torstai 5. toukokuuta 2022

Sulka maassa

 [ joukkue vai yksilö?]



Kyösti Salovaara, 2022.


Myös Helsingin IFK, viime vuotinen kakkonen, menestyi odotuksien mukaisesti. Valkeakosken Haka joutui lähtemään olympiastadionilta, jonne ei ollut saapunut kuin 3488 maksanutta katselijaa, pisteittä maalein 2-0.

- Helsingin Sanomat 1.5.1972


Honka maalitehtaili SJK:n kumoon. "Olimme tosi teräviä." 

Ottelua seurasi Helsingissä vain 332 katsojaa.

- Otsikko Helsingin Sanomissa 25.4.2022.



Miksi? Siksi!

    Miksi on helpompi kysyä, että miksi kuin vastata että siksi?
    Tämä koskee nimenomaan ihmisen käyttäytymistä. Talitiaisen elämän tavoitteita on helpompi selittää kuin ihmisen. Tai ainakin me, ihmiset, ajattelemme että on.
    Onko ihminen loputtoman monimutkainen apparaatti, joka on kehittänyt ympärilleen loputtoman moninaisen kulttuurikoneiston? Vai onko monimutkainen ympäristö kehittänyt ihmisestä sellaisen kuin ihminen on?
    Tiedämme paljon mutta vähän.
    Elävää ihmistä ei voi eikä saa laittaa koeputkeen, elävien ihmisten laboratorioon. Ei voi valita tutkittavaksi tuhannen lapsen porukkaa ja eristää heidät pelaamaan futista ja sitten eristää toistan tuhannen lapsen porukkaa juoksemaan urheilukentällä loputtomasti. Tällaisella kokeella kenties selviäisi ovatko suomalaiset parempia jalkapallossa kuin maratonilla tai päinvastoin.


Humanistit, varsinkin vasemmistolaiset humanistit ajattelevat, että ihminen on syntyessään tyhjä kangas ja että kankaan voi täyttää "oikein" oikeanlaatuisella kasvatuksella hyvässä ympäristössä.

    Eräänlaisia ihmiskokeita on toki tehty sekä vasemmalla että oikealla. Neuvostoliitossa yritettiin kasvattaa kommunistinen ihminen ja Saksassa arjalainen. Molemmat epäonnistuivat. Ihminen on lajin ja kulttuurin kehityksen tulos, ei sittenkään tyhjä kangas.
    Viime aikoina tyhjän kankaan tilalla on havaintoja, jotka korostavat geenien merkitystä ihmisen elämässä. Jopa rikollisuus, alttius tulla rikolliseksi saattaa olla enemmän perinnöllistä kuin on osattu edes pelätä.
    Mitä enemmän ihmisen suhdetta kulttuuriin miettii, sitä vähemmän uskaltaa väittää, että ihminen toimii niin kuin toimii siksi että…


Suomessa vaalittiin pitkään ajatusta, että suomalaisten geenit sopivat paremmin yksilöurheiluun kuin joukkuepeleihin. Suomalaiset pärjäsivät juoksemalla yksin, heittämällä yksin, hyppäämällä yksin. Jalkapallomaajoukkue kaatui toistuvasti eteenpäin tai taaksepäin, mutta ei pärjännyt, toisin kuin vaikkapa ruotsalaiset ja tanskalaiset.

    Tässä huomaa ajatusmaailman ristiriidan.
    Samalla kun väitettiin, että ihmislapsi syntyy tyhjänä kankaana, oletettiin että suomalaislapsi syntyy keihäs kädessä ja piikkarit jalassa.
    Ristiriitaista oli sekin, että kun jääkiekkoporukka alkoi todella pärjätä MM-kisoissa ja olympialaisissa, edelleen sanottiin ettei futismaajoukkue koskaan pääse mihinkään kisoihin, koska suomalainen ei kerta kaikkiaan synny nappulakengät jalassa pallon viereen.
    No, nythän sitten havaitaan, että suomalaiset pärjäävät joukkupeleissä aika hyvin. Koripallo-, lentopallo- ja jopa jalkapallomaajoukkue pinnistelevät eurooppalaista huippua kohden jääkiekon ja pesäpallon perässä. Onko pesäpallo muuten perimmiltään yksilö- vai joukkueurheilua?



Antropologit korostavat ihmislajin sosiaalisuutta. Nimenomaan sosiaalisuus, yhteinen tekeminen ovat nostaneet ihmisen luomakunnan kuninkaaksi. Monien mielestä moista kuninkaallisuutta ei kannata ylistää, mutta niin on kuin on eivätkä sinitiaiset soita viulua eivätkä ketut kirjoita bestsellereitä.

    Onko kaikki sittenkin kulttuuriin sidottua, siitä ammennettua? Ihminen on laumaeläin, ihan pahimman laatuinen. Joten eikö myös suomalainen ihminen kulje laumassa ja haistele muiden jälkiä? Ja jos kulkee ja haistelee, niin miksi futis joukkuepelinä ei sopisi suomalaisellekin menestymisen lajiksi?
    Sitä paitsi, jos rehellisiä ollaan vakavalla naamalla loppuun asti, niin Suomessa poliittinen järjestelmä toimii konsensushakuisesti. Jos poliitikot pystyvät olemaan isoista asioista yhtä mieltä, miksi palloa potkiva joukkue ei pärjäisi sisukkaalla joukkuepelillä maailman futiskentillä?
    Onko kysymys pelkästään siitä mitä halutaan?



Kyösti Salovaara, 2015.
Onko jalkapallokenttä suomalaisen yhteisöllisyyden
tyhjä kangas?


Kyllä on, vastaa uusimmassa Kanava-lehdessä (3/2022) Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja ja tietokirjailija Jari Kupila.

    Artikkelissaan Olympiahuumattu urheilumaa Kupila kertoo osuvin esimerkein, kuinka Suomi (suomalaiset päättäjät) valitsi runsaat sata vuotta sitten yksilöurheilun ”poliittisista” syistä Suomen tieksi.
    Urheilu liittyi yhteiskunnan modernisaatioon. Alussa urheilujärjestöt olivat ikään kuin salaseura, joissa pyrittiin Venäjän vallan aikana edistämään itsenäistymispyrkimyksiä. Urheilua ja politiikkaa ei erotettu toisistaan. Urheilusuorituksilla oli muukin arvo kuin pelkästään urheilullinen. ”Moni urheiluseura syntyi venäläistämistoimien vastavetona”, Kupila kirjoittaa.
    Urheilusta tuli kiinteä osa raittiusliikettä, työväenliikettä, nuorsuomalaisia, nuorisoseuroja, kielitaistelua, kouluja. ”Sen joukoista kasvoi itsenäisyyttä kohti kulkevia kansan johtohahmoja.” Myöhemmin, kun Sosialidemokraattinen puolue hajosi 1950-luvulla, kiistat eskaloituivat urheiluliikkeen parista puolueeseen.
    Mutta aikaisemmin, varsinkin Antwerpenin olympialaiset vuonna 1920 merkitsivät suomalaisen yksilöurheilun merkityksen kansallista oivaltamista. Antwerpenin kokemus mullisti ajattelun. ”Ymmärrettiin, että millään muulla elämänalueella ei voi hankkia Suomelle sellaista näkyvyyttä kuin urheilussa”, Kupila sanoo. ”Oivallettiin, että Suomen lähtökohdista näkyvyyttä kannatti keskittyä hankkimaan nimenomaan olympialaisissa ja yksilölajeissa.”


Kun näin oli, kun tuo huomattiin, Suomessa ryhdyttiin tukemaan yksilöurheilua. 1920-luvulla Suomessa satsattiin valmennustietoon, olosuhteisiin ja urheilun tukemiseen enemmän kuin oikeastaan missään muualla.

    Yksilöurheilijat menestyivät, siksi heitä tuettiin. Yksilölajit sopivat myös suojeluskuntatoimintaan. Sotilaan pitää pystyä juoksemaan kovaa ja heittämään pitkälle. Pesäpallo sopi harjoitusleikiksi. Hyvin alkanut jalkapalloharrastus jämähti yksilöurheilun tukemisen takia.
    Toisin oli Ruotsissa, Kupila kertoo. Ruotsalainen kansankoti otti 1930-luvulla jalkapallon erityissuojeluun. ”Ruotsissa todettiin valtionvallan johdolla tarve lajille, joka toisi teollisuuspaikkakunnille yhteisöllisyyttä”, Kupila sanoo. ”Oli tilaus joukkuelajeille. Ruotsi ei tarvinnut olympiamenestystä pysyäkseen maailmankartalla, vaan siellä keskityttiin sisäisen yhteispelikyvyn vahvistamiseen.”
    Tahko Pihkalan johdolla Suomessa keskityttiin juoksemaan ja heittämään ja pelaamaan pesäpalloa. Jalkapalloa harrastettiin toki paljon, mutta johtajien taholta sitä pidettiin kyllä liikuntaharrastamiseen sopivana vaan ei kilpaurheiluun kelpaavana urheilumuotona.
    Tämä asenne siivitti olympiaurheilua aina 2000-luvulle asti.
    Kupilan lopputulema on, että Suomessa ”urheilu koetaan laadukkaaksi silloin, kun nousee yksi poikkeusyksilö. Yksi supertähti, mieluiten olympialaisissa, on tärkeämpi kuin kokonaisuuden arkinen laatu.”


Kun Espoon Hongan ylimmän tason futismatsiin tulee keväällä 2022 vain 332 katsojaa, voi vain ihmetellä mitä pääkaupunkiseudulla jalkapallosta ajatellaan, sekä viihteenä että kulttuurina. Pienessä Kotkassa kakkostason divaripeleihin saapuu helposti 1500 katsojaa. Missä stadilaiset luuraavat? Onko pääkaupunkiseudulla minkäänlaista yhteisöllisyyttä?

    Jalkapalloa (ja muita joukkuelajeja) harrastettiin luonnollisesti enemmän kaupungeissa kuin maalaiskylissä. Monet teollisuuskaupungit, kuten Kotka, Tampere, Pori ja Kuopio, pärjäsivät futiksessa. Niinpä nykyistä joukkuelajien menestystä voi selittää myös modernisaatiolla, kaupungistumisella. Ruotsi oli tässäkin edellä Suomea, joten siellä ryhdyttiin pelaamaan jalkapalloa tosissaan aikaisemmin.
    Mutta voiko suomalainen futis koskaan menestyä todella hyvin, jos katsojat puuttuvat kentän laidalta? Telkkarissa hiihtokilpailut saavat enemmän katsojia kuin jopa eurooppalainen huippujalkapallo, suomalaisesta puhumattakaan.
    Onko sittenkin mahdollista, että suomalaisen ihmisen geeneissä on taipumus ihailla yksilöä, joka kiroillen ja kivuista välittämättä juoksee tai hiihtää puolikuolleena maaliin?
    Sulka on maassa. Kuka nostaa sen?


Kyösti Salovaara, 2020.
Espanjalaista yhteisöllisyyttä Madridissa
7.3.2020 ottelussa Atlético Madrid vs Sevilla.



8 kommenttia:

  1. Luin Heikki Suhosen muistelmat, ainakin Turussa TPS:n jalkapallo-otteluiden yleisömäärät olivat suuria 1970-luvun alussa, mutta laskivat jo 1970-lopulla. Samaan aikaan jääkiekko alkoi nostaa suosiota, ja tuli jäähalleja. Turussa jääkiekonkin yleisömäärät olivat pieniä jo ennen koronaa. Samaten koripallo ei houkuta, eikä edes salibandy. Paavo Nurmi Gamesit vetävät hyvin .
    Turun seudulla City Marketin Mammuttipäivät, Hansa-mania-alennusmyynti, Kauppakeskuksen myllytykset ja skanssiaiset vetävät ihmisiä hyvin.

    VastaaPoista
  2. Joo, aivan varmasti ihmisten vapaa-ajan käyttö on muuttunut ja muuttanut mm. futiskatsomoita. Sisällä on kivempaa kuin ulkona. 70-luvulla myös tv tuli jokaiseen kotiin, viimeistään.

    Mutta onhan Saksassa, Englannissa jopa Espanjassa erittäin huonoja ilmoja ja silti jalkapallokatsomot täyttyvät. Kysymys osittain on kulttuurista ja sen voimasta, perinteestä. Jos tai kun tuo Ruotsin esimerkiksi 1930-luvulla alkaneesta futiskulttuurin tukemisesta pitää paikkansa, niin se varmaankin selittää mös nykyhetkeä; siellähän katsojamäärät ihan eri luokkaa kuin Suomessa.

    Suomessa on yritelty kaikenlaista pelitapahtumien viihteellistämistä, jotta katsojat saataisiin paikalla, mutta ehkä oleellisista olisi että katsojat haluavat katsoa jalkapalloa, sitä ennen kaikkea. Eikä se onnistu pakottamalla eikä vippaskonsteilla.

    terv Kyösti
    (Ps. kommentoin edelleen romaanini ulria käyttäen kun ei googletili keplaa tälle kommenttiosiolle, pah.)

    VastaaPoista
  3. Jalkapallon suhteen olen ummikko ja mitä enemmän kokemuslisiä kertyy, sitä vähemmän tuntuu ihmisistäkin kulttuurin ja muun suhteen ymmärtävän joten ilmaan jää toistamasi kysymys: miksi, johon etsii vastausta siksi.
    Mutta parempi sulka maassa, kuin siipi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan. Joskus (vähän omahyväisesti, myönnän) ajattelen, että mitä useammin kysyn "miksi", sitä "viisaammaksi" olen tullut. Toistakin mieltä saattaisi olla: eikö "viisaan" pitäisi tietää vastauksia?

      Poista
  4. On ollut puhetta että vaikka Huuhkajilla onkin ollut mukavasti nostetta, se ei ole kuitenkaan näkynyt jalkapallon seuratasolla...ja kulttuurilla ja perinteillä on varmaankin hyvinkin merkittävä rooli tässä (ja sehän se jyllää Brittein saarilla, Saksassa jne).

    On tosin mainittu että esim. HIFK on jonkinlainen poikkeus, ja ilmeisesti on ihan olemassaoleva joukko ihmisiä jotka ovat nimenomaan HIFKin faneja, suunnilleen lajista riippumatta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on luultavasti paljon monisyisempi kulttuurinen juttu kuin osaa ajatella; eikä yhdellä hopeaidealle selitettävissä.

      Tietysti voi sanoa, että futis- ja kannattajaperinne puuttuu, mutta onko se totta yleisesti vai pelkästään paikallisesti? Lapsuuteni ja nuoruuteni Kotkassa oli taatusti perinteitä, jotka näkyivät pelaajajoukossa ja katsomossa - ja ehkä vieläkin näkyvät.

      Kun miljoonan ihmisen pääkaupunkiyhteisössä vain 800 katsojaa käy katsomassa ylimmän tason matsia (Hongan viimeisin), niin kysymys kuuluu, onko Helsingin seudulla minkäänlaista yhteisöllisyyttä. Vastaus saattaa olla että eipä juuri. Kun taloudet ovat puoliksi sinkkutalouksia, mikään perinne ei voi elää kulttuurisesti. Kotkan tapaisissa kaupungeissa oli itsestään selvää että futisperinne kulki isältä pojalle, pojalta hänen pojalleen jne.

      Entä sitten vapaa-ajan muuttunut käytäntö - ovatko suomalaiset luoneet enemmän virtuaaliyhteisöjä kuin muualla maailmassa asuvat? Kyllähän Espanjassa, Ranskassa tai Englannissa on yhtä paljon kännyköitä kuin Suomessa, mutta silti väki kohtaa toisensa myös katsomoissa, konkreettisesti, ei virtuaalisesti. Suomessa ei kohtaa.

      Kaikki heijastuu kaikkeen. Suomalainen nuori ei jaksa pyrkiä futiksessa eteenpäin (harrastajiahan on enemmän kuin muissa pallopeleissä), koska se ei palkitse. Pelaamalla ei saa kunnon ammattia. Tätä sotkee sekin, että ykkös ja kakkostasolla seurojen kunnianhimo on suuri, joten hyvään (urheilulliseen) tulokseen pyritään keinolla millä hyvänsä, ja keinona on palkata alemman keskitason pelaajia köyhistä maista, joille suomalaisen seuran maksama pienikin palkka on riittävä. Kansainvälisyys on hieno juttu tässäkin, mutta se ikään kuin kampittaa itsensä.

      Tällaisia parametreja ison kuvan, kulttuurin, sisältä löytynee loputtomasti. Kaikki vaikuttavat kaikkeen.

      Poista
    2. Jep, luulen että pääkaupunkiseudulla tämä ongelma korostuu: Helsingissä on paljon sinkkutalouksia ja junantuomia, joilla ei tällaista perinnesidettä oikein ole, ja perhettä perustaessa muutetaan sitten niihin naapuruskuntiin mutta suhdetta paikallisseuroihin varmaan tulee vaan jos sattuu olemaan tosi iso lajin fani, jos silloinkaan...aidosti paikallisille on sitten Hifk ja Jokerit.
      Pienemmillä paikkakunnilla ja paikalliskeskuksilla tämä suhteen luominen lienee ainakin vähän helpompaa...

      Ja joo, Suomessa ei tunnuta näkevän arvoa tämäntyyppiselle konkreettiselle kohtaamiselle, joka kuitenkin on kanssa fanikulttuurissa olennaista, kiinnostuneelle on se ja sama meneekö katsomaan matsia kentänviereen vai katsooko sen telkkarista (paitsi että jälkimmäinen on vaivattomampaa ja halvempaa).

      Hmm, oman blogini keskustelussa nousi esiin läsnäolon heikko arvostus, ja nyt se nousee esiin tässä keskustelussa, ehkä ne ovat ihan oikeassa, jotka pitävät sitä laajana ja perustavalaatuisena nyky-yhteiskunnan ongelmana...

      Poista
    3. Ihmisten käyttäytymistä, sen perimmäisiä motiiveja ja tarpeita on tietysti äärettömän vaikea tietää, vähänkään syvällisemmin. Behavioristiset tilastot kertovat jotain, mutta tuskin kaikkea.

      Kultuuriperinteellä isossa kuvassa lienee jotakin tekemistä myös futiskatsomoiden kanssa. Kuinka paljon? Kuka tietää? Muistetaan myös että muualla kuin Suomessa jalkapallo on isoa bisnestä tähtineen ja roistoineen.

      Kun seuraa ulkopuolisena esim. Espanjassa perheiden käyttäytymistä, tulee aina ihmetelleeksi kun perheet vähintään kolmessa sukupolvessa kerääntyvät sunnuntaisin syömään ravintoloihin. Ja että paikalla vielä myöhään, melkein yöllä, ovat mukana myös pikkulapset.

      Suomessa ravintoloissa käyminen on tiukasti lokeroitu iän ja paikan mukaan. Helsingin keskusta kapakassa istuvat nuoret tuonne 40 asti. Lähiössä paikallinen pubi kerää vanhemmat äijät pöydän ääreen. Ns. kahviloissa istuvat kiltit tädit sormi pystyssä. Arkielämässä eri ikäiset ja erilaiset ihmiset eivät näin kohtaa toisiaan - miksi siis kohtaisivat edes futiskatsomossa.

      No, Suomessa sukupolvet kyllä kohtaavat juhannuksena, kun ollaan taatusti katseilta piilossa jossakin metsien takana salatun järven rannalla.

      Mutta ei kai tätäkään puolta kannata liioitella.

      Poista