Syyttävä katse

[myötäsukainen elämäkerta ärsyttää]

Kyösti Salovaara, 2019.

Puolitoista viikkoa Pentti Linkolan katse on syyttänyt minua istuessani mukavassa nojatuolissani.

    Laitoin tuolloin, saatuani luetuksi, Riitta Kylänpään teoksen Pentti Linkola – Ihminen ja legenda lasipöydän alatasolle. Oli maanantaiaamu. Olin lukenut kirjaa pitkin yötä. Se ja valvottu yö ahdistivat.

    Pitäisikö tuntea syyllisyyttä moitittuaan Pentti Linkolan ajatuksia vuosien mittaan rankasti ja selväsanaisesti? Vai olisiko aika kääntää takkinsa Kylänpään hyvin kirjoitetun, tarkasti perustellun ja Tieto-Finlandian vuonna 2017 ansainneen elämäkerran luettuaan?

    Linkolan katse syyttää, mutta toisaalta se aristelee. Mies ei näytä hyökkäävältä, pikemminkin viehättävältä. Ari Heinosen ottamassa valokuvassa Linkolan persoonan monet vastakkaiset puolet tulevat esille pehmennettyinä, melkein anteeksipyytävänä.

    Kyllä tuollaisen miehen kanssa sopisi jutella.

Miksi Kylänpään teos ärsyttää?

    Kylänpää kirjoittaa myötäeläen, ihastuen (mutta ei riehaantuen) kohteeseensa; hän käy läpi kalastajan ja luonnonsuojelijan, kirjoittajan ja kiivaan keskustelijan elämän monipuolisesti eikä salaa Linkolan (s. 1932) heikkoja tai jopa vastenmielisiä puolia.

    Eikö tämä olekin hyvä tapa kirjoittaa elämäkerta? Ymmärtäen, selvitellen, yksityisen elämänpiirin laajempiin kehyksiin laittaen?

    Kun syksyllä 2014 kirjoitin pakinassani Panu Rajalan Paavolais-elämäkerrasta Tulisoihtu pimeään, hämmästelin kuinka avoimesti Rajala inhosi Olavi Paavolaista. Elämäkerturin ei tietenkään tarvitse rakastaa kohdettaan. Kukapa haluaisi katsella kiiltokuvia - paitsi lapset.

    ”Rajalallakin on lupa ’inhota’ Paavolaista”, sanoin, ”mutta kirjoittajan motiivi pidäteltyyn antipatiaan ei oikein tule perustelluksi. Luulen että se juontuu Waltarista, ja tässä mielessä Tulisoihtu pimeään on eräänlainen käänteinen epilogi Rajalan suurenmoiseen Waltari-elämäkertaan Unio mystica. Rajalan kuvastossa Paavolainen ei voi olla ’sankari’, koska se rooli on varattu Waltarille.”

    Kylänpää ei inhoa Linkolaa eikä tämän jyrkkiä mielipiteitä, joten onnistuuko hän paremmin kuin Rajala antamaan kohteestaan kokonaisen ja luotettavan kuvan?

    Ja jos onnistuu, miksi se ärsyttää minua?

    Kiiltokuviahan Kylänpää ei piirrä.

Kun Hesarin Jussi Lehmusvesi haastatteli Kylänpäätä Finlandia-palkinnosta marraskuussa 2017, Kylänpää kertoi ymmärtävänsä, miksi ihmiset edelleen tuohtuvat Linkolan persoonasta ja hänen jyrkistä mielipiteistään, mutta harmitteli silti, että Linkolasta näkyy vain tämän provokatiivinen puoli.

    Kylänpää kertoi pitävänsä Linkolaa huumorintajuisena herrasmiehenä, jonka merkittävänä luonteenpiirteenä on kiinnostus ihmisiin: ”Oli itsellenikin pieni yllätys, että hän pitää ihmisistä niin paljon. Hän on todella ihmisystävällinen.”

    Tässä lausumassa taitaa olla avain Kylänpään kirjoittamaan elämäkertaan: koska Linkola on ihmisenä hieno mies, hänen elämänsä täytyy selittää siitä käsin eikä niistä kirjoituksista, joissa hän on julistanut ”kuolemaa” massoille ja demokraattiselle, hyvinvoivalle elämänmuodolle.

    Edellisestä seuraa, että Kylänpää luettelee tarkasti Linkolan linturetket, lasketut linnut, rengastetut linnut ja niiden poikaset ja kertoo kuinka monta kuhaa ja lahnaa tuli siitä tai tästä järvestä ja oliko keli kamala vai vielä pahempi. Jos Linkola olisi pitänyt päiväkirjaa ulkohuussikäynneistään, nekin saisivat sijan elämäkerrassa.

    Sivistysperheestä (olihan isä yliopiston rehtori, äiti maineikasta sivistyssukua) Kuhmoisten ja Hämeen metsiin lähtenyt Linkola itkee metsien muuttumista hoidetuiksi talousmetsiksi, alistaa vaimonsa, lapsensa ja ystävänsä alkeelliseen elämään järvien rannoilla, pitää suhteita moniin naisiin yhtä aikaa, kirjoittelee julmia esseitä ihmiskunnan ”tuhoamiseksi”, lukee paljon ja jopa matkustelee ulkomailla, mutta ei anna muille ihmisille anteeksi matkustamista, tekniikan hyväksikäyttöä, helpon elämän tavoittelua.

    Linkola yrittää kaikin keinoin olla olematta hyvinvointivaltion kansalainen, mutta onko se mahdollista? Tätä kysymystä Riitta Kylänpää ei uskaltaudu käsittelemään kriittisesti.

Suomen Sosialidemokraatti, 7.4.1983.
Pentti Linkolan saatua Eino Leinon seuran palkinnon,
kirjoitin Demariin kiukkuisen jutun, joka herätti keskustelua
mm. Uudessa Suomessa.
Kylänpään teos huomioi keskustelun kattavasti.

Elämäkerta Linkolasta on äärimmäisen taitavasti ja vetävästi kirjoitettu. Tuskinpa yhdestä ihmisestä, yhdestä miehestä ja tämän suhteesta ystäviinsä – kirjailijoihin, ornitologeihin, kriitikoihin, tutkijoihin, maailmanparantajiin – olisi mahdollista kirjoittaa täyteläisempää teosta.

    Mutta yksi asia puuttuu: Linkolaa ympäröivän yhteiskunnan muutos runsaan viidenkymmenen vuoden aikana. Kylänpää on kuin avaimenreiästä Linkolaa tarkkaileva tutkija, jonka ei oikeastaan lainkaan kerro millaisessa huoneessa hän itse istuu, kuinka lämmintä siellä on, miten mainiota valoa sähkölamput heijastavat ja miten mukava on välillä käyttää hyvinvointivaltion huoneen palveluita, lääkäreineen ja lääkkeineen, autoteineen ja vaatekauppoineen.

    Hieman liioitellen: Kylänpää harjoittaa indokrinaatiota esittäessään Linkolan ajattelijana, jonka ajatuksista ei tarvitse piitata, eikä varsinkaan Linkolan yhteiskuntahaaveiden hirmuseuraamuksista, jos ne toteutetaan.

    Niin kuin sanottua, Kylänpää kirjaa objektiivisesti Linkolan esittämät ”provokaatiot” ja myös niiden saaman kielteisen vastaanoton. Elämäkerturia ei voi teknisessä katsannossa syyttää puolueellisuudesta.

    Mutta aina kun Linkolaa kritisoidaan, Kylänpää etsii jonkun Linkolaa tukevan puolustelevan kirjoituksen, jossa kehoitetaan unohtamaan Linkolan kärjistykset. Linkolan proosa on väkevää, puolustajat tapaavat sanoa. Hieno tyyli riittää, ajatuksen kauheudesta viis. Anto Leikola on puolustelijoista falskein.

    Indoktrinaatio syntyy tästä: Linkolan perimmäinen ajatus hyväksytään, ujutetaan lukijan alitajuntaan.

    Senhän Linkola ilmaisi yksikäsitteisesti vuonna 1971: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei… Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

    Kun Linkola on matkan varrella milloin kiittänyt natseja, milloin Kamputsean kommunisteja, milloin luonnonkatastrofeja liikaväestön tuhoamisesta, niin liioittelusta huolimatta hän on esitellyt loogisesti tuon edellä lausutun perushaaveensa toteuttamisvaihtoehtoja.

    Linkolan ”väkevän proosan” kiistäjät sulkevat silmältä Linkolan aikeesta palauttaa ihmiskunta taaksepäin aikaan, jossa ihmisten enemmistöllä ei mene hyvin.

    Kylänpää näyttää seuraavan tätä keskustelua rauhallisen puolueettomana, mutta asettuu lopulta ja nimenomaan ”rivien välissä” Linkolan kannalle. Se elämäkerrassa ärsyttää.

Pitäessään palkintopuhetta syksyllä 2017 Kylänpää sanoi: ”Ei minusta varmaan löydy ihan samanlaista tulisielua kuin Linkola. Olen minä silti miettinyt näitä meidän metsiä. Että voitaisiinko niille tehdä muutakin kuin myydä selluksi Kiinaan.”

    En tiedä mitä Riitta Kylänpää ajattelee hyvinvointivaltiosta ja siitä mihin se perustuu. Hänellä on oikeus ihailla huumorintajuista Linkolaa ja ymmärtää Linkolan perustelut metsien suojelemiseksi. Elämäkerta todistaa, ettei ihminen ole yksioikoinen kone vaan erilaisten ajatuksien, tuntemuksien ja tekojen ristiriitainen yhdessäoleminen.

    Mutta kun sellua viedään esimerkiksi Kiinaan, sillä ylläpidetään yhtä suomalaisen hyvinvoinnin tukijalkaa. Melkein puolet Suomen BKT:stä ja työpaikoista on vientiteollisuuden synnyttämää, suoraan tai välillisesti. Se tarkoittaa, että hieman kärjistäen ilmaistuna myös puolet suomalaisesta sosiaaliturvasta ja terveydenhoidosta, sivistyksestä ja kulttuurista, koulutuksesta ja perusinfrasta rahoitetaan ulkomailta käsin, mm. Kiinasta.

    Joka ei tätä yhteyttä tajua, hänelle jää kuljettavaksi Linkolan tie: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä...”

Riitta Kylänpää:
 Pentti Linkola - Ihminen ja legenda.
Siltala, 2017.
Päällyksen suunnittelu Mika Tuominen.