Retro 50

[Harjoittelun vuodet]

Raili Salovaara, 1972-73
Minä ja Mahno Tapiolassa talvella 1972-73.
 Kissa sai
nimensä ukrainalaiselta anarkistikommunistilta.

Viime maanantaina tuli kuluneeksi tasan 50 vuotta ensimmäisen painetun kirjoitukseni julkaisemisesta.

    Samana päivänä, kun se julkaistiin kotkalaisessa Eteenpäin-lehdessä, helmikuun 25. vuonna 1969, täytin kaksikymmentäkaksi vuotta. Opiskelin Helsingin yliopistossa tietojenkäsittelyoppia, matematiikkaa, tähti- ja tilastotiedettä. Jotain opin, paljon jäi oppimatta.

    Niinpä päätin nyt kerätä torstaipakinaani lainauksia vuosien varrelta.      Helppo homma, ajattelin.

    Se lähti lapasesta. Kun pääsin vuoteen 1982, jolloin olin ”julkaissut” noin 400 erilaista juttua ja jäljellä oli vielä kenties 800 kirjoitusta, totesin ettei tästä tule mitään.

    Joten tyydyn aika sattumanvaraisesti ensimmäiseen runsaaseen kymmeneen vuoteen. Nyt jälkeenpäin ajatellen ”kirjoittajanurani” voisi jakaa kolmeen vaiheeseen: harjoittelun vuodet (1969-82), innostuneen poleemikon vuodet (1983-96) ja seestyneen ja rutinoidun kirjoittajan vuodet (1997-).

    Kirjoitettu on paljon, luettu paljon, kiistelty paljon. Mitä jää käteen, en osaa sanoa.

    Sekin täytyy panna ylös, että olen kirjoittanut nuo runsaat tuhat painettua juttua (arvio, ei laskettu) it-ohjelmoijan ja suunnittelijan työn ohessa, pelkästään vapaa-aikana, koska it-hommat olivat aika vaativia, sieltä ”pahimmasta” päästä, jos niin uskaltaa sanoa.

    Valitut sitaatit ovat aika sattumanvaraisia, mutta täydellistä sattumaa ne eivät voi olla. Yritin ottaa lainauksia eri lehtiin kirjoittamistani jutuista, vaikka pääosa tuleekin Demarista (Suomen Sosialidemokraatista). Jos valituista sitaateista voi jotain päätellä, niin ainakin sen että julkisen keskustelun aihepiiri ei ole paljon muuttunut 50 vuodessa, vaikka sävyt olisivatkin nykyään toisenlaisia.

    Jokaisen sitaatin otsikkona on alkuperäisen kirjoituksen otsikko. Olen korjaillut muutamia ladontavirheitä ja lisännyt joissakin kohdin henkilöiden etunimen selvyyden vuoksi. Olen sen verran editoinut lainausten tyyliä, että ne vastaavat pakinani käytäntöjä: nimen lihavointi kun se esiintyy ensimmäisen kerran ja teosten kursivointi.

    Kiitos kirjoitusten julkaisemista pitää tietysti kohdistaa päteville, kriittisille, asiaan omistautuneille toimittajille, olivatpa he sitten kulttuuritoimittajia tai lehtien päätoimittajia. Jos juttujani on kaikkiaan 1200, niin yhden käden sormilla voi laskea ne lähettämäni kirjoitukset, joita ei julkaistu tai jotka palautettiin korjailtavaksi. Hyvä vai huono asia - en osaa sanoa.

    Vuosien varrella eri lehdissä toimineita kirjoitusteni julkaisijoita ovat olleet Jorma Savikko Eteenpäin-lehdessä, Risto Hannula Suomen Sosialidemokraatissa, Tuomas Anhava ja Arto Kytöhonka ja Jarkko Laine ja Juhani Salokannel Parnassossa, Klaus Taubert WSOY:ssä, Risto Raitio ja Keijo Kettunen Ruumiin kulttuuri -lehdessä,  Jukka Vehkasalo ja Markku Espo Kymen Sanomissa. Paavo Lipposen ja kumppaneiden Teema viestintätoimiston kautta kirjoittelin yläkerta-artikkeleita suuriin maakuntalehtiin (Turun Sanomat jne.); juttuja niihin tilasivat ja toimittivat sympaattiset miehet: Kauko Holopainen ja Keijo Immonen.

    Kymen Sanomien Ylänurkkakolumnit (noin 140) pääosin puuttuvat tästä katsauksesta, koska ne julkaistiin vuosina 1998-2010. Myös Ruumiin kulttuurin aika sijoittuu ensimmäisten vuosien jälkeiseen aikaan. Ruumiin kulttuuriin olen kirjoittanut esseitä ja noin 220 kirja-arvostelua dekkareista.

    Kas, kun yritin hipaista menneisyyttä, syntyi sekava mammutti, joka puhkuu ja hihkuu.

I PROLOGI: 1969

Hyvät, Pahat ja Rumat

                -Eteenpäin, 25.2.1969.

II VÄHEMPIKIN RIITTÄISI: 1972-82

1972 1972 1972

Taivas ei pudonnut, ei

Inkeri Lius kiteyttää saamansa vaikutelman Risto Jarvan teoksesta huipennukseen: Elämme yhä suomalaisessa elokuvassa Ihmisen inhoamisen vuotta.”

    Kysyn, jos elokuva kertoo inhottavaa systeemiä pyörittävistä epäihmisistä ja suhtautuu, niin sanoakseni, rakkaudella heidän uhreihinsa, onko tämä todellakin ihmisen vihaa, eikö se ole rakkautta yksilön ihmisenarvoiseen elämään? Kysyn, koska saavuimme siihen pisteeseen, missä sorretun rinnalle asettumisesta tuli inhottava teko, joka työväenlehdessä pitää paljastettaman? Ja Hymykö meitä on ohjaava tästä pinteestä inhimilliselle tielle?

(Risto Jarva: Kun taivas putoaa)

-Demari, 23.3.1972.

1973 1973 1973

Joella

Tämä joki, minun ympärilläni, on merkki siitä kaikesta mihin kansakunnalla ei olisi varaa. Ja silti se on yhä kaunis ja vastoin järkeä optimistinen. Kuin yllättäen se on paikka paikoin saanut säilyttää luontevuutensa. Täällä, missä suota vartioi suo, joki juoksee likaisena ja kuitenkin kauniina erämaassa, tuuheiden, lehtevien pensaiden valuessa sen kasvoille. Soita halkoen kiemurtelee harvoja kärryteitä ränsistyville latopahasille, aivan kuin tarkoitustaan etsien. Tässä maisemassa saatan nähdä kalasääsken, saatan kuulla kuhankeittäjän. Kun sääksi leveine siipineen kimpoaa joen ylle tekee mieleni huutaa täysin voimin: lennä lintu, lennä!

    Joet tulevat jostain, näyttävät katsojalleen sen, minkä hän haluaisi unohtaa, vievät saaliinsa kuolemalta tuoksuen muiden, tuntemattomien ihailtavaksi. Sääli, sääli.

-Eteenpäin, 5.7.1973

Jumalaista naurua teknologialle eli vaikutelmia Charlie Chaplinin Nykyajasta

Mutta palatakseni Nykyaikaan: Se on joukko tapahtumia, jotka jokainen yksinään voisi olla yhden ihmisen elämä ja kuolema. Sankari työskentelee liukuhihnan maagisessa helvetissä, jonka kulkua Tarzania (!) lukeva johtaja tämän tästä kiihdyttää. Ja sankarimme saa hermoromahduksen, kuten yhteiskuntakin. Kulkuri viedään sairaalaan ja yhteiskunnassa alkaa pula vailla vertaa. Sattuma elokuvassa, kukapa sellaista uskoisi. Siis tässä yksi ihmisen tarina, kehdosta mielisairaalaan. Ohimennen Chaplin näyttää mitä tällaisille herroille ja narreille tehdä pitäisi, mihin silmään pitäisi tikulla pistää.

(Charlie Chaplin: Nykyaika)

-Demari, 3.11.1973

1974 1974 1974

Raymond Chandler – amerikkalaisen unelman myytin särkijä

Mistä meidän on lähdettävä päästäksemme tämän uupumattoman yksityisetsivän jäljille; mistä Chandler on saanut kootuksi kertomukseensa elävästä elämästä niin paljon yhteiskunnan kuolemaa, mistä päähenkilöönsä, joka selvittelee kuolemaa, niin paljon elämää? Annammeko kunnian Robin Hoodille, Haukansilmälle vai myyttiselle lännenmiehelle? Etsimmekö Marlowesta ritaria vai vallankumousmiestä? Yhtä kaikki näissä kuvioissa meidän on liikuttava.

(kirjoitettu Markku Luodon kanssa yhteisartikkelina)

-Demari 5.1.1974

Viimeisten koskien kohina, untako vain?

Käsillä on hetki viimeinen, kuin kadonnut, hukkunut on järki vähäinen. Jos tässä tilanteessa annetaan periksi luonnon rivoille riistäjille, tuskin jää jäljelle mitään säilytettävää, ei luontoa, ei ihmistä.

    Onko meillä varaa luonnon lyhytnäköiseen riistoon hetkenä jona tiede lähestyy ratkaisua uusien energiamuotojen käytössä.

…

Mitä merkitsee jollekin voimalaitokselle pienen mitättömän kosken tuhoaminen; hieman enemmän voittoa tai hieman vähemmän tappioita.

…

On taisteltava. On astuttava barrikaadeille luonnon puolesta. Ihmisen puolesta. On taisteltava elämän puolesta tilikirjojen prosenttilukuja vastaan, koneihmistä vastaan. On taisteltava sellaisen teknologian puolesta joka on ihmiskunnan hallinnassa eikä sitä vastaan. On taisteltava sellaisten arvojen puolesta joita ei lasketa rahassa eikä myydä pörssissä.

-Eteenpäin 24.2.1974

Siegelin Tappajat, arkipäivän fasismia

On vastuutonta nähdä jossakin Kojakissa muka yleviä päämääriä, ehkä yhtä vastuutonta on puhuminen Don Siegelin pikkufasistisesta elokuvasta – Tappajat – jonkinlaisena kapitalismin kritiikkinä.

Siegelin Tappajat – jos nyt puhumme tästä esimerkistä, luokkansa edustajana – on elokuvana niin alkeellinen ja pöyristyttävän kömpelö, että sen voi sivuuttaa olankohautuksella ja todeta, että itse Siegel on vuosien kuluessa oppinut jotakin, tehokkaamman tavan tappaa, selväpiirteisemmän välinpitämättömyyden inhimillisistä arvoista, kuten likaiset Harryt yms. osoittavat.

(Don Siegel: Tappajat)

-Demari, 4.6.1974

Raili Salovaara, 1972-73.
Minä ja Kymijoki - Pernoonkoskilla.
Pernoonkoskien valjastaminen sähköntuotantoon
peruuntui, vaikka voimayhtiöt olivat jo ostaneet
rannat ja maat patoallasta varten.

1975 1975 1975

Merkilliset matkat

Tieteiskirjallisuus, science fiction, on voimakkaasti astumassa, tai palaamassa, suomennetun viihdekirjallisuuden kentälle. Länsimainen tieteiskirjallisuus on usein pessimististä, maailman loppua maalaavaa ja ihmisen väistämätöntä tuhoa ennustavaa, tai sitten teknologialla irstailevaa. Jotta nuorille tarkoitettu sarja olisi todella näkemyksiä aukaiseva tarvittaisiin rinnalle yhteiskunnallisista lähtökohdista keriytyviä tulevaisuuden ennusteita, utopiakirjallisuuden valioita.

    Jules Verne on kuitenkin useimmissa teoksisaan ihmiseen uskova. Jos vakavamielinen kirjallisuudentutkimus näkeekin hänessä kevyen luokan satusedän, entä sitten?

(Jules Verne: Matka maan keskipisteeseen)

-Demari, tammikuussa 1975

Vakoile vakoilija

John le Carrén asetelmassa ovat pappi, lukkari, talonpoika ja vakooja – onko asetelmasta ulospääsyä? Onko George Smiley sankari vai kasvoton vakoilija, likaisen työn robotti vai tunteellinen realiteeteissä samoilija? Yhtä kaikki hän pysyttelee, ja varsinkin le Carré pysyttelee imperialismin vastaisella puolella. Le Carrén maailma on hiukan arkipäiväinen ja surullinen, hiukan absurdi, ja jos se on ylevä niin yhtä paljon moraaliton, muttei enempää kuin itse todellisuus vaan juuri sen paljon.

(John le Carré: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja)

-Eteenpäin 9.2.1975

Kompromissikulttuuria

Suomalainen kulttuuri-ilmasto 70-luvun keskivaiheilla on ikään kuin marraskuinen maalaismaisema, harmaan depression sade kastelee yhtä harmaat kulttuurituotteet. Jos yhteiskunnan taloudellista tilaa kuvaa parhaiten inflaatio, astelee kulttuurielämän näyttämöllä traagisena klovnina masennus, keinotekoisuus ja steriili puritaanisuus.

…

Raivostuttavinta tässä hetkessä on aito puritaanisuus, ellei ihan puritaanifasismi. Kuolettavan kulttuurin markkinat ovat kerrassaan säädylliset. Kirjoja julkaistaan runsaasti, yhdentekevää proosaa, keveän tyhjää lyriikkaa, paksuja romaaneja rajojen yli, paksuja kirjoja, tietosanakirjoja.

…

Sellainen taide, jonka kaikki hyväksyvät – niin sortaja kuin sorrettu – on kompromissitaidetta… Edistyksellinen taide, iloinen taide, elävä taide halveksii porvarillista sovinnaisuutta – ei ihmistä.

-Ylioppilaslehti, 20.3.1975.

Ylioppilaslehteen kirjoitin SDP:n mandaattipaikalla.
Sitten joku huomasi etten kuulunut edes puolueeseen.

Vedenpaisumus elintason alttarilla

Siuruan kaltainen tilanne voidaan nähdä laajemmissakin yhteyksissä, esimerkkinä tällä hetkellä tapahtuvasta yleisestä kehityksestä.

Kuusikymmentäluvulla saavutettiin eri yhteiskuntaelämän alueilla, myös luonnonsuojelun, merkittäviä edistysaskeleita.

…

Kuluva vuosikymmen on ollut idealistille kovaa aikaa.

    Tämän hetken kapitalismi ei kaipaa juuri kulttuuria, demokratiaa tai luonnonsuojelua. Niitä on tarpeeksi. Näivettynyt kulttuuri, terveyshuollon laajenemisen hidastuminen, vaikeudet peruskoulun toteuttamisessa, yleisradion mahdollisuuksien tappaminen ja luonnonsuojelun pysäyttäminen – kaikki nämä kulkevat rinnakkain, tässä masentuneessa ja masentavassa ajassa.

(Matti Ursin: Siuruan allas)

-Demari, juhannusaattona 1975

Tapa! Tapa!

Mickey Spillane on salapoliisikirjallisuuden rappeuttaja, siitäkään ei liene epäilystä. Ja kuitenkin hän samalla on kirjallisesti tavallista kioskikirjailijaa kyvykkäämpi.

…

Spillanen kirjallinen kaari kylmän sodan sisäpoliittisesta tukijasta 60- ja 70-luvun lieventymispolitiikan ulkopoliittiseksi vastustajaksi on mielenkiintoinen.

    Tämän kaaren alussa tavataan väkivallalla, sadismilla herkuttelija, ja sen lopussa huikean törkeä edistyksen, liberalisoitumisen vastustaja ja antikommunisti.

Ydin, 3-4/1975.

Kun mies kumarsi jalkapuuta

Rantamalan Harhama on epäilijä suurten eurooppalaisten romaanien henkeen. Romaanin päähenkilö etsii itseään ihmisen ja äärettömyyden liitossa, ja umpikujaan päätyessään valitsee helpoimman pakotien: uskonnon.

    Harhama ei löydä varmuutta yhteiskunnallisen uudistuksen tiestä.  Hän löytää kuitenkin tälle tielle sopivimman kulkijan, maailmankurjuuden.

(Irmari Rantamala: Harhama.)

-Demari, 24.9.1975.

1976 1976 1976

Noin kymmenen

Kirjojen alennusmyynti eroaa traagisesti muista alennusmyynneistä: Sillä mitä parempi kirja on kyseessä, sitä nopeammin se joutuu alennusmyyntiin ja mitä kauemmin sen pitäisi säilyä myyntipöydillä, sitä äkkiämmin se katoaa niiltä.

-Demari 5.2.1976

Maailman kappaleet eksyksissä

Olisi helppo ja ehkä houkuttelevaa sanoa, että Anaïs Ninin romaanista oppii ymmärtämään naista. Ja sanotun jälkeen oltaisiin jo pitkällä ymmärtämättömyyden tiheikössä. Sillä ymmärtämistä tarvitsee ihminen ympäristössään, ei nainen (ei mies) tuntemattomana kappaleena, metafyysisenä auringonnousuna, algebrana tai luontokappaleena, ikään kuin kissana, jota kukaan ei ymmärrä kuitenkaan.

(Anaïs Nin: Portaat tuleen.)

-Demari 12.2.1976

Tekopyhyys ja Vihreä jousimies

Samana keväänä kun J. Tyyri vihdoinkin ryömii F. Kafkan päähän, näyttää sosialidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattaja Demari saavan tarpeekseen kulttuurista. Ajan merkit haalistuvat, kipinät sammuvat, lehti vähentää kultturisivunsa puoleen, puolet pois olemattomasta: onko se kaikki vai ei mitään?

…

Kirkkaat päivät keväässä, melodraama kaikkein ylinnä. Marssit ja marxit ja maksit sekoitetaan dialektisessa hämärässä: ne loistavat ja paisuvat, ovat ja elävät.

    Melodraama vaihtuu burleskinäytelmään. Kadulla myydään totuutta, tekopyhyyttä ja pyhyyttä. Murrosikäiset kädet totuuden hyisessä kosketuksessa. Pahan kosketus väistetään, Aku Ankka takataskussa, säästöporsas olkalaukussa, hyvä koti kaikilla, kesä vain harvoilla.

    Tutti suussa marxismi-leninismiin!

    Kehdosta kadulle monopolien vastaiseen rintamaan!

    Lee Coopereissa imperialismin vastaiseen taisteluun!

    (Vapauttakaa Fenimore Cooper! Kirj. huomautus.)

-Ylioppilaslehti, 27.4.1976

Poliisi joka itki

Matti Yrjänä Joensuu on rohkeasti tehnyt romaaninsa sankarista anti-sankarin. Samalla kun romaani ulkoisessa pyrkii jopa naturalismiin, tunkeutuu se toisaalla päähenkilön sielun maisemaan, jossa pelko ja tuska käyvät lähes absurdia taistelua. Harjunpään on toistuvasti vakuutettava itselleen että kuollut ihminen on kuollut, pois mennyt ja jäljellä on vain ruumis, joka on ”kuin metsään sortunut puu, jonka päällä muurahaiset ja pienet kuoriaiset juoksevat”.

(Matti Yrjänä Joensuu: Väkivallan virkamies.)

-Demari 19.6.1976

Kafkamaista

Jean-Luc Godardin elokuvassa Nainen on aina nainen pohditaan kieleen sisältyvien adjektiivien, laatusanojen, perimmäistä luonnetta. Filmissä kysytään onko adjektiivilla kielessä aina samanlainen merkitys: onko onnellinen tapahtuma aina onnellinen?

-Demari 6.8.1976.

Yhteisyys, suuri voitto tajunnalle

Erkki Ahosen Syvä matka, ja varmasti hänen kirjailijan kehityksensä, on eräänlainen rinnakkaisilmiö kybernetiikan kehitykselle. Syvä matka ei hätkähdytä yksityiskohtiensa, arkipäivän tapahtumisen runsaudella. Se hätkähdyttää tavoitteellisuudella kokonaisuuden ymmärtämiseksi, pyrkimyksellä suppeasti tavoittaa maailmankuvan laajuus.

    Ahonen syöksyy todellisuuteen eri tasolla kuin ”suuri realismi”. Ja sittenkin: eikö ole aika 20. vuosisadan synnyttää uusi realismi, korkeamman kertaluvun romaanitaide?

(Erkki Ahonen: Syvä matka.)

-Demari, 23.9.1976.

Mickey  Spillane - Raili Salovaaran piirros.
Kuvitusta Ydin-lehdessä.

Spontaania kritiikkiä

Ostin Parnasson no 6/1976 sivukadun kirjakaupasta, kylmänä päivänä. Lehti maksoi mk 6,50 mutta kaupassa oli lämmin ja ulkona tuuli pudotti lehtiä puista. Siitä tiesin, että kesä teki kuolemaa.

    Luin sanan ynnä muuta. Huomasin että ne eivät nykyään ole sen arvoiset. Asunnossa oli ylen kylmä. Pistin lehden muiden lukemattomaan joukkoon. Kohta minulla on kirjasto, lukemattomasti arvoton, täydellinen. Siitä tiedän että kulttuuri tekee kuolemaa.

-Demari, 5.11.1976

Kielen rikkautta tarvitaan aina!

Pauli Myllymäen mielestä (Demari 12.11) ”vaikeat” kirjoitelmat eivät kuulu Demariin, varsinkaan sen kulttuuriosastoon. Myllymäki vetoaa ”tavalliseen” lukijaan ja tämän kykyyn vastaanottaa tietoa.

    Kuitenkin me tiedämme että ”tavallista” lukijaa ei ole olemassakaan. On vain ihmisiä, erilaisia ihmisiä.

-Demari 19.11.1976

70-luku: Intohimoja ilman totuutta

Nyt 60-lukulaiset ovat sijoittuneet ja sitoutuneet: yhteiskuntaan ja puolueisiin. Ja kun voimat hupenivat vastalahjaa tuomatta, on tartuttava siihen mitä käsille sattuu. Uskomuksia, tunnustuksellisuutta ja jesuiittamieltä on aina kaupan niille jotka väsyivät kaikkeen muuhun.

    70-luku ei luopunut keskustelusta ilkeyttään – kuten joskus on sanottu – vaan tietämättömyyttään. Tapahtumat kulkivat niin kuin ne uskonnollisessa seurakunnassa kulkevat. Uskonnon problematiikasta ei ole tarvis keskustella. Keskustellaan ainoastaan syntisistä ja pelastetuista. Voimakas saarna silloin tällöin riittää ”älylliseksi” ravinnoksi. Kolehti rauhoittaa omantunnon.

    Tyypillisellä 70-lukulaisella on liljankukan äly, ja sillä voi uskoa syntiinlankeemukseen mutta ei juuri muuhun.

-Demari, 8.12.1976

Kestävältä pohjalta

Aivan varmasti Väinö Riikkilän romaanit elävät yhä. Mutta ohi kuluneet vuodet ovat tuoneet lisää ”ansioita”. Romaanit ovat muuttuneet eräänlaisiksi pienoiskuviksi 50-luvun taitteen Karhula-Kotkasta.

…

Riikkilä kirjoittaa melkoisen elävästi ja hyödyntää arkipäivän ilmaisuja. Ensimmäinen kirja Viimeiset kaanit alkaa sitä paitsi yhtä maalailevasti kuin Fenimore Cooperin romaani.

    On tietenkin totta, että kun romaanit pulpahtavat jostakin, kuin kadonneesta nuoruudesta, niihin liittyy haikeutta, ja sitä on mahdoton selittää tai perustella. Mutta aivan varmasti Riikkilän poikaromaanit kestävät, sillä ne ovat vapauttaneet itsensä vangitsemalla paikallisen, ajallisen ja sosiaalisen ilmeen niin kovin hyvin.

(Väinö Riikkilä: Pertsa ja Kilu I, sisältäen romaanit Viimeiset kaanit ja Pertsa ja Kilu.)

-Demari 18.12.1976.

1977 1977 1977

Puusta on rikkaus tehty

Viljo Suutari pitelee käsissään Kymijoen suun historian lankoja. Ja kuten tiedämme tuo historia on mahtava kertomus suomalaisen kapitalismin synnystä, kertomus siitä jauhimesta, jonka läpi suomalaisen hyvinvointivaltion raaka-aineet kulkivat, ja muuttivat olomuotonsa puusta pääomaksi: pyhäksi rahaksi. On muistettava, että Kotkan seutu tuotti 1800-luvun loppupuolella yli viidenneksen koko maan puutavaratuotannosta.

(Vilho Suutari: Puu ui länteen.)

-Demari 19.3.1977.

Tavallinen ihminen

Huonoina aikoina löytyy tavallisellekin ihmiselle käyttöä. Hän ruumillistuu käsitteeksi. On kummallisuus joka nousee Fenix-lintuna tilastoista. Hänet tarvitaan ja hänestä kirjoitetaan. Tavallinen ihminen on läsnä kaikkialla eikä sittenkään missään. Hänet tuntee jokainen eikä kuitenkaan kukaan.

    Tavallinen ihminen on tavallisuudessaan tavaton. Hänen tapansa tunnetaan tavattoman hyvin. Hän käy suihkussa kaksi kertaa viikossa ja syö puoli kananmunaa päivässä. Hän kuluttaa puoli kenkäparia vuodessa ja yhden vaimon kolmessa vuodessa. Vaikka: itse asiassa tavallinen ihminen on biologisesti puoli mies ja puoli nainen. Kokonainen olio kuienkin.

-Sana ja Taide / Eteenpäin, 16.4.1977.

Suomi on syvä uni

Päivälehdistö kilpailee aikakauslehdistön kanssa. Samoilla keinoilla samoista lukijoista. ”Human interest” on Suomessa ymmärretty ”hömpäksi”. Julkkishaastattelu korvaa kritiikin.

…

Rima on laskettu niin alas, että kenenkään ei tarvitse kulkea alitse.

…

Pintaa raavitaan niin kevyesti, että todellisuuteen ei synny naarmuakaan. Syvässä unessa kaikki on mahdollista.

Demari, 15.10.1977

Englantilaista perhe-elämää

Itse asiassa romaani kertoo naisista, jotka ovat miehen yläpuolella. Miehet ovat itsekkäitä, älykkäitä, eivät anna mitään, ainoastaan ottavat, samalla kertaa kunnioitettavia, rohkeita ajatuksissaan mutta pelkureita elämässä.

(Virginia Woolf: Majakka.)

-Demari, 9.11.1977

Jack London – kapinallinen

Vuosisadan vaihteessa amerikkalaiset työväenpuolueet – Sosialistinen työväenpuolue ja Sosialidemokraattinen Puolue – yhdistyvät Eugene V. Debsin johdolla Sosialistiseksi puolueeksi. Ensimmäisen vuosikymmenen puolimaissa liike oli myötätuulessa. Romaaneillaan, yhteiskuntataistelukertomuksillaan, kiistakirjoituksillaan ja esitelmillään Jack London toi sosialistiseen liikkeeseen sen kipeästi kaipaamia virikkeitä. Hän kykeni kirjoittamaan niin, että tavallinen työmies ymmärsi marxilaisuutta ilman sanakirjaa.

Me-lehti, 2.11.1977.

1978 1978 1978

Menneisyydestä puhaltava tuuli

Takaisin ei voi mennä. Jokaisella ihmisellä on tulevaisuus, Archer sanoo. Archer huomaa olevansa terapeutti ja pappi, osallistuja ja sivullinen. Ross Macdonaldin alter ego tajuaa, että ehkäpä tarinassa onkin kysymys vain hänestä itsestään: ”Ei kai metsästäjä voinut olla metsästetty. Vai voiko?”

(Ross Macdonald: Sininen syke.)

-Demari 7.1.1978

Raymond Chandlerin sankari – Philip Marlowe

Joka tapauksessa 1970-luku on löytänyt Chandlerista ja hänen Marlowestaan yhä uusia piirteitä.

…

Raymond Chandlerin ihanteet olivat ehkä romanttisia, syntyiväthän ne vuosisadan vaihteen Englannissa, mutta yhtä kaikki hän loi 40-luvun Amerikasta sellaisen melodraaman ja murhenäytelmän, joka koskettaa aikamme ihmistä; koskettaa ehkä vasta meidän aikamme ihmistä.

-Katso, 23-29.1.1978.

Siinä se on: menneisyys

Joskus osut kirjaan, joka on kuin sinua varten. Sinusta tuntuu, että tuo kirja odotti vain sinua, että sinä osut siihen. Se on tielläsi ja osut siihen, kuvitteletpa mitä tahansa.

    Ralf Nordgrenin Sellaista ei tapahtunut on tuollainen kirja.

…

Siinä se on: menneisyys meissä itsessämme.

(Ralf Nordgren: Sellaista ei tapahtunut.)

-Demari, 11.10.1978

Amerikkalainen sankari ei väisty

Joskus tekee mieli on laveasti eeppinen romaani Yhdysvaltojen länsirannikolta Oregonista: viipale villiä kaunista mielipuolista Amerikkaa.

…

Romaanina Joskus tekee mieli on monta lajia: realistinen, naturalistinen, eksoottinen, runollinen, psykologinen. Se on kokonainen kuvakudos.

…

Amerikkalainen sankari ei väisty, mutta muuttuu. Enkä rohkene väittää, että sankari muuttuisi paremmaksi.

(Ken Kesey: Joskus tekee mieli I-II.)

-Demari 28.10.1978

Tapiolan keskustassa oli vehmasta ennen kuin
sen rakentaminen todella alkoi.
Runossa kerrotaan kuinka Etolan tavaratalolle
raivattiin tilaa. Nyt tuokin rakennus on purettu ja tilalle
on tulossa uusi.
Maailma muuttuu - runot pysyvät.

1979 1979 1979

Maalaispoika, älypää, kommunisti

Itse asiassa, objektiivisesti arvioiden, Antti Eskola on sitoutunut sitoutumattomuuteen, sivullisuuteen. Hän on turvassa, enemmistöjen hölmöilystä ei voi häntä syyttää.

(Antti Eskola: Ihmisen ääni.)

-Demari, 10.3.1979

Döblinin romaani 20-luvun Berliinistä: Elämänhaluinen, opettavainen, ennustava

Alfred Döblin oli lääkäri, toimittaja, kirjailija. Hän oli berliiniläistä avant-gardea, oli etujoukossa, vastarintamies perinteisen kirjallisuuskäsityksen suhteen.

…

On helppo ymmärtää, että Döblin ei Berlin Alexanplatzin jälkeen enää yltänyt yhtä suurenmoiseen saavutukseen. Onnistua kahdesti täydellisesti on melkein mahdottomuus.

    Vaikeampi on ymmärtää sitä, miksi meikäläinen kirjallisuus ei kunnolla löydä urbaanista elämää; elämää jota moninaisena ja jokapäiväisenä ympärillämme eletään.

…

Jostakin selittämättömästä syystä suomalaiset kirjailijat, kuten myös, yllättävää kylläkin, elokuvantekijät, näyttävät väistävän sen miljöön kuvaamista, jossa 20. vuosisadan ihminen asuu ja elää, on olemassa.

(Aldfred Döblin: Berlin Alexanderplatz.)

-Demari, 2.6.1979

Koteloitunut mies

Ylisummaan Philip Rothin mies on ongelmallinen, ja olipa hänen ongelmanaan juutalainen perhe, ahdistus tai kärsimys, tšehovilainen kyllääntyminen tai kafkamainen impotenssi, hillittömyys tai himokkuus, suhde isään tai suhde naiseen tai muuten vain jokin ”Vakava Juutalainen Moraalinen Kysymys”, keskeistä on se kuinka mies älyllistää ongelmansa, kuinka hän erittelee ja tulkitsee tilanteensa. Usein hän epäonnistuu, järkeily ei johda minnekään, koska hän yrittää älyllä ratkaista ongelman, jota älyllä on mahdoton ratkaista.

(Philip Roth: Intohimon professori.)

-Parnasso, 5/1979.

Hammettin ja Chandlerin jälkeen:

Ross Macdonaldin amerikkalainen murhenäytelmä

Vaikka salapoliisiromaani onkin ”rationalismin” ylistystä, on siinä aina myös kysymys melodraamasta. Barokin taiteen tavoin se kohdistaa hyökkäyksensä lukijan herkimpiin tunteisiin. Ross Macdonaldin romaaneissa itketään yhtenään. Ne ovat tunteita tulvillaan.

    Chandler sanoi, että melodraama liioittelee väkivallan ja pelon kokemusta. Jotakin taide aina liioittelee. Macdonaldin mielestä rikosromaani voi parhaimmillaan, hipaistessaan murhenäytelmää ja ylittäessään lajityypin konventiot, muistuttaa meitä siitä, että me kaikki olemme kellariloukon ihmisiä taivaltamassa lyhyttä matkaa pimeydestä pimeyteen.

-Helsingin Sanomat, 16.9.1979

Jakobin vapaus

Älymystön osa tässä maailmassa on vaikea, kaikissa maailmoissa.

Vaikea se on, koska älymystö isoaa olla samalla kertaa maailmassa ja sen ulkopuolella. Se haluaa katkaista maalinauhan voittajana. Se haluaa ottaa aikaa tuomarina. Mutta vain toinen on mahdollista. Älymystön on valittava kello tai piikkarit.

    Välillä älymystö kaipaa kansaansa. Silloin se menee kansan parin ja massojen tykö, liittyy ihmisiin. Mutta kohta mentyään se pelästyy. Se huomaa tulleensa kansaksi, näkymättömäksi ja kuulumattomaksi. Silloin se pyrkii pois, takaisin. Se haluaa tulla huomatuksi. Älymystö isoaa elämän katsomoon. Siellä on hyvä pitää suurta ääntä. Päästellä kannatushuutoja ja suosion osoituksia, olla päästelemättä, kukin mielensä mukaan, tyytyväisenä.

     Älymystö on aina liikkeessä, itsensä ympäri. Aina askeleen edellä, kaksi jäljessä. Se opettaa kansalle ja rahvaalle, kuinka tärkeää on osallistua ja olla aktiivinen. Kun kansa tarttuu sanoista tekoihin, kun se ryhtyy puolueiksi ja liikkeiksi, jotka osallistuvat ja ovat aktiivisia, älymystö pelästyy ja tulee mustasukkaiseksi. Sillä se katsoo loukkaamattomaksi oikeudekseen olla askeleen edellä.

(Jörn Donner: Jakob ja kylmä rauha.)

-Parnasso 8/1979

Etelä-Suomi, 11.11.1979.
Matti Yrjänä Joensuu ja minä Kotkan kirjastossa
esitelmöimässä dekkareista.
Myöhemmin kävin haastattelemassa Joensuuta Kirkkonummella
ja kirjoitin "komean" jutun tapaamisestamme.

1980 1980 1980

Kirjoja luetaan, ostetaan ja lainataan

Tuntuu, että tutkimuksen esiin tuomat teemat ovat liian pinnallisia, itsestään selviä. Katarina Eskola käsittelee esimerkiksi kirjamainosten keskittymistä yhä harvempiin kirjoihin, mutta se häneltä jää huomaamatta, että vielä rajumpi keskittyminen tapahtuu ilmoituskanavien valinnassa; kustantajat eivät käytännöllisesti katsoen enää ilmoittele muissa lehdissä kuin Helsingin Sanomissa, Aamulehdessä ja parissa muussa suurlehdessä. Kuinka tämä keskittyminen heijastuu kulttuuri-ilmastoon, sen tulevaisuuteen? Mitä tapahtuu kun mielipiteet riittävästi yhdenmukaistuvat?

(Katarina Eskola: Suomalaiset kirjanlukijoina.)

-Demari, 16.2.1980.

Hillittömän hauska, irvokas ja kauhea

Sanon uudestaan: Garpin maailma, John Irvingin neljäs romaani, on komedia, murhenäytelmä, farssi. Se on riemastuttava, kauhea, väkivaltainen, eroottinen, sadistinen, iloinen, surullinen, sovittava, puhdistava romaani. Se on romaani Ihmisistä.

…

Monien teemojensa - feminismin, rakkauden, kirjoittamisen, maailman hajoamisen, väkivallan, sukupuolisuuden, todellisuuden sepittämisen - takana romaani tuntuu yhä uudestaan puhuvan ”Suuresta opetuksesta”, kauhistuttavasta kuolemasta, jota on mahdoton väistää ja jonka varaan ei pidä rakentaa tulevaisuuttaan.

(John Irving: Garpin maailma.)

-Demari 25.10.1980.

1981 1981 1981

Marxilainen ei ihmettele, hän toteaa

Sehän näissä Raoul Palmgrenin teksteissä on kiehtovaa, että ne luovat yhtä aikaa kuvan ihmisen arkipäiväisestä, kovasta todellisuudesta ja ihmisten utooppisesta, inhimillisestä todellisuudesta: yhteiskunnallistuneen ihmisen todellisuudesta. Nämä tekstit osoittavat kiistatta, että marxilainen humanismi on humanismia aidoimmillaan, koska se ei antaudu teorian mystiikan vietäväksi, vaan luottaa järkeen ja inhmillisen käytännön kaikkivoipaisuuteen.

    Minusta on kummallista, että meidän aikamme on kokonaan unohtanut Ranskan vallankumouksen iskulauseen ”liberté, égalite, fraternité”. Pikkuporvarillinen Suomi saisi ehkä shokin, jos sosialidemokraattinen puolue painattaisi seuraavien eduskuntavaalien julisteisiin tunnuksena ”vapaus, veljeys, yhdenvertaisuus!”

(Raoul Palmgren: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä.)

-Demari, 7.2.1981.

Fitzgeraldin viimeinen aloitus

F. Scott Fitzgeraldin kriittisyys jäi aikalaisilta usein huomaamatta. Hän piti itseään ”ehkä liiaksikin moralistina”, joka tahtoi saarnata ihmisille jollakin käyvällä tavalla.

…

Ironia käy sitäkin viiltävämmäksi, kun tiedetään, että Fitzgerald, amerikkalaisen unelman rappion kuvaaja, oli samaa sukua kuin Tähtilipun kirjoittaja, hän sai jopa etunimensä tältä. Myös Fitzgerald herkutteli ironialla: ”Isäni kuului samaan sukuun kuin Francis Scott Key. Entä jos ihmiset repisivät Tähtilipun kirjoittajalle rakennetun muistomerkin maahan ja rakentaisivat muistomerkin minulle, koska minä kuolin kommunismin puolesta – muistomerkin Kultahatun kirjoittajalle?”

(F. Scott Fitzgerald: Viimeinen ruhtinas.)

-Demari, 20.5.1981

Kenen harteilla humanisti seisoo?

...polemiikkini kohdistuu Georg Henrik von Wrightin teoksen viimeiseen lukuun Ihminen, tekniikka ja tulevaisuus.

    Tässä esseessä von Wright väittää, vastoin aikaisempia kannanottojaan, ettei tieteellis-tekninen vallankumous ole parantanut ihmisen asemaa. Hän väittää, ettei ihmisellä edes ole oikeutta tekniikan kehittämiseen ja luonnon hyväksikäyttämiseen.

…

Haluaisinpa olla läsnä, kun von Wright perustelee teknologian oikeutuksen ongelmaa perheenäidille tai isälle, joka työstä kotiin saavuttuaan panee likaiset vaatteet pesukoneeseen ryhtyäkseen itse sillä välin leikkimään lasten kanssa tai lukemaan hyvää kirjaa.

    Mistä johtuu että meidän päiviemme luddiitit hyökkäävät naisen parantunutta asemaa vastaan?

…

Minusta on huolestuttavaa etteivät tiedemiehemme tajua, kenen harteilla seisten he tekevät hienoa, kunnianhimoista, humanistista, tärkeää, mullistavaa, yhdentekevää, akateemista, soveltavaa, marginaalista, utooppista, perustavaa, iloista ja mitä tahansa tiedettä. Ikään kuin leipä, asunnot, rakennukset, valo, lämpö, vaatteet, tutkimuslaitteet, kirjat, kynät, kumit, paperit, kulkuvälineet ja ylisummaan tutkimustyöhön käytettävä aika syntyisivät jossakin metafyysisessä sammiossa.

(Georg Henrik von Wright: Humanismi elämänasenteena.)

-Demari 5.12.1981.

Tämä juttuni herätti
jonkin verran kiivasta keskustelua
Demarissa.

Ihminen pakenee todellisuutta

Se että Speer niin täydellisesti lumoutui pahan palvelukseen, osoittaa Yrsa Steniuksen mielestä, kuinka vaarallista nuoren ihmisen on saada liian paljon valtaa ja vastuuta. Kehittymätön persoonallisuus murtuu vastuun alla; ihminen käyttäytyy vaarallisesti, tuhoavasti.

…

Mutta onko nuoruus politiikanteon suurin ongelma niin kuin Stenius väittää?

…

Tämä tuntuu oudolta. Onko demokratia ikäkysymys?

    Sitäkin se voi olla. Ehkä Stenius on oikeassa. Ehkä maailma kerta kaikkiaan kuuluu meille keski-ikäisille. Se on lohduttavaa.

    Kun asiaa ajattelee laajemmin, täytyy kysyä, miksi nuoret kaverit saavat omin päin tehdä esimerkiksi rockradiota? Kestävätkö he - heidän kehittymätön persoonallisuutensa - heille vähitellen karttuvan vallan ja vastuun? En moiti rockradiota, koska se todella on erinomainen radio-ohjelma, mutta jos Steniuksen analyysi pitää paikkansa, ehkä olisi parasta, että rockradion toimittaminen annettaisiin Eino Virtasen, Maija Dahlgrenin ja Paavo Einiön kypsiin käsiin.

(Yrsa Stenius: Rakas minä – Albert Speerin arvoitus.)

-Demari, 12.12.1981.

1982 1982 1982

Kielletty Suomessa

Suomi on yhteiskunta ja kulttuuri. Muita Suomia ei ole. Se on vahinko.

…

Lenkkitossuissa ei pääse kapakkaan eikä eduskuntaan, Suomessa.

    Onko siis mahdollista, että Suomi kieltää Suomen, sen ainoan?

    Ei! Se on kielletty.

-Demari, 16.4.1982.

Väärin ymmärretty mies

”Mitä tämän miehen hiljentämiseksi on tehty?” muuan newoyrkilainen rabbiini kysyi viestissä, jonka nuori Philip Roth sai käsiinsä julkaistuaan novellin Uskonsa puolustaja. Rabbiini jatkoi: ”Keskiajalla juutalaiset olisivat kyllä tienneet mitä hänelle tulisi tehdä...” Rothia syytettiin antisemitismistä. Monet kuitenkin pitivät nuoren kirjailijan novelleja merkkinä kirjallisen ilmapiirin muuttumisesta. Sittemmin Rothin viaksi on luettu muitakin syntejä. Häntä on sanottu narsistiseksi, itseään vihaavaksi, halpahintaiseksi, snobbailevaksi, kevytmieliseksi, tuhmaksi ja naissukupuolta halventavaksi kirjailijaksi.

…

Kuinka Roth sitten ärsytti kanssaihmisiään? No, kirjoittamalla näin: ”Minä huomaan maisemassa ensiksi en flooraa, ihan totta - vaan faunan, inhimillisen vastapuolen, joka nussii ja jota nussitaan. Vihreyden minä jätä linnuille ja mehiläisille, niillä on huolensa, minulla omani… Minä ajan takaa sitä, tohtori, että minä en työnnä kyrpääni niinkään näihin tyttöihin, vaan pikemminkin heidän taustoihinsa – ikään kuin minä nussimalla löytäisi Amerikan. Valloittaisin Amerikan – ehkä se on lähempänä totuutta." Ja kun Portnoy on menossa New Yorkin pormestarin kutsuille, hän varoittaa tyttöystäväänsä: ”Minä rukoilen sinua, älä puhu vitusta Mary Lindsaylle!” Tämä kuulostaa nyt poikamaiselta karkeudelta, mutta jos ”Mary Lindsayn” tilalle kirjoitettaisiin ”rouva Ilaskivelle”, teksti saisi aivan toisenlaisen latauksen.

…

Muistettakoon myös kuinka Haamukirjailijan kaksikymmentäkolmevuotias Zuckerman haaveili pelonsekaisin tuntein Prometheuksen urotyöstä: ”Kunpa osaisin keksiä yhtä julkeasti kuin elävä elämä!”

…

Käsillä oleva Väärin ymmärretty mies kertoo mitä sitten tapahtui. Ja kuinka ollakaan mykistyttävän taiteellisen sokin jälkeen todellisuus on täynnä melodraamaa, iskelmien ja musikaalien totuuksia. Mutta sekin kuuluu maailmaan. Maailma, ha-haa!

(Philip Roth: Väärin ymmärretty mies. Esipuhe.)

-WSOY, 1982.

III PALUU 2000-LUVULLE

2005 2005 2005


Asiantuntijadosentit kiusana

Asiantuntijoiden poliittinen rooli oli esillä
jo vuonna 2005.

Ennen vanhaan asiantuntijalla tarkoitettiin puolueetonta ja objektiivista keskustelijaa, joka osallistui keskusteluun siksi, että hänellä oli tietoa, joka muilta puuttui. Hän saattoi olla kriittinen ja usein olikin, mutta hän pyrki visusti pitämään erossa tiedon ja tunteen, ainakin silloin kun esiintyi julkisuudessa.
    Nämä nykyajan "dosentit" - mistä niitä sitten maailmaan pullahtaakaan - eivät koskaan selitä maailmaa tiedosta käsin vaan tunteesta. Vaikka heidän pitäisi kertoa jostakin yksikäsitteisesti luonnontieteeseen perustuvasta tapahtumasta, he eivät voi olla ottamatta mukaan omaa "yhteiskunnallista" näkemystään. Vaikka asiantuntijadosentin pitäisi kertoa vain se, miksi kuuma kattila polttaa kättä, hän turvautuu naisnäkökulmaan, ekologiaan, pasifismiin, globalisaation kritiikkiin ja unohtaa mitä kysyin: miksi kuuma kattila polttaa kättä?
    Asiantuntijadosentti on aina kyyninen, kun pitää tarkastella länsimaisia demokratioita, eikä hän unohda koskaan mainita, että Suomessakin on leipäjonoja. Hän ei puhu säälistä, vaan ollakseen kriittinen, perustellakseen sitä miksi hän puolustaa esimerkiksi islamilaista kulttuuria, josta demokratia puuttuu kokonaan, kulttuuria jossa naisella on yhtä paljon oikeuksia kuin suomalaisella lehmällä navetassa.

-Kymen Sanomat, 18.9.2005

2015 2015 2015

Huvittaako hirveä?

Jännäri saattaa olla niin hirveä ja huvittava, että lukija ryhtyy pohtimaan omia lukumieltymyksiään: huvittaako hirveä todellakin?

    Tapaus 64 on neljäs romaani vanhoja rikoksia tutkivasta poliisiryhmästä. Tanskalaisen Adler-Olsenin tutkijat Carl Mørck, Assad ja Rose ovat melkein yhtä kummallisia kuin kummallisten ja hirveiden tapausten ihmiset.

...

Luenko vielä lisää Adler-Olseneita, jos tilaisuus sellaiseen tulee?

    En tiedä, en ollenkaan, sillä kirjailija osaa tehdä lukijan kurjan levottomaksi kirjoittaessaan ihmisistä, jotka ovat pahoja eivätkä muuta. Onko tämä realismia vai naturalismia vai pelkkää kauheuksilla mässäilyä, siihen on vaikea vastata.

...

Mutta on kysyttävä pari kysymystä.

    Mistä johtuu, että nimenomaan Pohjoismaissa dekkari näyttää mässäilevän hirveyksillä ja pahuudella, jota ei oikeastaan yritetä selittää? Toinen kysymys koskee lukijoita, meitä jotka näitä kirjoja luemme ja katsomme niistä tehtyjä elokuvia ja tv-sarjoja. Miksi tällainen pahuuden fiktio on niin suosittua yhteiskunnissa, joita pidetään maailman mallimaina?

    Onko hyvinvointiyhteiskunnalla likainen, ruma ja kauhea kääntöpuoli? Vai pitkästyykö mallimaan ihminen hyvään osaansa ja etsii sille vaihtelua ruman jännityksen fiktiosta?

(Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64)

-Ruumiin kulttuuri, 3/2015

2018 2018 2018

Olipa kerran… lännessä

Pystyykö subjektiivisen kokemuksen järkeilemään?

    Noin viisikymmentä vuotta sitten kirjoitin päiväkirjaani, että Sergio Leonen Huuliharppukostaja (1968) on melkein ”marxilainen”; että se on täydellinen elokuva, taideteos. Kymmenien katsomiskertojen jälkeen sana ”taideteos” tuntuu vähättelyltä.

    Kohtaukset syntyvät kohtaamisista, tarinassa ja tarinaa katsoessa. Leonen filmissä kohtauksien maagisuutta ei voi erottaa äänestä, kuvasta, maisemasta. Kun entinen neworleansilainen ilotyttö Jill (Claudia Cardinale) saapuu uuden perheensä luo Flagstoneen, tietämättä että perhe on juuri murhattu, ja astelee juna-aseman sisään ja kamera nousee ylös kuvatakseen kaupungin, Ennio Morriconen musiikki salpaa hengen. Ihokarvat pystyssä.

    Tämä on metawesterni. Kaikki on nähty aikaisemmin, mutta mitään tällaista ei ole kerrottu aikaisemmin.

    Rautatieparoni Mortonin salonkivaunussa palkkamurhaaja Frank (Henry Fonda) istuu johtajansa kirjoituspöydän taakse. Morton kysyy miltä tuntuu. Frank vastaa, että ”melkein kuin pitelisi asetta kädessään. Mutta tunne on paljon voimakkaampi.”

    Hetkeä aikaisemmin, elokuvassa, Frank on tappanut pienen punatukkaisen pojan, siniset silmät säihkyen. Tuossa kohtauksessa Morriconen musiikki täyttää ensimmäisen kerran valkokankaan: hirviön esiinmarssi.

    Vaikka sivutarina, Jillin tarina kasvaa lopussa päätarinaksi, lännenmiesten tarina loppuu kaksintaisteluun. Harmonica, veljensä murhaajaa jahtaava nimetön mies (Charles Bronson) istuu pölkyllä ja vuolee puutikkua. Frank ratsastaa oopperamaisesti tyylitellyssä maisemassa häntä odottavaa kostajaa kohti.

    ”Morton sanoi minulle, ettei minusta koskaan tulisi liikemiestä”, Frank tunnustaa päästyään Harmonican luokse. ”Nyt ymmärrän miksi.”

    ”Niinpä sitten tajusit ettet lopulta olekaan liikemies.”

    ”Vain mies.”

    ”Muinaista rotua”, Harmonica sanoo.

    Miehet, yksilöt väistyvät näyttämöltä. Nainen, kaupunki ja radanrakentajat ottavat tulevaisuuden haltuunsa.

(Sergio Leone: Huuliharppukostaja / C’era una volta i West / Once Upon a Time in the West.)

-Filmihullu, 5/2018. Lehden viisikymmentävuotisjuhlanumero.

Jaakko Salovaara, Burgos, 2018.

Minä ja Clint Eastwood  viime kesänä Espanjassa 
Sad Hillin hautausmaalla, jonne
 aarteen etsintä huipentuu
Sergion Leonen elokuvassa Hyvät, pahat ja rumat (1966).