Kirjamies ja mies

 [”sinä olet sittenkin taiteilija”]

Siltala, 2023.

Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa - jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.

- Paul Auster

Tärkein osatekijöistä on tapahtumien sommittelu, sillä tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.

- Aristoteles 

Mitä ihminen on?

    Onko hän tekojaan vai ajatuksiaan?

    Tähän on hankala vastata, koska ajatuksista ei jää jälkiä, toisin kuin teoista. Sitä paitsi ajatukset muuttuvat hetkestä toiseen, päivästä ja vuodesta toiseen enkä usko, että ihmisellä on vain yksi maailmankatsomus, joka totaalisesti ohjaa ja selittää hänen käyttäytymistään. Jos meillä on sielu, niin se ilmenee monenlaisena eri hetkissä, erilaisina päivinä, erilaisissa tilanteissa, erilaisina mielenpuuskina.

    Koska ihminen ei tunne edes itseään, niin kuin Paul Auster sanoo, miten hän  tuntisi muitakaan ihmisiä? Siis muiden ihmisten sielunelämää - heidän tekonsa hän kyllä voi tuntea ja kirjata ylös.

    Tämä tietämisen vaikeus kiinnostaa kaunokirjallisuuden ”selittämisen” kannalta. Kenestä kirjailija kirjoittaa, kun kirjoittaa? Pelkästään itsestään vaiko myös toisista? 

    Yhtä mielenkiintoista on lukea kirjailijaelämäkertaa: voiko tutkija lopultakaan tietää mitä hänen kohteensa, kirjailija, on ajatellut, millainen kirjailijan ”sielu” on ollut? Ja vielä haastavampi väitteeni tulee tässä: ei edes muistelmiaan kirjoittava pysty kertomaan syvimmästä mielestään, koska ihminen jatkuvasti reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin ja unohtaa ajan mittaan suurimman osan ajatuksistaan. Ihminen adaptoituu elämään. Siitä syntyy häilyviä ajatuksia, kuin virvatulia.

    Niinpä kirjailija, elämäkerran kirjoittaja ja jopa muistelmien kirjoittaja seisoo lujalla pohjalla ainoastaan silloin kun noudattaa Aristoteleen ohjetta: ”Elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.” 

WSOY, 2008.

Saattaa olla että survon väkipakolla Panu Rajalan mittavan muistelmateoksen Päin elämää! edellä hahmoteltuun dilemmaan. Noin 700 helppolukuisella sivulla kirjallisuuden ja kirjallisuudentutkimuksen monitoimimies Rajala, suomalainen ”man of letters”, kirjamies kertoo runsaasti siitä mitä hän on tehnyt ja aika vähän siitä mitä hän on ajatellut.

    Lukijana minulla on oikeus ymmärtää lukemani niin kuin ymmärrän. Toinen asia on, kannattaako  ”ymmärrykseni” pukea sanoiksi julkisuuteen. No, miksipä ei, aina kannattaa sanoa, vaikka se olisi kuinka hyödytöntä tahansa.

    Muistelmissaan Rajala (s. 1945) kertoo tympääntyneensä siihen, että hänen teoksiaan pidetään ”sujuvasti kirjoitettuina”. Mutta sellaisiahan ne ovat, myös tämä Päin elämää! -muistelmateos. Sujuvuus ei Rajalan kohdalla tarkoita pinnallisuutta - eikä kai kukaan kirjailija voi loukkaantua jos hänelle sanotaan, että sinähän kirjoitat sujuvaa proosaa. Sujuvuus, helppolukuisuus syntyy juuri tuosta Aristoteleen vaatimuksesta: tarinassa kerrotaan tekemisestä, ei olemisesta. Teonsanat kuljettavat eteenpäin. Syntyy muistikuvia.

    Kirjallisuudentutkijana Rajala edustaa, on edustanut, biografista tutkimusperinnettä, jota monet eivät pidä edes tutkimuksena, niin kuin Rajala muistelee. Tässä tutkimustavassa teoksia selitetään kirjailijan elämästä käsin. Myös siitä. Vastakohtana on uuskriittinen tutkimus, joka lukee teosta ikään kuin sen ulkopuolista maailmaa ei olisi olemassakaan ja romaania tulkitaan sen sisäisistä rakenteista käsin.

    En ole koskaan ymmärtänyt mihin uuskritiikki tähtää. Miten romaanin voisi erottaa ulkopuolisesta todellisuudesta? Eihän ole olemassa edes kieltä, joka syntyisi teoksen sisältä, vaan kaikki, sanat, lauseet ja ajatukset viittaavat teoksen ulkopuolelle konkreettiseen todellisuuteen.

Kun Rajalan Päin elämää! julkaistiin, siitä kohistiin iltapäivälehdissä. Teoksen luettuaan ihmettelee, että miksi kohistiin, sillä Rajala ei tee raflaavia paljastuksia. Jos hän on vuosien mittaan kiukustunut kohtaamastaan (ja rakastamastaan?) julkisuudesta, hän kätkee kiukkunsa tyynesti, toki sivuten kohuja jotka liittyvät hänen ensimmäiseen vaimoonsa Elinaan ja toiseen vaimoon Katri Helenaan.

     Tässä mielessä Päin elämää! on kummallinen muistelmateos. Jotta Rajalan kokeman iltapäivälehtijulkisuuden ymmärtäisi, pitäisi lukea ne Rajalan teokset, joissa hän on käsitellyt em. vaimojaan, koska tässä muistelmateoksessa niihin toki viitataan, mutta suhteita ei pengota järin perusteellisesti. 

    Sekin on kummallista, että miehen ja naisen välinen suhde on muistelmissa jatkuvasti läsnä, mutta ei silti tule liki. Rajala ikään kuin sulkee ikkunan naissuhteisiinsa juuri sillä hetkellä kun lukija on pääsemäisillään ikkunan luo katsomaan mitä siitä näkyy. Enkä usko että tämä on vahinko. Rajala tietää mitä tekee.

    Kun mietin miksi Rajalan ympärillä on kohistu myös hänen kirjoittamiensa kirjailijaelämäkertojen kohdalla, niin luulen sen johtuvan siitä, että hän on ”paljastanut” kirjailijamiesten naissuhteet ja särkenyt kirjailijasankareista piirretyn ihannekuvan.

    Ironiaa on, että hän omissa muistelmissaan kertoo aika vähän naissuhteistaan – ja silti muistelmista on kohistu. Ajat ovat tietysti muuttuneet. Tällä hetkellä moralismi on niin korkealle viritettyä, että heikompaa huimaa vaikka maassa ryömisi.

WSOY, 2014.

Mitä Panu Rajala haluaa kertoa muistelmillaan?

    En tiedä, mutta arvailen, että hän pyrkii kuvaamaan, kuinka monipuolisesti hän on osallistunut suomalaiseen kulttuurielämään viimeisen puolivuosisadan aikana, sen ohella millainen ”mies” hän on samaan aikaan ollut.

    ”Kun palailin illalla kotiin pikkuisen hiprakassa”, Rajala kertoo kuolemansairaasta vaimostaan Elinasta, ”hän valvoi sängyssä ja hymyili armollisesti. ’Sinä olet sittenkin taiteilija’, hän lausahti. Totta tai ei, parempaa tunnustusta en siihen kohtaan olisi voinut keneltäkään saada.”

   Rajala on hyvän perheen helsinkiläispoika, joka heittäytyi 25 vuodeksi isänpuolen sukunsa kotitantereille Hämeenkyröön Emil Sillanpään maisemiin ja henkiseen ilmapiiriin. Siellä Rajala on viettänyt elämää kahden naisen kanssa, Sillanpäätä tutkien ja Sillanpäästä kirjoittaen, Hämeenkyrön kulttuurielämää nostaen ja sen alamäkeä seuraillen.

    Mutta moneen tämä helsinkiläispoika on ehtinyt. Ja Helsinkiin palannut.

    Rajala on julkaissut lähemmäksi 40 teosta, elämäkertoja, historiikkeja ja romaaneja. Hän on kirjoittanut parikymmentä näytelmää ja neljä oopperaa. Hän on sovittanut yli kymmenen näytelmää ja osallistunut kymmenen elokuvakäsikirjoituksen laatimiseen. Rajala on ohjannut viisi näytelmää, kirjoittanut kuunnelmia ja tehnyt tv-dokumentteja. Hän on työskennellyt MTV:n teatteripäällikkönä, Tampereen yliopiston professorina, Hiidenkivi-lehden päätoimittajana ja monissa luottamustoimissa. Hän on avustanut Mikko Niskasta, Rauni Mollbergia ja Matti Kassilaa elokuvanteossa – ja kohdannut läheisesti monia kirjailijoita.

    Miksi Rajalan ja Katri Helenan avioliitto päättyi? Eikö Rajala kestänyt laulajatähden sinivalkoista auraa, julkisuuden kiroja? Vai rakastuiko hän taas uuteen naiseen, tulevaan puolisoonsa Marjaan?

    ”Tämä ei kuitenkaan ollut pääsyy”, Rajala kirjoittaa Katri Helenasta. ”Me emme yksinkertaisesti viihtyneet kovin hyvin yhdessä. Siihen olin minä taas pääsyyllinen. Yritin jatkaa entistä elämääni, mikä tarkoitti lukemista, kirjoittamista, omiin oloihini linnoittautumista sikäli kuin se avarassa asuintalossamme oli mahdollista. En ottanut riittävästi huomioon toista ihmistä.”

    Entä sitten Rajalan touhukkuus kaikenlaisissa kissanristiäisissä? 

    Jos on seurannut Rajalan blogia, tietää että Rajala on aina menossa jonnekin, missä kulttuuriporukkaa kokoontuu, sinne missä on ääntä ja vimmaa. Olen usein ihmetellyt mikä Rajalaa vetää jatkuvasti kaikenlaiseen hälinään - kun itse istun nojatuolissa ja pähkäilen maailman menoa ikkunoiden takana. Pakeneeko Rajala jotakin?

    ”Sitä paitsi hän oli paljon poissa kotoa kuten minäkin”, Rajala jatkaa suhteestaan Katri Helenaan, ”mikä vähitellen liu’utti meitä erillemme. Hänen työnsä painottuivat edelleen iltaöihin, jolloin minä taas työpäiväni tehneenä nukahdin.”

Entä sitten kirja suhteessa kirjailijan elämään?

    Aistin paradoksin.

    Rajalan mukaan Matti Klinge piti viisaana ”että luovuin Waltarin psyyken syvemmästä analyysistä, koska ’kaikki’ on sanottu hänen romaaneissaan.” Uskoakseni tämä ”viisaus” koskee kaikkia Rajalan kirjailijaelämäkertoja, olipa kohteena sitten Sillanpää, Mika Waltari, Olavi Paavolainen, Eino Leino, Juhani Aho jne.

    Mutta koskeeko tuo viisaus myös Rajalan omia muistelmia? Vältelläänkö siinäkin kohteen (Rajalan itsensä) psyyken analyysiä?

    Sanon, että näin on, siltä näyttää, niin kuin on.

    Ihminen paljastuu teoissa, ei ajatuksissa, koska ajatukset muuttuvat ja katoavat kuin syksyn lehdet tuuleen.

     Silti ihmettelen kuinka vähän Panu Rajala muistelee mitä hän on (teoriamielessä) ajatellut kirjailijoista joista on kirjoittanut, elämän filosofiasta, omista ajatuksistaan erilaisissa töissä ja erilaisten ihmisten parissa olemisesta. Mutta, kuten olen jo sanonut: ajatukset eivät jää päähän, niitä on vaikeampi rekonstruoida kuin tunnereaktioita. Onko Rajalalla jokin tietty esteettinen ihanne, jota hän etsii kirjoista? Luultavasti ei ole, yhtä vähän kuin hänellä, tai kenelläkään, on kiveen hakattua katsomusta millaisen maailman tulisi olla. Haluamme monenlaista, ihailemme monenlaista ja petymme sitten ja unohdamme…

    Kun vuonna 2018 kirjoitin tällä sivulla Panu Rajalan Eino Leino -elämäkerrasta Virvatuli, mietin tällaista: ”Jos Panu Rajala olisi kirjoittanut vain kolme elämäkertaa, siis jos olisi vain kolmikanta Mika Waltari, Olavi Paavolainen, Eino Leino, tästä löytäisi sopivan näkökulman kolmiodraamaan, missä Waltari on ylevä sankari, Paavolainen opportunistinen luikertelija ja Eino Leino viettien ohjailema boheemi, joka ei tiedä miten tarrautua porvarilliseen elämään.”

    Huikea ajatus muistelmat luettuani: Onko Panu Rajala heijastanut oman elämänsä keskeiset piirteet nimenomaan noihin kolmeen kirjailijaan? Sankari, luikertelija, boheemi!  

     Elämä syntyy elämällä, Rajala ajattelee. Mutta elämään voi myös lyödä päänsä.

    

WSOY, 2017.

"Miehen aatteista on mahdotonta muodostaa johdonmukaista
linjaa. Hänestä on ylipäätään vaikea saada kunnon otetta.
Kuin virvatuli hänen henkensä häilyy ja leimahtaa
 taas odottamattomalta suunnalta." 

  

Haavikon mittainen elämä

[runon valtias, vallan runoilija]

Martti Anhavan teoksen
Niin katosi voitto maailmasta
kuvitusta.
Otava 2021.

Paavo Haavikko on 50-luvun suomalaisista lyyrikoista merkittävin… Haavikolla on erityinen taito esittää arvojen nurinkurisuus antamalla asioille liioitellut tai väärät suhteet, jolloin kuvasta tulee karmealla tavalla vinksahtanut tai mielekkäästi ristiriitainen… Haavikko on sanonnan virtuoosi, uuden suomalaisen lyriikan iskevin, elegantein ja salamielisin edustaja.

- Kai Laitinen: Suomen kirjallisuus 1917-1967. Otava, 2.p, 1970.

Suomessa on kolme julkista (toisin-) ajattelevaa: Paavo Haavikko, Erno Paasilinna ja Pentti Linkola. Vallanpitäjät siteeraavat Haavikkoa. Populistit siteeraavat Linkolaa. Paasilinna siteeraa Paasilinnaa.

- Kyösti Salovaara: Vallan kuulutuksia. Suomen Sosialidemokraatti, 1978.

Runoelmien historialliset ja taloudellispoliittiset sarjat osoittavat Haavikon älyllisen ylivertaisuuden sodanjälkeisessä lyriikassa ja samalla sen, miten hän on johdonmukaisesti siirtynyt minuuden ongelmista ulospäin kohti yleistä todellisuutta. Vielä 1960-luvulla Haavikkoa pidettiin vaikeasti lähestyttävänä yksityisten asioiden kirjaajana, mutta 1970-luvulla hän on saavuttanut aseman eräänlaisena kansallisena oraakkelina, joka kirjoittaa tilaustyön toisensa jälkeen: kalevalaisaiheisen runokokoelman, agenttiromaanin, sarjan taloustieteellisiä aforismeja, oopperalibreton, Suomen historiaa käsittelevän tv-käsikirjoituksen.

- Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita. Tammi, uusi laitos, 1980.

Sillä kaksi väärää käsitystä ihmisestä on, se joka hänellä on itsellään itsestänsä ja se joka hänestä on muilla.

- Paavo Haavikko: Rauta-aika, työpäiväkirja. Helsingin Sanomat, 1982.

Enpä tiedä.

    En todellakaan tiedä miten pelkistää Martti Anhavan mammuttimainen elämäkerta Paavo Haavikon elämästä ja kirjallisesta tuotannosta yhteen sanaan. Jos sanon, että Niin katosi voitto maailmasta – Paavo Haavikon elämä (Otava, 2021. 812 s.) on suurenmoinen teos, kuulostan sovinnaiselta. Jos teos on suurenmoinen tai loistava, mitä siitä sitten enempää rupattelemaan. Sillä jos ”hienon” teoksen pystyisi luonnehtimaan yhdellä sanalla, se riittäisi ja mitä siitä sen enempää kirjoittamaan. Sanoihan Haavikkokin, Anhavan kertomana, että runolle ei kannata antaa otsikkoa, koska hyvä otsikko tekee runon tarpeettomaksi.

    Jos taas kirjoitan, että Anhavan kirjoittama Haavikko-elämäkerta on monipuolinen tai runsas tai informatiivinen, kuulostan suuren lehden virkamiesmäiseltä kriitikolta, jonka kuivat jutut syttyvät helposti palamaan kun ei sada vaan paistaa päivätolkulla.

    Joten jätän sanomatta. Enkä vihjaa mihinkään suuntaan lainatessani tähän alkuun Anhavan kirjasta poimittua Paavo Haavikkoa: ”Tosi herkut ovat raakoja, osterit, lohi, ja valta.”

Martti Anhavalla (s. 1955) on monia etuja Paavo Haavikon (1931-2008) elämän ja tuotannon ylös panemiseen. Martti Anhavan isä, runoilija, kriitikko, suomentaja ja kirjallisuusilman taustatuuli Tuomas Anhava oli Haavikon pitkäaikainen ystävä ja esilukija. Jossain vaiheessa Tuomas ja Helena Anhavan kulttuurikoti oli ”turvapaikka” Haavikolle, joka ”karkaili” Anhaville loputonta monologia pitävää vaimoaan Marja-Liisa Vartiota. Pikkupoikana Martti Anhava sai tällä tavalla kosketuksen tulevaan runoruhtinaaseen, lattiaperspektiivistä keskustelua kuunnellen. Sittemmin Martti työskenteli Otavassa suomalaisen kirjallisuuden osastolla, jolloin Haavikko oli hänen päällikkönsä (Hannu Mäkelä) päällikkö.

    Niiltä ajoilta Anhava sattuvasti muistelee, kuinka sulkeutuneena ja kiireisen näköisenä Haavikko kulki Otavan käytävillä: ”Häntä voisi luonnehtia rupattelun negaatioksi: hän ei koskaan kysynyt keneltäkään mitä kuuluu, vaan sanoi oikopäätä sen mitä oli sanomaan tullut.”

    Ironia tietysti on - vai onko – että Haavikko menestyi myös näytelmäkirjailijana. Kuinka mies joka ei hallinnut arkipäiväistä keskustelua eikä käynyt edes teatterissa, pystyi kirjoittamaan jännittävää dialogia teatteriin, kuunnelmiin tai tv-näytelmiin? Tai ehkei hän kirjoittanutkaan arkipäivään pohjaavaa puhetta vaan omaan mielikuvitukseensa juurrutettua haaveideaansa keskustelun keskustelusta, jossa historia kielensi nykyhetkeä ja päinvastoin.

    Sekin etu Anhavalla on, että hän on ehtinyt haastatella niin monia Haavikon työtovereita ja kollegoja. Elämäkerta on täynnä Haavikkoa läheltä seuranneiden virkeää ja siekailematonta puhetta. Anhava teki kirjaansa varten haastatteluja vuosina 2014-2021. Pitkä matka suureen elämään.

    Ja sitten tietysti on Haavikon tuotanto, joka leviää moniaalle kuin Suomen lähihistorian kudelmat. Anhavan kirjassa Haavikon kirjoiksi painetun ja teatterissa tai radiossa ja televisiossa esitetyn tuotannon luettelo käsittää neljä sivua eikä siihen ole otettu mukaan Haavikon loputtoman runsasta kirjoittelua erilaisiin lehtiin.

    Tähän tuotantoon sisältyy myös itsensä Haavikon kirjoittamat muistelmat, ainakin kaksi teosta, joihin Martti Anhava suhtautuu kriittisen varauksellisesti: ”Ikämiehet unohtavat, old men forget, sanoo Henrik Viides Agincourtin taistelun alla, vaikuttavassa puheessa jonka Shakespeare hänen suuhunsa kirjoitti. Muistelemaan varsin ryhtyessään ikämiehet muistavat oikullisesti ja valikoiden, myös jääräpäisesti.”

Martti Anhava: Niin katosi voitto maailmasta
Paavo Haavikon elämä.
Otava, 2021.
Päällys: Tuomo Parikka.

En ryhdy perinpohjaisesti referoimaan Anhavan pisteliäästi kirjoittamaa elämäkertaa, en Haavikon tuotantoa enkä elämää, koska niiden referointi olisi äärettömän työläs urakka eikä minulla ole siihen kärsivällisyyttä eikä tarvettakaan. Kaikki tarpeellinen ja vähän enemmän löytyy Anhavan teoksesta.

    Ehkä myös Paavo Haavikko oli kärsimätön. Miten muuten noin laaja tuotanto selittyy?

    Anhava kertoo, että pääosin Haavikko kirjoitti vapaa-aikoinaan, lauantaisin ja jopa liikennevaloissa. Hänellä oli kiire, hän kaiketi sai nopeasti valmiin tuloksen paperille. Kun Tapio Länsiö tuskaili Haavikon kirjoittaman Sulka-libretton kanssa, Haavikko ei voinut käsittää, että säveltäjä käytti moiseen työhön vuosikausia: ”No, olin taas panemassa alulle jotakin, ja sitten Paavo tuli mun luokse ja sanoi: ’Jos sinulla on ongelma, niin minä tiedän mistä se johtuu. Minä sanoin että no mistä. ’Sinä hiot. Sinun pitää vain tehdä! Sinun ei pidä hioa. Teet vaan…'”

    Niin Paavo Haavikko itse teki. Kiinteistövälittäjän, kustannusyhtiö Otavan kirjallisen johtajan, oman kustantamonsa johtamisen, pörssikauppojensa ja kaikenlaisen ostamisen ja myymisen ohessa Haavikko kirjoitti lauseita, jotka maistuvat niin valmiilta että hampaat kalisevat. Noissa lauseissa kiteytyi jonkinlainen tähtiin pyrkivä aforistikko, joka oli aina omaa mieltään, toki naapureilta paljon lainaten, kuten Anhava monesti toteaa. Haavikko käytti hyväkseen omat ja naapurin ideat.

    Jotenkin ristiriitainen mies, tämä Haavikko.

    Hän kirjoitti oopperalibrettoja vaikka ei ymmärtänyt musiikista juuri mitään. Hän kustansi kirjoja, vaikka ei itse lukenut kaunokirjallisuutta eikä kustantamiensa kirjailijoiden teoksia. Hän ihaili  mm. Pentti Haanpäätä vaikka ei Haanpäätä lukenut. Hän kirjoitti suurien yrityksien historiikkeja vaikka ei viitsinyt tehdä juuri lainkaan taustatöitä. Hän ryhtyi kapitalismin runoilijaksi, vaikka ei oikeastaan tiennyt talouselämän prosesseista paljon mitään. Hän vaikutti ”sovinistilta” (tätä sanaa Anhava ei käytä) vaikka hänen näytelmiensä vahvimpia henkilöitä ovat naiset, eivät miehet. Ja hänestä sai tylyn itsetietoisen urbaanierakon vaikutelman, vaikka joskus, toisinaan, hän saattoi olla mitä ihastuttavinta seuraa, joka kuunteli mitä kanssaihminen sanoi ja osasi tuntea empatiaa tätä kohtaan.

    Tuolla tavallako kirjailijaksi tullaan? Kirjoittamalla elämä toiseksi, elämällä se kirjaksi joka ei kerro itsestä kirjailijasta juuri mitään?

Kirjailija hääräili kaikessa, juoksi kuin kuudella radalla yhtä aikaa. Ensimmäisen runokokoelmansa hän julkaisi 20-vuotiaana. Anhavan luetteloimana viimeisin teos, mietelmäkirja Ei. Siis kyllä ilmestyi vuonna 2006 Haavikon ollessa 75-vuotias.

    Omien sanojensa mukaan Haavikko pelasti kustannusyhtiö Otavan konkurssilta 1970-luvun taitteessa. ”’Haavikko pelasti Otavan’”, Anhava kertoo ilkikurisesti. ”Lausetta on toisteltu vuosien mennen yhä itsestään selvemmässä äänilajissa kunnes se on muuttunut samanlaiseksi totuudeksi kuin ’myötätuuli vei foinikialaiset’. Joita, kuten myöhempi tutkimus on osoittanut, ei ollut olemassakaan… Haavikkoa Otavan pelastajana koskevan tiedon ainoa lähde on Paavo Haavikko.”

    Kun Haavikko sitten sai potkut Otavasta vuonna 1983, tai hänet lähdetettiin pois niin kuin Anhavan viekkaalla kielellään ilmaisee, kirjailija menetti arkipäivän elämänrungon, jonka turvin hän oli, ikään kuin ohessa, kirjoittanut runoja, näytelmiä, romaaneja, käsikirjoituksia ja mitä tahansa. ”Paavo Haavikko”, Anhava kirjoittaa, ”runon ruhtinas, rahan ja vallan filosofi, huomattava metsänomistaja ja käänteissään nopea kiinteistökauppias ryhtyi ensimmäistä kertaa elämässään yksityisyrittäjäksi, itselliseksi.”

    "Siitä toipumiseen ei hänen loppuikänsä riittänyt”, Anhava jatkaa. Mutta ei Haavikko oikeastaan aikonutkaan ryhtyä itselliseksi vaan johtajaksi Uuteen-Suomeen, mutta siitä ei tullut mitään

    Haavikko kirjoitti enemmän ja nopeammin kuin melkein kukaan päätoiminen kirjailija, ja kun hänen olisi pitänyt ryhtyä päätoimiseksi kirjailijaksi, hän ilmeisesti tunsi olevansa hukassa. Pelkäsikö runon ruhtinas sanojen loppuvan jos kaikki aika menee sanojen kirjoittamiseen?

    Anhava tiivistää Haavikon toipumisen seuraukset näin: ”Kahdeksankymmentäluvun mittaan Haavikko rakensi itselleen julkisen roolin jonka keskeisiin tunnusmerkkeihin kuului arvoituksellinen yksinpuhelu.”

    Kimmo Pietiläinen, joka työskenteli Haavikon Art House -kustantamossa ja kirjoitti Haavikon rinnalla sarjan ajankohtaisia puheenvuorokirjoja 1990-luvulla, luonnehtii Haavikon löytämän roolin näin: ”Ja mitä Paavoon itseensä tulee, niin hänhän ei halunnut olla vain joku runojen ja näytelmien kirjoittaja, vaan hän halusi sellaiseksi klassikoksi joka on samalla valtakunnanviisas joka nostetaan kansakunnan kaapin päälle ja pääsee sieltä kertomaan mikä on kansakunnan tila.”

    Kun 1990-luvulla Suomi oli lamassa, Haavikko anasti itselleen valtakunnan pessimistin roolin. Tai kuvitteli anastavansa, mutta kansan rakastamana pessimistinä Mauno Koivisto piti tuota kruunua päässään. Koivisto oli Haavikon kirjoituksien ”lurjus” – ehkä siksi että Haavikko tunsi menettäneensä johtavan pessimistin aseman Koivistolle.

Haavikon teoksia kirjan teosluettelossa.
Otava, 2021.

Ihminen menee, runot jäävät kuin kilometripylväiksi entisaikaisten valtateiden varsille.

    Paavo Haavikko kirjoitti vuonna 1958 Lehdet lehtiä kokoelmassa esimerkiksi näin:

    Mistä ääni meissä tulee? Mitä on silmissä?

    Puhe virtaa virtaavassa maailmassa,

    puhe virtaa virtaavassa maailmassa

    ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki.

    Aforismikoelma Puhua, vastata, opettaa ilmestyi syksyllä 1972. Siinä Haavikko vetäisee tällaiset säerivit, aivan kuin niinä päivinä muodissa ollutta Brechtiä ilkkuen:

    Sinä hoidat maailmaa ihan liian hyvin. Se ei ole si-

             nun omasi. On se.

    Käytä demokratiaa. Paitsi jos sinä olet oikeassa, ja

             jäät vähemmistöön.

    Silloin ota oppia.

    Opi vastustajista. Tutustu. Voittaessasi sinä olet sitä

             samaa. Todettu jo ennenkin.

    Sitten vuonna 1988 kokoelmasta Toukokuu, ikuinen Anhava löytää aiempaa virkeämmän ja poleemisemman Haavikon, joka nyt teki tällaista yhteenvetoa:

    Hitaasti kulkien saat lopulta kiinni

           sen vanhan miehen joka olet

                   ja hänen varjonsa.

    Hän on iloinen poika, nuori mies,

                        narri,

    tasatärkeä aikuinen, iätön vuosikymmen,

          joka puhuu itsensä vuosien rinnettä

                          alas.

    Kielikuvien rikkaus, siinäpä se. Elämä on ylämäkien jälkeen ylämäkiä vaikka kulkija ei tajua puhuvansa ja kirjoittavansa itseään alamäkeen. Toiseksi viimeisessä kokoelmassaan vuonna 1993 Puut, heidän vihreytensä Haavikko kirjoitti viinipullojen ja vuodenaikojen lisäksi puusta ja puista, niin että Anhavan mukaan kokoelman 49 runossa puut ovat ajatuksen keskellä 33 runossa:

    Puu näkee asioita. Paljon. Hyvin. Surullisesti.

        Ihminen ei ymmärrä että elämä on vain nuppu,

                    kuolema kukoistusta.

Millainen mies Paavo Haavikko oli? Runoja ja näytelmiä piisaa luettavaksi, mutta mitä Haavikon päässä liikkui?

    ”Ihmistä on näyteltävä, ei häntä muuten ole”, Haavikko kirjoitti Rauta-ajassa. ”Ihmistä minä näyttelen, olematonta.”

    Ihminen näyttelee ihmistä. ”Kun minä katson vanhoja näyttelijöitä, siis itseni ikäisiä”, Kalle Holmberg muistelee Martti Anhavan teoksen viimeisellä sivulla, ”niin ei ne perkele pysty luovuttamaan siitä näyttelemisestä eikä niiden tarvitsekaan, mutta… ne ei toisaalta uskalla kohdata elämää. Ja miten tämä Haavikkoon liittyy, niin sillä tavalla että Haavikko eli niitä rooleja ja kirjoitti niitä, sen koko dynamiikka oli siinä, ja suojellakseen itseään. Jos Haavikkoa sanoo yhden miehen teatteriksi, niin se ei mene ihan nappiin, mutta tavallaan Haavikko oli… mahtava näyttelijä joka ei kestänyt vastanäyttelijää. Eikä oikein yleisöäkään.”

    Mutta mitä Haavikon päässä liikkui?

Ihminen ei tunne itseään, sanoi Haavikko, mutta ei häntä kukaan muukaan tunne. 

    Paul Auster kirjoitti, että kirjailija vain arvailee millaisia kanssaihmiset ovat. Arvailee tunteakseen itsensä.

    Entäpä Martti Anhava, elämäkerran kirjoittaja?

    Hieman oikaisten sanoen Anhava kuuntelee ihmisiä ja lukee kirjoitettua mutta ei silmittömästi usko kenenkään ”lausuntoihin”, kaikkein vähiten Haavikon omiin muistelmiin. Onko tämä behavioristista elämäkerran kirjoittamista?

    Ihmistä ei tarvitse ”arvottaa” arvostaakseen häntä. Näin tulkitsen Anhavan näkemystä. Haavikon elämä ei paranna eikä pahenna hänen runojaan ja näytelmiään. Ne ovat niin kuin elämä on.

    Kun Lasse Lehtinen kirjoitti hienon elämäkerran Väinö Tannerista (Tanner – itsenäisen Suomen mies, 2017), totesin pakinassani, että Lehtinen ei kuitenkaan pysty menemään Tannerin päähän eikä kertomaan millainen mies Tanner sisimmässään oli; Lehtiseltä jäi kertomatta että mikä sitä miestä lopulta vei eteenpäin. Laitoin kirjoitukseni Lehtiselle, joka ystävällisesti vastasi, että olin ”oikeassa”: Lehtinen ei löytänyt arkistoista eikä lehdistä mitään aineistoa, joista Tannerin omat, sisimmät ajatukset olisivat käyneet ilmi. Oli vain Tannerin julkinen hahmo, ja ympäröivän yhteisön näkemykset siitä mitä Tanner teki, millaiselta hän ”näytti”.

    Martti Anhavalla on käsissään paljon enemmän kohteensa sanomaa ja kirjoittamaa kuin Lehtisellä oli Tannerista, mutta niistäkin on vaikea päästä Haavikon sieluun käsiksi. Paljon tulee toki kuvatuksi, paljon sanotuksi, paljon toistetuksi. Vaikka kirjailija kirjoittaa niin monia mietelmärunoja kuin Haavikko teki, hänen sisäinen mietelmänsä omasta elämästä ja sen tarkoituksesta jää kuin paradoksina tavoittamatta. Ihmisen arvoitus pysyy, säilyy, on kuin varjo josta ei saa otetta mutta jonka kaikki näkevät kun sattuvat olemaan oikeassa kohdassa valon lähdettä.

    Maailma on täynnä sanoja ja virkkeitä. Pilkkuja, pisteitä, ja huutomerkki. Martti Anhava on kirjoittanut Paavo Haavikon kokoisen, kielensä ja asiansa taitavan elämäkerran. Sen luettuaan rohkaistuu kysymään: ”Oliko Haavikko niitä miehiä joihin runous päättyi?”

Otava 2021.

Syyttävä katse

[myötäsukainen elämäkerta ärsyttää]

Kyösti Salovaara, 2019.

Puolitoista viikkoa Pentti Linkolan katse on syyttänyt minua istuessani mukavassa nojatuolissani.

    Laitoin tuolloin, saatuani luetuksi, Riitta Kylänpään teoksen Pentti Linkola – Ihminen ja legenda lasipöydän alatasolle. Oli maanantaiaamu. Olin lukenut kirjaa pitkin yötä. Se ja valvottu yö ahdistivat.

    Pitäisikö tuntea syyllisyyttä moitittuaan Pentti Linkolan ajatuksia vuosien mittaan rankasti ja selväsanaisesti? Vai olisiko aika kääntää takkinsa Kylänpään hyvin kirjoitetun, tarkasti perustellun ja Tieto-Finlandian vuonna 2017 ansainneen elämäkerran luettuaan?

    Linkolan katse syyttää, mutta toisaalta se aristelee. Mies ei näytä hyökkäävältä, pikemminkin viehättävältä. Ari Heinosen ottamassa valokuvassa Linkolan persoonan monet vastakkaiset puolet tulevat esille pehmennettyinä, melkein anteeksipyytävänä.

    Kyllä tuollaisen miehen kanssa sopisi jutella.

Miksi Kylänpään teos ärsyttää?

    Kylänpää kirjoittaa myötäeläen, ihastuen (mutta ei riehaantuen) kohteeseensa; hän käy läpi kalastajan ja luonnonsuojelijan, kirjoittajan ja kiivaan keskustelijan elämän monipuolisesti eikä salaa Linkolan (s. 1932) heikkoja tai jopa vastenmielisiä puolia.

    Eikö tämä olekin hyvä tapa kirjoittaa elämäkerta? Ymmärtäen, selvitellen, yksityisen elämänpiirin laajempiin kehyksiin laittaen?

    Kun syksyllä 2014 kirjoitin pakinassani Panu Rajalan Paavolais-elämäkerrasta Tulisoihtu pimeään, hämmästelin kuinka avoimesti Rajala inhosi Olavi Paavolaista. Elämäkerturin ei tietenkään tarvitse rakastaa kohdettaan. Kukapa haluaisi katsella kiiltokuvia - paitsi lapset.

    ”Rajalallakin on lupa ’inhota’ Paavolaista”, sanoin, ”mutta kirjoittajan motiivi pidäteltyyn antipatiaan ei oikein tule perustelluksi. Luulen että se juontuu Waltarista, ja tässä mielessä Tulisoihtu pimeään on eräänlainen käänteinen epilogi Rajalan suurenmoiseen Waltari-elämäkertaan Unio mystica. Rajalan kuvastossa Paavolainen ei voi olla ’sankari’, koska se rooli on varattu Waltarille.”

    Kylänpää ei inhoa Linkolaa eikä tämän jyrkkiä mielipiteitä, joten onnistuuko hän paremmin kuin Rajala antamaan kohteestaan kokonaisen ja luotettavan kuvan?

    Ja jos onnistuu, miksi se ärsyttää minua?

    Kiiltokuviahan Kylänpää ei piirrä.

Kun Hesarin Jussi Lehmusvesi haastatteli Kylänpäätä Finlandia-palkinnosta marraskuussa 2017, Kylänpää kertoi ymmärtävänsä, miksi ihmiset edelleen tuohtuvat Linkolan persoonasta ja hänen jyrkistä mielipiteistään, mutta harmitteli silti, että Linkolasta näkyy vain tämän provokatiivinen puoli.

    Kylänpää kertoi pitävänsä Linkolaa huumorintajuisena herrasmiehenä, jonka merkittävänä luonteenpiirteenä on kiinnostus ihmisiin: ”Oli itsellenikin pieni yllätys, että hän pitää ihmisistä niin paljon. Hän on todella ihmisystävällinen.”

    Tässä lausumassa taitaa olla avain Kylänpään kirjoittamaan elämäkertaan: koska Linkola on ihmisenä hieno mies, hänen elämänsä täytyy selittää siitä käsin eikä niistä kirjoituksista, joissa hän on julistanut ”kuolemaa” massoille ja demokraattiselle, hyvinvoivalle elämänmuodolle.

    Edellisestä seuraa, että Kylänpää luettelee tarkasti Linkolan linturetket, lasketut linnut, rengastetut linnut ja niiden poikaset ja kertoo kuinka monta kuhaa ja lahnaa tuli siitä tai tästä järvestä ja oliko keli kamala vai vielä pahempi. Jos Linkola olisi pitänyt päiväkirjaa ulkohuussikäynneistään, nekin saisivat sijan elämäkerrassa.

    Sivistysperheestä (olihan isä yliopiston rehtori, äiti maineikasta sivistyssukua) Kuhmoisten ja Hämeen metsiin lähtenyt Linkola itkee metsien muuttumista hoidetuiksi talousmetsiksi, alistaa vaimonsa, lapsensa ja ystävänsä alkeelliseen elämään järvien rannoilla, pitää suhteita moniin naisiin yhtä aikaa, kirjoittelee julmia esseitä ihmiskunnan ”tuhoamiseksi”, lukee paljon ja jopa matkustelee ulkomailla, mutta ei anna muille ihmisille anteeksi matkustamista, tekniikan hyväksikäyttöä, helpon elämän tavoittelua.

    Linkola yrittää kaikin keinoin olla olematta hyvinvointivaltion kansalainen, mutta onko se mahdollista? Tätä kysymystä Riitta Kylänpää ei uskaltaudu käsittelemään kriittisesti.

Suomen Sosialidemokraatti, 7.4.1983.
Pentti Linkolan saatua Eino Leinon seuran palkinnon,
kirjoitin Demariin kiukkuisen jutun, joka herätti keskustelua
mm. Uudessa Suomessa.
Kylänpään teos huomioi keskustelun kattavasti.

Elämäkerta Linkolasta on äärimmäisen taitavasti ja vetävästi kirjoitettu. Tuskinpa yhdestä ihmisestä, yhdestä miehestä ja tämän suhteesta ystäviinsä – kirjailijoihin, ornitologeihin, kriitikoihin, tutkijoihin, maailmanparantajiin – olisi mahdollista kirjoittaa täyteläisempää teosta.

    Mutta yksi asia puuttuu: Linkolaa ympäröivän yhteiskunnan muutos runsaan viidenkymmenen vuoden aikana. Kylänpää on kuin avaimenreiästä Linkolaa tarkkaileva tutkija, jonka ei oikeastaan lainkaan kerro millaisessa huoneessa hän itse istuu, kuinka lämmintä siellä on, miten mainiota valoa sähkölamput heijastavat ja miten mukava on välillä käyttää hyvinvointivaltion huoneen palveluita, lääkäreineen ja lääkkeineen, autoteineen ja vaatekauppoineen.

    Hieman liioitellen: Kylänpää harjoittaa indokrinaatiota esittäessään Linkolan ajattelijana, jonka ajatuksista ei tarvitse piitata, eikä varsinkaan Linkolan yhteiskuntahaaveiden hirmuseuraamuksista, jos ne toteutetaan.

    Niin kuin sanottua, Kylänpää kirjaa objektiivisesti Linkolan esittämät ”provokaatiot” ja myös niiden saaman kielteisen vastaanoton. Elämäkerturia ei voi teknisessä katsannossa syyttää puolueellisuudesta.

    Mutta aina kun Linkolaa kritisoidaan, Kylänpää etsii jonkun Linkolaa tukevan puolustelevan kirjoituksen, jossa kehoitetaan unohtamaan Linkolan kärjistykset. Linkolan proosa on väkevää, puolustajat tapaavat sanoa. Hieno tyyli riittää, ajatuksen kauheudesta viis. Anto Leikola on puolustelijoista falskein.

    Indoktrinaatio syntyy tästä: Linkolan perimmäinen ajatus hyväksytään, ujutetaan lukijan alitajuntaan.

    Senhän Linkola ilmaisi yksikäsitteisesti vuonna 1971: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei… Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

    Kun Linkola on matkan varrella milloin kiittänyt natseja, milloin Kamputsean kommunisteja, milloin luonnonkatastrofeja liikaväestön tuhoamisesta, niin liioittelusta huolimatta hän on esitellyt loogisesti tuon edellä lausutun perushaaveensa toteuttamisvaihtoehtoja.

    Linkolan ”väkevän proosan” kiistäjät sulkevat silmältä Linkolan aikeesta palauttaa ihmiskunta taaksepäin aikaan, jossa ihmisten enemmistöllä ei mene hyvin.

    Kylänpää näyttää seuraavan tätä keskustelua rauhallisen puolueettomana, mutta asettuu lopulta ja nimenomaan ”rivien välissä” Linkolan kannalle. Se elämäkerrassa ärsyttää.

Pitäessään palkintopuhetta syksyllä 2017 Kylänpää sanoi: ”Ei minusta varmaan löydy ihan samanlaista tulisielua kuin Linkola. Olen minä silti miettinyt näitä meidän metsiä. Että voitaisiinko niille tehdä muutakin kuin myydä selluksi Kiinaan.”

    En tiedä mitä Riitta Kylänpää ajattelee hyvinvointivaltiosta ja siitä mihin se perustuu. Hänellä on oikeus ihailla huumorintajuista Linkolaa ja ymmärtää Linkolan perustelut metsien suojelemiseksi. Elämäkerta todistaa, ettei ihminen ole yksioikoinen kone vaan erilaisten ajatuksien, tuntemuksien ja tekojen ristiriitainen yhdessäoleminen.

    Mutta kun sellua viedään esimerkiksi Kiinaan, sillä ylläpidetään yhtä suomalaisen hyvinvoinnin tukijalkaa. Melkein puolet Suomen BKT:stä ja työpaikoista on vientiteollisuuden synnyttämää, suoraan tai välillisesti. Se tarkoittaa, että hieman kärjistäen ilmaistuna myös puolet suomalaisesta sosiaaliturvasta ja terveydenhoidosta, sivistyksestä ja kulttuurista, koulutuksesta ja perusinfrasta rahoitetaan ulkomailta käsin, mm. Kiinasta.

    Joka ei tätä yhteyttä tajua, hänelle jää kuljettavaksi Linkolan tie: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä...”

Riitta Kylänpää:
 Pentti Linkola - Ihminen ja legenda.
Siltala, 2017.
Päällyksen suunnittelu Mika Tuominen.