Bestseller kutistuu

 [Juroaako kirjallisuus?]

Kyösti Salovaara, 2022.

Kirjallinen kulttuuri on niitä virtauksia, jotka viimeisenä leviävät laajoihin piireihin. Kirjallinen maku on näet monesta seikasta koostunut ominaisuus, joka vaatii pitkäaikaista kulttuuria ja erittäin persoonallista suhtautumista. Kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta katsottuna ovat kaikki jonain tiettynä ajankohtana esiintyneet suunnat ja ilmaisumuodot tietenkin yhtä tärkeitä tuon kauden henkiselle elämälle. Kotipostilla, paikallinen sanomalehti, konfirmaatiolaulu, perhelukemisto, rikosromaani ja rakkaustarina ovat inhimillisiä asiakirjoina yhtä merkityksellisiä kuin korkeakirjalllinen runous ja vaikutusvaltainen arvostelu.

- Hartvig Frisch: Euroopan kulttuurihistoria IV. Suom. 1963.

Ajatus hyppää kolmiloikkaa: teesi, antiteesi, synteesi.

    Syntyykö kaikki vastakohtien kautta. Kaikki on: kulttuuri, teknologia, politiikka. 

    Jokainen tahtoo jotakin. Se mitä syntyy on sellaista, mitä kukaan ei tahtonut.

    Kuulostaako tuo optimistiselta vai pessimistiseltä? Vai pelkästään kyyniseltä reaalipolitiikalta?

    Marx ja Engels formuloivat yhteiskuntakehityksen kolmiloikan kauniisti. Mutta kenties erehtyivät: synteesi ei ole lopullinen tila vaan uuden loikan teesi. Historia ei lopu siihen että päästään "proletariaatin diktatuuriin".

    Silloin kun, siis noin 1930-luvulla, tanskalainen Hartvig Frisch avasi kulttuurihistoriallisen näkökulman kirjallisuuden monisyiseen merkitykseen, ei vielä tiedetty telkkarin lumovoimasta eikä kännyköiden ja somekanavien vastustamattomasta koukutuksesta mitään. Kirjallisuus näytti olevan hieno synteesi ihmismielen kaikista puolista, haaveista, peloista, unelmista ja näytti tarjoavan loputtoman kiehtovan henkisen tulevaisuuden aineellisen olemisen sivistyksellisenä kruununa.

    Mutta synteesi olikin vain uusi teesi.

    Juroaako kirjallisuus nyt ikään kuin ruusun taimi, joka pysyy juuri ja juuri hengissä, mutta ei saa riittävästi vettä eikä ravinteita?

Mielenkiintoinen on mielenkiintoista.

    Ihan totta.

    Muuttumattomaksi kuviteltu saattaa muuttua.

    Ainakin jos uskomme espanjalaisen Sergio C. Fanjulin kirjoitusta Sammuvan bestsellerin uskomaton tapaus El País -lehdessä 3.5.2022. Ja miksi emme uskoisi, koska kirjoitus perustui konkreettiseen tutkimukseen.

    Fanjul siis kertoi riippumattoman WordsRated-ryhmän tutkimuksesta, jonka mukaan bestsellerit ovat kutistuneet Yhdysvalloissa kymmenvuotiskautena 2011-2021. Tutkimus kohdistui The New York Times julkaisemien bestseller-listojen kirjoihin ja koski sekä fiktiota että faktakirjallisuutta. Kymmenessä vuodessa bestsellerin keskimääräinen sivumäärä on vähentynyt 11 % eli 51,5 sivua (437,5 sivusta 386 sivuun).

    Todennäköisyys että yli 400-sivuinen kirja pääsee bestseller-listalle on pienentynyt melkein 30 prosentilla aikaisempiin vuosiin verrattuna.

    Oleellista on, tutkimusryhmän johtaja totesi, että lukeminen vähenee.

    Johtuuko se kirjoista? Vai eivätkö ihmiset enää ”ehdi” lukea, koska on niin paljon muita ”houkutuksia”, muita vapaa-ajan koukuttavia mahdollisuuksia? Onko kivempaa katsoa vaikkapa reality-sarjaa kuin lukea paksuja kirjoja?

    Kenties. Todennäköisesti. Luultavasti.

Ei itkeä saa. Mennyt meni. Tuli nyt.

    Intellektuellit ovat aina suhtautuneet paksuihin bestsellereihin nuivasti. Paksun romaanin lukija takertuu tarinaan, viehtyy loputtomiin juonikuvioihin. Paksu romaani kuvaa maailman eeppisenä syiden ja seurausten lineaarisena jatkumona, ja intellektuelli ”tietää” ettei maailma ole niin eeppinen eikä lineaarinen.

    Sitä paitsi, eikö paksuja bestsellereitä tyypillisesti osteta lahjaksi eikä lahja saa näyttää olemattoman pieneltä, mitättömältä. Kuka haluaa joululahjaksi 130-sivuisen taidepläjäyksen? Eikö semmoinen halvenna lahjan saajaa?

    Ja toisaalta paksu bestseller ostetaan lomalukemiseksi, kannetaan matkalaukussa maailman toiselle puolelle, joten mitä mieltä olisi kantaa merien yli, ilmoja pitkin jokin 130-sivuinen ”romaani” jonka lukee kahdessa tunnissa? Ei mieltä lainkaan.

    Bestseller närästää intellektuellia, koska paksun kirjan lukija nauttii lukemastaan.

No, harmi jos bestseller kuihtuu, juroaa, häipyy.

    Pari kolmiloikan hyppyä.

    Ruotsalainen Per. I. Gedin kuvailee teoksessaan Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1975, suom. 1977) kuinka romaani valtasi eurooppalaisen kulttuurin viimeistään 1800-luvun lopulla. Esimerkiksi Saksassa romaanista tuli 1900-luvun vaihteessa kustantamoiden tärkein tulolähde. Muuan kustantaja kirjoitti tuolloin eräälle kirjailijalleen: ”Sen joka tällä hetkellä haluaa ansaita rahaa on pidettävä varastossaan myyntikelpoisia tavaroita, mutta näytelmät ja runot ovat myyntikelvottomia tavaroita joilla ei voi ansaita rahaa. Proosassa on rahan runous! Kirjoittakaa proosaa, niin minä maksan teille vaikka minkälaisia palkkioita.”

    Loikataan vuoteen 1945.

    Tammessa kustantajan uran tehnyt Jarl Hellemann muistelee teoksessa Lukemisen alkeet (1996) kuinka helpolta kirjojen kustantaminen tuntui toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. ”Kirjojen kustantaminen näytti keväällä 1945 maailman helpoimmalta ammatilta… ei tarvinnut kuin lainata kirjastosta joku vanha klassikko tai ajanvietekirja, teettää halvalla uusi suomennos, etsiä kirjapaino jolla sattui olemaan paperikiintiötä jäljellä, painattaa ja sidottaa ja lähettää kauppoihin. Kirjat myivät itse itsensä, kun muuta myytävää ei ollut. Sisällöllä ei ollut niin väliä, niin kuin ei kieliasulla eikä kirjojen ulkomuodollakaan.”

    1940-luvun lopulla Suomessa sitten olikin kustantajia pitkälti kolmatta sataa.

    Entä nyt, vuonna 2022?

    Pieniä kustantamoita on kaiketi syntynyt viime vuosina useita. Johtuuko se kirjan valmistamisen tekniikan helpottumisesta? Vai siitä, että kaikki dekkareiksi määritelty menee kaupaksi, ainakin pieninä painoksina? Vai nimenomaan siitä, että mittava kirjallisuus, paksut bestsellerit kuihtuvat lukemisen vähentyessä ja suurien kustantamoiden supistaessa julkaisuohjelmiaan?

Katson itseeni.

    Minusta ei tullut kolmiloikkaajaa vaan oikea puolustaja futiskentälle. Keskinkertaisuus siis.

    Mutta olen viime aikoina lukenut ”paksuja” kirjoja.

    Haruki Murakamin romaanin Komtuurin surma pokkaripainoksessa oli yli 800 sivua eikä romaani tuntunut lainkaan pitkältä. Lomamatkalla ”kahlasin” läpi tuskaa tuntematta Ken Follettin noin 700-sivuisen jännärin Ei koskaan. Tilasin muuten divarista Tom Clancyn jännärin Leijona ja hyeena, joka on julkaistu kaksiosaisena laitoksena, yhteensä 1179 sivua, huh. Saa nähdä jaksanko lukea. Fiktion ohessa etenen pikkuhiljaa Martti Anhavan mainiossa Paavo Haavikko -elämäkerrassa Niin katosi voitto maailmasta: 812 sivua.

    Reissussa luin myös Joel Haahtelan hienon romaanin Jaakobin portaat. Siinä oli ”vain” 192 sivua. Kunpa Haahtela kirjoittaisi paksumpia kirjoja!

    Lainamani espanjalainen Fanjul sanoo, että maailman pisimmästä romaanista vallitsee jonkinmoinen konsensus: se on Marcel Proustin romaani Kadonnutta aikaa etsimässä. Tämä sillä edellytyksellä että moniosaista teossarjaa pidetään yhtenä romaanina. Mutta jos pidetään, niin eikö esimerkiksi Tom Clancyn Jack Ryan -tarinat ole pitempi ”romaani” kuin Kadonnutta aikaa etsimässä?

    Yhtä kaikki, tänään ei kuule talousmiesten eikä -naisten lainaavan tuota saksalaista kustantajaa 1900-luvun taitteesta: Proosassa on rahan runous!

Kyösti Salovaara, 2022.