvostelija harrastaa kritiikissään mieluummin kuluttajanvalistusta kuin taiteen syvempien pohjavirtojen suodattamista.

     Joskus kirjailija loukkaantuu kun puhdas taide ymmärretään puheenvuoroksi arkipäivän ongelmiin. Hän ei pidä lukijasta, joka lukee sanoja eikä ”muotoja”.

     Niinpä Pyhä taide säilyy koskemattomana muodossaan vain jos kukaan ei lue kirjailijan kirjoittamaa romaania, mutta lohduttaako sekään?

Juha Seppälä on itse-ääninen kirjailija, joka on pysytellyt kirjoittamissaan kirjoissa hillumatta julkisuudessa.

     Tuoreessa Parnassossa (6-7/2014) hän antautuu kuitenkin korkeakirjalliselle julkisuudelle kertomalla, miten hän suhtautuu julkisuuteen ja millaista proosaa hän omasta mielestään kirjoittaa ja millaisesta kaunokirjallisuudesta hän ei pahemmin välitä.

     Seppälä toteaa tylysti, että Buddenbrookit kirjoitettiin sata vuotta sitten. Ei kannata toistaa laajaa epiikkaa, ei kannata vääntää juonellista proosaa. Seppälä vannoo sellaisen ”rakenteen” nimeen, jota tavallinen lukija ei ehkä havaitse. ”Rakenne on taloutta ja juoni kauppaa”, Seppälä sanoo jatkaakseen että ”joskus se on jopa vähittäiskauppaa, josta en ole kiinnostunut”.

     Juonellinen romaani ei Seppälää kiinnosta. Jos hän saisi päättää – ehkä hän ei kuitenkaan halua päättää muiden puolesta – lukijat eivät pääsisi viihtymään juonellinen proosan parissa. Pitäisi hampaita purren etsiä näkymättömiä rakenteita, joita Seppälän kaltainen kirjailija pystyttää työkseen, kuin kubistisia palasia juonesta ja todellisuudesta välittämättä.

     Kaikesta päätellen Seppälä rakastaa itsensä ”kiduttamista” punttisalilla ja tien päällä. Haluaako hän, että lukija kiduttaa itseään proosan rakenteita etsimällä?

     Ainakaan Seppälä ei halua, että hänen kirjoistaan louhitaan yksityiskohtia puheenaiheeksi kahvipöytään. Hänen mielestään on kauheaa, että Liza Marklundin romaanin kuvaamasta perheväkivallasta syntyy keskustelu perheväkivallasta. ”Mitään romaania ei sen jälkeen enää ole, vain keskustelua teemasta. Kuin Sibeliuksen kanssa olisi puhuttu Tuonelan joutsenen jälkeen vain linnuista.”

     Kärjistys on hauska, mutta livahtaa metsään.

     Seppälältä voisi kysyä, miltä tuntuu halveksia lukijoita.

     Korkeakirjallisessa Parnassossa haastattelija – Ville Hänninen – ei kysy eikä jalkaudu maan matosten pariin.

”Merkityksiä ei maalata eikä sävelletä”, totesi Jean-Paul Sartre teoksessa Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature? 1948. Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1967. Delfiinikirjat 1976.)

     Kieli sisältää merkityksiä, joista viestin vastaanottajalla, lukijalla on (suunnilleen) sama käsitys kuin viestin lähettäjällä, kirjailijalla. Vaaditaan tiettyä kielen ilmaisemaa yksikäsitteisyyttä, jotta maailman voi kuvata ymmärrettävästi, ja kun sen voi kuvata, sen voi myös muuttaa, ja siksi proosakirjailijalla on tuo mahdollisuus.

     Sartre sanoo, että runoilijat kieltäytyvät käyttämästä kieltä. Koska runo tulkitaan monella tavalla, siitä puuttuu merkitykset samassa mielessä kuin proosasta. ”Runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti; he ovat muuta.”

     Proosan olemuksen kuuluu hyödyn tavoittelu, Sartre sanoo. Tämä saattaa hirvittää Seppälää. Proosakirjailija on ihminen joka käyttää sanoja hyväkseen. ”Kirjailija on sanan käyttäjä : hän näyttää, osoittaa, käskee, kieltää, vetoaa, rukoilee, herjaa, vakuuttaa, vihaa. Jos hän puhuu tyhjää, ei se tee hänestä runoilijaa: hän on proosakirjailija joka puhuu vain puhuakseen.”

     Puhuu puhuakseen, ei sano mitään, piiloutuu muotoon – siinäkö sellaisen kirjailijan tavoite joka haluaa kieltää juonen ja arkipäivän aiheet joista on liian ”helppo” keskustella? ”Proosassa esteettinen nautinto ei ole puhdasta muuta kuin silloin kun se tulee kaupan päällisiksi”, Sartre sanoo eikä oikeastaan halua puhua estetiikasta eikä muodosta, koska hänen mielestään ensin tulee sisältö, vasta sitten muoto.

     Sartren mielestä maalaustaide on liian monimerkityksellistä johtaakseen yhteiskunnalliseen havahtumiseen: ”Kaunosieluiset taiteilijat ovat joskus yrittäneet liikuttaa meitä: he ovat maalanneet pitkiä työläisjonoja lumessa työnsaantia odottamassa, lakkoilijoiden surkastuneita kasvoja, taistelukenttiä. He eivät hellytä enempää kuin Greuze ja hänen Tuhlaajapoikansa. Entä Guernican verilöyly, tuo mestariteos, onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle?”

     Maalaustaide, runous, musiikki eivät liity todellisuuteen tavalla, joka muuttaisi yhdenmukaisesti katselijoiden, lukijoiden tai kuunteilijoiden käsityksen maailmasta. 

     ”Vaikka joku sanoo, että melodia on iloinen tai synkkä, niin se on aina tuolla tai tällä puolen kaiken sen mitä siitä voi sanoa.” Sävellyksen kuultuaan sen suhteesta todellisuuteen saa ajatella mitä tahansa. ”Nuotit, värit,muodot eivät ole merkkejä, ne eivät viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella.”

     Kun näin on, ei Sibeliuksen Tuonelan joutsenen kuuntelu harhauta ketään vakaviin ornitologisiin pohdiskeluihin. Viittaus lintuihin ja Tuonelaan annetaan teoksen ulkopuolelta, ja sieltä sille voi antaa millaisia määreitä hyvänsä eivätkä ne auta sävellystä kertomaan sitä eikä tätä oikeasta maailmasta.

     Tästä johtuu, että Seppälä ilmaisee hyvin vähän verratessaan Marklundin romaanin perheväkivallan kuvausta johonkin melodiaan ja sille annettuun keinotekoiseen nimeen. Nokkela ei ole näppärää. Ja jos Seppälä haluaa sanoa, että hänen proosansa on lähempänä melodian ja sävellyksen muotoa kuin esimerkiksi Marklundin romaanien kertomusta todellisuudesta, hän sanoo jotakin mikä poistaa kirjallisuudelta (melkein) kaiken merkityksen; ja sellainen kirjallisuus se vasta ”eskapistista viihdettä” onkin.

     En oikein usko, että Seppälä on tosissaan kietoutuessaan kubistiseen romaanirakenteeseen ja väittäessään ettei hän välitä kuvata todellisuutta niin, että lukijat pystyisivät keskustelemaan proosan suhteesta todellisuuteen ja sen julkisesta, monien ymmärtämästä merkityksestä.

Tietenkin Seppälällä on jakamaton oikeus valita oma tapansa määritellä kirjoittamansa proosan olemus, sen kuviteltu muoto, mikä se sitten onkin.Tämä ei ole luonnontieteellisesti arvioitavissa.

     Mutta Sartren käsitys kielestä ja kielen suhteesta todellisuuteen, ja jopa ajatus että kirjoittamalla sanoja ja kuvaamalla maailmaa, sitä muutetaan samalla kun muutetaan ihmistäkin, on... niin tämä käsitys tuntuu paljon optimistisemmalta kuin Seppälän ajatus, joka käpertyy itseensä, kääntää selän maailmalle.

     Kieli on kommunikaatiota, se on aina viesti toiselta ihmiseltä toiselle. Kielen vähättely, sen ilmaisemien merkityksien hämärtäminen saattaa olla surrealistisen hauskaa, mutta onko se kirjallisuuden tehtävä, siitä voi olla eri mieltä.

     ”Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla”, Sartre tiivistää vielä kerran.

     Donna Leonin romaanissa Kasvot kuvassa Guido Brunetti kysyy vaimoltaan Paolalta, miksi kauan sitten kuollut kirjailija Henry James jaksaa yhä ja jatkuvasti kiehtoa tätä.

     ”Siksi että hän ymmärtää elämää”, Paola vastaa. ”Ja koska hän saa meidätkin ymmärtämään”, hän lisää.

     Onko tuo pelkästään naiivi, tätimäinen päiväuni kirjallisuuden tarpeellisuudesta? Romanttista höpötystä?

     Vai perusteleeko Leon tässä parilla sanalla sen miksi kaunokirjallisuuden aiheet kiinnostavat meitä? Sen miksi aiheeton romaani ei ole kiinnostavaa luettavaa?