Sulka maassa

 [ joukkue vai yksilö?]

Kyösti Salovaara, 2022.

Myös Helsingin IFK, viime vuotinen kakkonen, menestyi odotuksien mukaisesti. Valkeakosken Haka joutui lähtemään olympiastadionilta, jonne ei ollut saapunut kuin 3488 maksanutta katselijaa, pisteittä maalein 2-0.

- Helsingin Sanomat 1.5.1972

Honka maalitehtaili SJK:n kumoon. "Olimme tosi teräviä." 

Ottelua seurasi Helsingissä vain 332 katsojaa.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 25.4.2022.

Miksi? Siksi!

    Miksi on helpompi kysyä, että miksi kuin vastata että siksi?

    Tämä koskee nimenomaan ihmisen käyttäytymistä. Talitiaisen elämän tavoitteita on helpompi selittää kuin ihmisen. Tai ainakin me, ihmiset, ajattelemme että on.

    Onko ihminen loputtoman monimutkainen apparaatti, joka on kehittänyt ympärilleen loputtoman moninaisen kulttuurikoneiston? Vai onko monimutkainen ympäristö kehittänyt ihmisestä sellaisen kuin ihminen on?

    Tiedämme paljon mutta vähän.

    Elävää ihmistä ei voi eikä saa laittaa koeputkeen, elävien ihmisten laboratorioon. Ei voi valita tutkittavaksi tuhannen lapsen porukkaa ja eristää heidät pelaamaan futista ja sitten eristää toistan tuhannen lapsen porukkaa juoksemaan urheilukentällä loputtomasti. Tällaisella kokeella kenties selviäisi ovatko suomalaiset parempia jalkapallossa kuin maratonilla tai päinvastoin.

Humanistit, varsinkin vasemmistolaiset humanistit ajattelevat, että ihminen on syntyessään tyhjä kangas ja että kankaan voi täyttää "oikein" oikeanlaatuisella kasvatuksella hyvässä ympäristössä.

    Eräänlaisia ihmiskokeita on toki tehty sekä vasemmalla että oikealla. Neuvostoliitossa yritettiin kasvattaa kommunistinen ihminen ja Saksassa arjalainen. Molemmat epäonnistuivat. Ihminen on lajin ja kulttuurin kehityksen tulos, ei sittenkään tyhjä kangas.

    Viime aikoina tyhjän kankaan tilalla on havaintoja, jotka korostavat geenien merkitystä ihmisen elämässä. Jopa rikollisuus, alttius tulla rikolliseksi saattaa olla enemmän perinnöllistä kuin on osattu edes pelätä.

    Mitä enemmän ihmisen suhdetta kulttuuriin miettii, sitä vähemmän uskaltaa väittää, että ihminen toimii niin kuin toimii siksi että…

Suomessa vaalittiin pitkään ajatusta, että suomalaisten geenit sopivat paremmin yksilöurheiluun kuin joukkuepeleihin. Suomalaiset pärjäsivät juoksemalla yksin, heittämällä yksin, hyppäämällä yksin. Jalkapallomaajoukkue kaatui toistuvasti eteenpäin tai taaksepäin, mutta ei pärjännyt, toisin kuin vaikkapa ruotsalaiset ja tanskalaiset.

    Tässä huomaa ajatusmaailman ristiriidan.

    Samalla kun väitettiin, että ihmislapsi syntyy tyhjänä kankaana, oletettiin että suomalaislapsi syntyy keihäs kädessä ja piikkarit jalassa.

    Ristiriitaista oli sekin, että kun jääkiekkoporukka alkoi todella pärjätä MM-kisoissa ja olympialaisissa, edelleen sanottiin ettei futismaajoukkue koskaan pääse mihinkään kisoihin, koska suomalainen ei kerta kaikkiaan synny nappulakengät jalassa pallon viereen.

    No, nythän sitten havaitaan, että suomalaiset pärjäävät joukkupeleissä aika hyvin. Koripallo-, lentopallo- ja jopa jalkapallomaajoukkue pinnistelevät eurooppalaista huippua kohden jääkiekon ja pesäpallon perässä. Onko pesäpallo muuten perimmiltään yksilö- vai joukkueurheilua?

Antropologit korostavat ihmislajin sosiaalisuutta. Nimenomaan sosiaalisuus, yhteinen tekeminen ovat nostaneet ihmisen luomakunnan kuninkaaksi. Monien mielestä moista kuninkaallisuutta ei kannata ylistää, mutta niin on kuin on eivätkä sinitiaiset soita viulua eivätkä ketut kirjoita bestsellereitä.

    Onko kaikki sittenkin kulttuuriin sidottua, siitä ammennettua? Ihminen on laumaeläin, ihan pahimman laatuinen. Joten eikö myös suomalainen ihminen kulje laumassa ja haistele muiden jälkiä? Ja jos kulkee ja haistelee, niin miksi futis joukkuepelinä ei sopisi suomalaisellekin menestymisen lajiksi?

    Sitä paitsi, jos rehellisiä ollaan vakavalla naamalla loppuun asti, niin Suomessa poliittinen järjestelmä toimii konsensushakuisesti. Jos poliitikot pystyvät olemaan isoista asioista yhtä mieltä, miksi palloa potkiva joukkue ei pärjäisi sisukkaalla joukkuepelillä maailman futiskentillä?

    Onko kysymys pelkästään siitä mitä halutaan?

Kyösti Salovaara, 2015.
Onko jalkapallokenttä suomalaisen yhteisöllisyyden
tyhjä kangas?

Kyllä on, vastaa uusimmassa Kanava-lehdessä (3/2022) Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja ja tietokirjailija Jari Kupila.

    Artikkelissaan Olympiahuumattu urheilumaa Kupila kertoo osuvin esimerkein, kuinka Suomi (suomalaiset päättäjät) valitsi runsaat sata vuotta sitten yksilöurheilun ”poliittisista” syistä Suomen tieksi.

    Urheilu liittyi yhteiskunnan modernisaatioon. Alussa urheilujärjestöt olivat ikään kuin salaseura, joissa pyrittiin Venäjän vallan aikana edistämään itsenäistymispyrkimyksiä. Urheilua ja politiikkaa ei erotettu toisistaan. Urheilusuorituksilla oli muukin arvo kuin pelkästään urheilullinen. ”Moni urheiluseura syntyi venäläistämistoimien vastavetona”, Kupila kirjoittaa.

    Urheilusta tuli kiinteä osa raittiusliikettä, työväenliikettä, nuorsuomalaisia, nuorisoseuroja, kielitaistelua, kouluja. ”Sen joukoista kasvoi itsenäisyyttä kohti kulkevia kansan johtohahmoja.” Myöhemmin, kun Sosialidemokraattinen puolue hajosi 1950-luvulla, kiistat eskaloituivat urheiluliikkeen parista puolueeseen.

    Mutta aikaisemmin, varsinkin Antwerpenin olympialaiset vuonna 1920 merkitsivät suomalaisen yksilöurheilun merkityksen kansallista oivaltamista. Antwerpenin kokemus mullisti ajattelun. ”Ymmärrettiin, että millään muulla elämänalueella ei voi hankkia Suomelle sellaista näkyvyyttä kuin urheilussa”, Kupila sanoo. ”Oivallettiin, että Suomen lähtökohdista näkyvyyttä kannatti keskittyä hankkimaan nimenomaan olympialaisissa ja yksilölajeissa.”

Kun näin oli, kun tuo huomattiin, Suomessa ryhdyttiin tukemaan yksilöurheilua. 1920-luvulla Suomessa satsattiin valmennustietoon, olosuhteisiin ja urheilun tukemiseen enemmän kuin oikeastaan missään muualla.

    Yksilöurheilijat menestyivät, siksi heitä tuettiin. Yksilölajit sopivat myös suojeluskuntatoimintaan. Sotilaan pitää pystyä juoksemaan kovaa ja heittämään pitkälle. Pesäpallo sopi harjoitusleikiksi. Hyvin alkanut jalkapalloharrastus jämähti yksilöurheilun tukemisen takia.

    Toisin oli Ruotsissa, Kupila kertoo. Ruotsalainen kansankoti otti 1930-luvulla jalkapallon erityissuojeluun. ”Ruotsissa todettiin valtionvallan johdolla tarve lajille, joka toisi teollisuuspaikkakunnille yhteisöllisyyttä”, Kupila sanoo. ”Oli tilaus joukkuelajeille. Ruotsi ei tarvinnut olympiamenestystä pysyäkseen maailmankartalla, vaan siellä keskityttiin sisäisen yhteispelikyvyn vahvistamiseen.”

    Tahko Pihkalan johdolla Suomessa keskityttiin juoksemaan ja heittämään ja pelaamaan pesäpalloa. Jalkapalloa harrastettiin toki paljon, mutta johtajien taholta sitä pidettiin kyllä liikuntaharrastamiseen sopivana vaan ei kilpaurheiluun kelpaavana urheilumuotona.

    Tämä asenne siivitti olympiaurheilua aina 2000-luvulle asti.

    Kupilan lopputulema on, että Suomessa ”urheilu koetaan laadukkaaksi silloin, kun nousee yksi poikkeusyksilö. Yksi supertähti, mieluiten olympialaisissa, on tärkeämpi kuin kokonaisuuden arkinen laatu.”

Kun Espoon Hongan ylimmän tason futismatsiin tulee keväällä 2022 vain 332 katsojaa, voi vain ihmetellä mitä pääkaupunkiseudulla jalkapallosta ajatellaan, sekä viihteenä että kulttuurina. Pienessä Kotkassa kakkostason divaripeleihin saapuu helposti 1500 katsojaa. Missä stadilaiset luuraavat? Onko pääkaupunkiseudulla minkäänlaista yhteisöllisyyttä?

    Jalkapalloa (ja muita joukkuelajeja) harrastettiin luonnollisesti enemmän kaupungeissa kuin maalaiskylissä. Monet teollisuuskaupungit, kuten Kotka, Tampere, Pori ja Kuopio, pärjäsivät futiksessa. Niinpä nykyistä joukkuelajien menestystä voi selittää myös modernisaatiolla, kaupungistumisella. Ruotsi oli tässäkin edellä Suomea, joten siellä ryhdyttiin pelaamaan jalkapalloa tosissaan aikaisemmin.

    Mutta voiko suomalainen futis koskaan menestyä todella hyvin, jos katsojat puuttuvat kentän laidalta? Telkkarissa hiihtokilpailut saavat enemmän katsojia kuin jopa eurooppalainen huippujalkapallo, suomalaisesta puhumattakaan.

    Onko sittenkin mahdollista, että suomalaisen ihmisen geeneissä on taipumus ihailla yksilöä, joka kiroillen ja kivuista välittämättä juoksee tai hiihtää puolikuolleena maaliin?

    Sulka on maassa. Kuka nostaa sen?

Kyösti Salovaara, 2020.
Espanjalaista yhteisöllisyyttä Madridissa
7.3.2020 ottelussa Atlético Madrid vs Sevilla.