Huomenna, eilen, tänään

 [tiiraillen]

Kyösti Salovaara, 2022.
Iloisemmat "turvatakeet"!

Maailmanrauha voidaan turvata vain luovin ponnisteluin, joilla pystytään vastaamaan rauhaan kohdistuviin uhkiin.

Järjestäytyneen ja elävän Euroopan sivistykselle antama panos on välttämätön, jotta rauhanomaiset suhteet kyetään säilyttämään

- Ranskan ulkoministeri Robert Schuman 9.5.1950.

Laulaja Yonan ja Samuli Edelmannin suutelukuva sai somen sekoamaan – Yona paljastaa nyt totuuden kohutun kuvan takaa.

- Otsikko Ilta-Sanomissa 6.5.2022.

Linnut jättävät Helsingin ja koko pääkaupunkiseudun, sanovat asiantuntjat. Lintujen mentyä ovat limaiset rannat hiljaisia, entiset suot pölyisiä turvekokkareita ja lehdot kaatopaikkoja.

-Helsingin Sanomat 8.5.1972.

We'll meet again, don't know where, don't know when, but I know we'll meet again some sunny day.

- Vera Lynn vuonna 1939 Ross Parkerin ja Hughie Charlesin laulussa.

Jos myöhästyy junasta, juna menee pois mutta nykyhetki jää.

    Mutta miten nykyhetki pitäisi määritellä? Onko sitä? Vai ajelehdimmeko menneisyyden ja tulevaisuuden rajapinnassa lujaa otetta saamatta?

    Ihminen tykkää lineaarisista ”rakenteista”. Vittorio de Sican filmin Eilen, tänään, huomenna nimi (1963) kuvasti lineaarista aikakäsitystä. Mitä tapahtuu, kun aikatasojen järjestystä muuttaa? Onko otsikossa Huomenna, eilen, tänään raastava ristiriita, joka tuntuu epämiellyttävältä? Eihän tänään ala huomisesta vaan eilisestä.

    Vai alkaako sittenkään?

Norjalais-ranskalainen matemaatikko Ivar Ekeland kuvaa teoksessaan Ennakoimattoman matematiikka (1984, suomennos 1989) kahta erilaista aikakäsitystä. Aikaa ei pysty ilmaisemaan matematiikalla. Ajan perimmäinen luonne jää matematiikan ulkopuolelle: se pystyy ilmaisemaan vain jännitteen menneisyyden ja tulevaisuuden, kahden äärimmäisyyden välillä.

    Ekeland sanoo, että Odysseia ja Ilias kuvastavat kahta ääripäätä, erilaista käsitystä ajasta. Odysseiassa aika on yksi kokonaisuus: ”Nykyhetki kutsuu esiin tulevaisuuden ja viittaa menneisyyteen. Tulevaisuus ilmoitetaan ja ennustetaan, menneisyys määrää nykyisyyden.”

    Iliaan Akhilleus sitä vastoin elää pelkästään nykyhetkessä: ”Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta.”

    ”Yhtäällä jatkuva muuttuminen”, Ekeland kirjoittaa, ”missä nykyhetki rakentaa tulevaisuuden arvaamattomalla tavalla. Toisaalla taas ikuinen nykyisyys, missä ajan kuluminen on vain näennäistä, missä pyörii ennakolta nauhoitettu ohjelma niin kuin mekaanisen pianon ääninauhalla.”

    Kumman aikakäsityksen mukaisesti Euroopassa ja Suomessa tänään eletään? Onko ikuisesti samaa toistavan mekaanisen pianon melodia särkynyt?

Suurista ajatuksista pienempiin.

    Nykyaika tulkitsee menneisyyttä jatkuvasti uudesti, tarkentaen, ymmärtäen, havahtuen. Mutta 2020-lukuun kuuluu myös moraalinen närkästyminen. Historian ei anneta olla paikallaan, siellä missä se tapahtui vaan menneisyydestä elämään jääneitä kulttuurin ”merkkejä” - sanoja, kirjoja, patsaita, lauluja, kuvia - halutaan nyt sisäistetyn moraalin ja arvon mukaisesti jopa poistaa näkyvistä. Ajatellaan että nykyhetkessä on helpompi elää kun sulkee silmät menneisyyden kauhuilta ja epäoikeudenmukaisuudelta.

    Helsingin Sanomissa oli 5.5.2022 artikkeli paheksuttavien patsaiden kohtalosta: pitäisikö ne tuhota vai häivyttää muuten pois silmistä. Artikkelissa mm. kerrottiin Kotkassa sijaitsevasta Lenin-patsaasta. Neuvostoliitto määräsi Tallinnan kaupungin luovuttamaan patsaan ystävyyskaupungilleen v. 1979. Neuvostoliiton ei tarvinnut määrätä Kotkaa vastaanottamaan patsasta; kaupunki sopeutui YYA-hengessä tilanteeseen.

    Pitäisikö Lenin-patsas viedä kaatopaikalle, ikään kuin keskisormea Putinille ja venäläiselle aggressiolle näyttäen? Tätä Kotkassa on vaadittu, mutta päätöstä ei ole tehty suuntaan eikä toiseen. Muistaakseni Kotkan (entisen) työväentalon tiiliseinässä on muistolaatta, jossa kerrotaan Leninin vierailleen työväentalossa Venäjän vallankumouksen edellä.

    Työväentalon tiiliseinä ei ole kuitenkaan ole alkuperäinen, sillä Neuvostoliitto pommitti työväentalon sirpaleiksi maailmansodan aikana.

Kyösti Salovaara, 2017.
Luis Auguste Lévéquen veistos Nympfe (1866)
Tuileries-puistossa Pariisissa.
Onko veistos seksistinen, mies-katseen haavoittama ja nykyaikaan sopimaton?

Hesari otsikoi artikkelinsa provosoivasti: Lenin-patsaita boikotoidaan nyt, koska auton tankkaamatta jättäminen olisi suomalaisille liian rajua, sanoo Lenin-museon johtaja.

    Ei pidä provosoitua kun provosoidaan, sanoi Mauno Koivisto.

    Mutta eikö Putinin tapporetki Ukrainaan ole jo riittävä provokaatio? Patsaat nurin ja Leninin kootut roviolle?

    Kirjoitin Helsingin Sanomien artikkeliin tämmöisen kommentin:

    Kun patsaita ja kenties myös maalaustaideteoksia poistetaan (halutaan poistaa) sillä perusteella että taideteoksen kohde on myöhemmin paljastanut "pahikseksi", tämä todistaa, että Sartre oli oikeassa sanoessaan, että "merkityksiä ei maalata eikä sävelletä". Maalauksen ja sävellyksen voi aina tulkita monella tavalla, jopa Picasson Guernican.

Tässä mielessä patsaiden poistaminen on aika tyhmää. Kun esimerkiksi Kolumbuksen patsas poistetaan (on kai poistettu jostain), niin katoaako jonnekin se tosiasia että Kolumbus - olipa pahis tai sankari - vaikutti Amerikan löytymiseen.

Pikemminkin pitäisi patsaan viereen laittaa selvitys siitä miten sankarista onkin myöhemmin paljastunut pahis, kun kaikki tieto on tiedossa. Näin katsoja voisi miettiä, mitä taiteilija on yrittänyt sanoa ja mitä jättänyt sanomatta.

Voihan Kolumbuksen tai Leninin patsas olla esteettisesti arvokas, vaikka ei pystykään kertomaan millaisia pahiksia Kolumbus tai Lenin olivat. Vai saako vain "täydellisistä" ihmisistä veistää patsaita ja maalata tauluja? Jos, niin mistä heitä löytää?

Kyösti Salovaara, 2021.
Johannes Takasen ja Walter Runebergin suunnittelema
Aleksanteri toisen muistomerkki (1894) Senaatintorilla.
Hyvä keisari Suomelle, muille despootti?

Olenko sinisilmäinen ja tekopyhä kun sanon ettei menneisyydestä säilynyttä kulttuuria, sen ”merkkejä” pidä ryhtyä sorkkimaan, ei parantelemaan mutta ei liioin pahentelemaan?

    Menneisyydestä jäljellä oleva ei ole mennyttä vaan osa nykyhetkeä. Jos nykyihminen ei kestä, jos hänen ehdoton moraalinsa ei siedä menneisyyteen liittyvän totuuden kuulemista eikä näkemistä, miten hän pystyy toimimaan rationaalisesti eksistenssissään?

    Lenin-museon johtaja Kalle Kallio heittää, että Suomelle ”hyvänä keisarina” patsaan Helsingin keskustaan Senaatintorille saanut Aleksanteri II oli täydellinen despootti. Silti, näin sanon, Aleksanteri II on osa Suomen historiaa ja koska patsas on aikanaan veistetty, se kertoo yhä jotakin sekä menneisyydestä että nykyhetkestä.

    Lainaan itseäni syyskuulta 2013:

    Helmikuussa 1935 ryhdyttiin Berliinin keskustaan rakentamaan Hermann Göringin johtamalle ilmailuministeriölle mahtavaa toimistorakennusta.

    Ernst Sagebielin suunnittelema rakennus oli valmistuessaan Euroopan suurin toimistorakennus. Mies vastasi myös Tempelhofin lentokentän mahtiarkkitehtuurista.

    Toinen maailmansota jakoi sitten Saksan ja Berliinin. Göringin toimistopalatsi jäi DDR:n (Saksan demokraattinen tasavalta, Itä-Saksa) puolelle.

    Vastasynnytetyn DDR:n pääministeri Otto Grotewohl palkkasi 50-luvun alussa Max Lingnerin maalaamaan sosialistisen saksan tulevaisuutta kuvittavan 18 metrisen seinämaalauksen Göringin rakentaman rakennuksen pohjoisen holvikäytävän seinälle. Seinämaalauksen kuvissa perheet ja työ, kaupunki ja maaseutu, työläiset ja johtajat kohtasivat toisensa idyllisessä sopusoinnussa. Kuin seinään jäykistetty haave.

    DDR:n aikana rakennukseen keskitettiin useita ministeriöitä. Göringin haamua ei kukaan pelännyt.

    Kun Berliinin muuri kaadettiin 1989 ja Saksa jälleenyhdistyi lokakuussa 1990, Göringin palatsin valtasi DDR:n kollektiivista omaisuutta yksityistävä virasto Treuhand, jota johti Detlev Rohwedder. Kun Punainen armeijakunta murhasi Rohwedderin, Göringin rakennuttaman toimistokompleksin nimeksi muutettiin Detlev-Rohwedder-Haus.

    Treuhandin tehtyä tehtävänsä, talo annettiin Saksan valtionvarainministeriölle.

    Max Lingnerin seinämaalaus muistuttaa ohikulkijaa faktan ja fiktion rajankäynnistä. Kuinka pitkälle propagandaa voi venyttää ennen kuin yhteys todellisuuteen katoaa?

Kyösti Salovaara, 2012.
Herman Göring rakennutti natsihallinnolle 1935.
Sosialistinen DDR koristeli 1950-luvulla sen tulevaisuuden illuusiolla.
Yhdistynyt Saksa otti Göringin talon rahaministerin käyttöön.

Onko menneisyys meille pelkkää fiktiota? Yhtä totta kuin tulevaisuus?

    Ainakin Putinille se tuntuu olevan.

    Mutta toistaako historia itseään? Ensin murhenäytelmänä ja sitten farssina, niin kuin Karl Marx kirjoitti. Ukrainan tapaukset eivät kuitenkaan ole farssi, paitsi ehkä tulevaisuudesta nähtynä ja Putinin ”maailmanvalloitusta” kuvattaessa. Mutta tulevaa ei vielä ole. Tragedian syvyys pelottaa.

    Kävelin meren rannalla.

    Kalatiira saalisti veden yllä, sen ääni kuului pitkälle.

    Tuli mieleen sana ”tiirailla”. Liittykö se jotenkin kalatiiraan, joka vedenpintaa tiirailemalla tarkkailee saaliin liikkumista?

    Asiantuntijat ennustivat keväällä 1972, että linnut katoavat kaatopaikaksi muuttuvasta Helsingistä ja pääkaupunkiseudulta ylisummaan. Mitä asiantuntijat tiesivät? Mitä pelkäsivät? Mihin halusivat vaikuttaa?

    Huomenna, eilen, tänään!

    Pihapiirissäni, naapurin tuijassa pesii sepelkyyhkypari. Ennen 1990-lukua sepelkyyhky oli tiheiden kuusikkojen lintu, jota ei kaupungissa nähnyt. Nyt näkee, jopa naapurin tuijassa.

    Asiantuntijat tietävät menneisyydestä paljon, tulevaisuudesta vähemmän. Emme tiedä kenen patsaita vuonna 2072 vaaditaan kaadettavaksi.

    Maailmantuskaa keventääkseni luettelen tässä viimeisten kevätviikkojen aikana kaupungissa, lähinnä pihapiirissä ja sen reunoilla, kahden ihmisen havaitsemia lintuja. Pääskyset, satakielet, punavarpuset ja monet kaupungissa pesivistä hyönteisyöjistä ovat vielä saapumatta.

    Kaupunki ei ole muuttunut kaatopaikaksi eikä turvekokkareiden limarannoiksi: talitiainen, sinitiainen, peipponen, varpunen, pikkuvarpunen, sepelkyyhky, mustarastas, punakylkirastas, räkättirastas, laulurastas, viherpeippo, punarinta, varis, kiuru, harakka, kalalokki, naurulokki, kalatiira, naakka, pajulintu, tikli, tiltaltti, västäräkki, sinisorsa, valkoposkihanhi, kanadanhanhi, kurki, tukkasotka, liejukana, nokikana, silkkiuikku, telkkä, kyhmyjoutsen, kottarainen, keltasirkku, rantasipi, kirjosieppo, haapana.

Kyösti Salovaara, 2019.
Maailman rauha.
Moskovan kaupunki lahjoitti Oleg Kirjuhinin
veistoksen Helsingillle vuonna 1990.