[”sinä olet sittenkin taiteilija”]
 |
| Siltala, 2023. |
Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa - jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.
- Paul Auster
Tärkein osatekijöistä on tapahtumien sommittelu, sillä tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.
- Aristoteles
Mitä ihminen on?
Onko hän tekojaan vai ajatuksiaan?
Tähän on hankala vastata, koska ajatuksista ei jää jälkiä, toisin kuin teoista. Sitä paitsi ajatukset muuttuvat hetkestä toiseen, päivästä ja vuodesta toiseen enkä usko, että ihmisellä on vain yksi maailmankatsomus, joka totaalisesti ohjaa ja selittää hänen käyttäytymistään. Jos meillä on sielu, niin se ilmenee monenlaisena eri hetkissä, erilaisina päivinä, erilaisissa tilanteissa, erilaisina mielenpuuskina.
Koska ihminen ei tunne edes itseään, niin kuin Paul Auster sanoo, miten hän tuntisi muitakaan ihmisiä? Siis muiden ihmisten sielunelämää - heidän tekonsa hän kyllä voi tuntea ja kirjata ylös.
Tämä tietämisen vaikeus kiinnostaa kaunokirjallisuuden ”selittämisen” kannalta. Kenestä kirjailija kirjoittaa, kun kirjoittaa? Pelkästään itsestään vaiko myös toisista?
Yhtä mielenkiintoista on lukea kirjailijaelämäkertaa: voiko tutkija lopultakaan tietää mitä hänen kohteensa, kirjailija, on ajatellut, millainen kirjailijan ”sielu” on ollut? Ja vielä haastavampi väitteeni tulee tässä: ei edes muistelmiaan kirjoittava pysty kertomaan syvimmästä mielestään, koska ihminen jatkuvasti reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin ja unohtaa ajan mittaan suurimman osan ajatuksistaan. Ihminen adaptoituu elämään. Siitä syntyy häilyviä ajatuksia, kuin virvatulia.
Niinpä kirjailija, elämäkerran kirjoittaja ja jopa muistelmien kirjoittaja seisoo lujalla pohjalla ainoastaan silloin kun noudattaa Aristoteleen ohjetta: ”Elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.”
 |
| WSOY, 2008. |
Saattaa olla että survon väkipakolla Panu Rajalan mittavan muistelmateoksen Päin elämää! edellä hahmoteltuun dilemmaan. Noin 700 helppolukuisella sivulla kirjallisuuden ja kirjallisuudentutkimuksen monitoimimies Rajala, suomalainen ”man of letters”, kirjamies kertoo runsaasti siitä mitä hän on tehnyt ja aika vähän siitä mitä hän on ajatellut.
Lukijana minulla on oikeus ymmärtää lukemani niin kuin ymmärrän. Toinen asia on, kannattaako ”ymmärrykseni” pukea sanoiksi julkisuuteen. No, miksipä ei, aina kannattaa sanoa, vaikka se olisi kuinka hyödytöntä tahansa.
Muistelmissaan Rajala (s. 1945) kertoo tympääntyneensä siihen, että hänen teoksiaan pidetään ”sujuvasti kirjoitettuina”. Mutta sellaisiahan ne ovat, myös tämä Päin elämää! -muistelmateos. Sujuvuus ei Rajalan kohdalla tarkoita pinnallisuutta - eikä kai kukaan kirjailija voi loukkaantua jos hänelle sanotaan, että sinähän kirjoitat sujuvaa proosaa. Sujuvuus, helppolukuisuus syntyy juuri tuosta Aristoteleen vaatimuksesta: tarinassa kerrotaan tekemisestä, ei olemisesta. Teonsanat kuljettavat eteenpäin. Syntyy muistikuvia.
Kirjallisuudentutkijana Rajala edustaa, on edustanut, biografista tutkimusperinnettä, jota monet eivät pidä edes tutkimuksena, niin kuin Rajala muistelee. Tässä tutkimustavassa teoksia selitetään kirjailijan elämästä käsin. Myös siitä. Vastakohtana on uuskriittinen tutkimus, joka lukee teosta ikään kuin sen ulkopuolista maailmaa ei olisi olemassakaan ja romaania tulkitaan sen sisäisistä rakenteista käsin.
En ole koskaan ymmärtänyt mihin uuskritiikki tähtää. Miten romaanin voisi erottaa ulkopuolisesta todellisuudesta? Eihän ole olemassa edes kieltä, joka syntyisi teoksen sisältä, vaan kaikki, sanat, lauseet ja ajatukset viittaavat teoksen ulkopuolelle konkreettiseen todellisuuteen.
Kun Rajalan Päin elämää! julkaistiin, siitä kohistiin iltapäivälehdissä. Teoksen luettuaan ihmettelee, että miksi kohistiin, sillä Rajala ei tee raflaavia paljastuksia. Jos hän on vuosien mittaan kiukustunut kohtaamastaan (ja rakastamastaan?) julkisuudesta, hän kätkee kiukkunsa tyynesti, toki sivuten kohuja jotka liittyvät hänen ensimmäiseen vaimoonsa Elinaan ja toiseen vaimoon Katri Helenaan.
Tässä mielessä Päin elämää! on kummallinen muistelmateos. Jotta Rajalan kokeman iltapäivälehtijulkisuuden ymmärtäisi, pitäisi lukea ne Rajalan teokset, joissa hän on käsitellyt em. vaimojaan, koska tässä muistelmateoksessa niihin toki viitataan, mutta suhteita ei pengota järin perusteellisesti.
Sekin on kummallista, että miehen ja naisen välinen suhde on muistelmissa jatkuvasti läsnä, mutta ei silti tule liki. Rajala ikään kuin sulkee ikkunan naissuhteisiinsa juuri sillä hetkellä kun lukija on pääsemäisillään ikkunan luo katsomaan mitä siitä näkyy. Enkä usko että tämä on vahinko. Rajala tietää mitä tekee.
Kun mietin miksi Rajalan ympärillä on kohistu myös hänen kirjoittamiensa kirjailijaelämäkertojen kohdalla, niin luulen sen johtuvan siitä, että hän on ”paljastanut” kirjailijamiesten naissuhteet ja särkenyt kirjailijasankareista piirretyn ihannekuvan.
Ironiaa on, että hän omissa muistelmissaan kertoo aika vähän naissuhteistaan – ja silti muistelmista on kohistu. Ajat ovat tietysti muuttuneet. Tällä hetkellä moralismi on niin korkealle viritettyä, että heikompaa huimaa vaikka maassa ryömisi.
 |
| WSOY, 2014. |
Mitä Panu Rajala haluaa kertoa muistelmillaan?
En tiedä, mutta arvailen, että hän pyrkii kuvaamaan, kuinka monipuolisesti hän on osallistunut suomalaiseen kulttuurielämään viimeisen puolivuosisadan aikana, sen ohella millainen ”mies” hän on samaan aikaan ollut.
”Kun palailin illalla kotiin pikkuisen hiprakassa”, Rajala kertoo kuolemansairaasta vaimostaan Elinasta, ”hän valvoi sängyssä ja hymyili armollisesti. ’Sinä olet sittenkin taiteilija’, hän lausahti. Totta tai ei, parempaa tunnustusta en siihen kohtaan olisi voinut keneltäkään saada.”
Rajala on hyvän perheen helsinkiläispoika, joka heittäytyi 25 vuodeksi isänpuolen sukunsa kotitantereille Hämeenkyröön Emil Sillanpään maisemiin ja henkiseen ilmapiiriin. Siellä Rajala on viettänyt elämää kahden naisen kanssa, Sillanpäätä tutkien ja Sillanpäästä kirjoittaen, Hämeenkyrön kulttuurielämää nostaen ja sen alamäkeä seuraillen.
Mutta moneen tämä helsinkiläispoika on ehtinyt. Ja Helsinkiin palannut.
Rajala on julkaissut lähemmäksi 40 teosta, elämäkertoja, historiikkeja ja romaaneja. Hän on kirjoittanut parikymmentä näytelmää ja neljä oopperaa. Hän on sovittanut yli kymmenen näytelmää ja osallistunut kymmenen elokuvakäsikirjoituksen laatimiseen. Rajala on ohjannut viisi näytelmää, kirjoittanut kuunnelmia ja tehnyt tv-dokumentteja. Hän on työskennellyt MTV:n teatteripäällikkönä, Tampereen yliopiston professorina, Hiidenkivi-lehden päätoimittajana ja monissa luottamustoimissa. Hän on avustanut Mikko Niskasta, Rauni Mollbergia ja Matti Kassilaa elokuvanteossa – ja kohdannut läheisesti monia kirjailijoita.
Miksi Rajalan ja Katri Helenan avioliitto päättyi? Eikö Rajala kestänyt laulajatähden sinivalkoista auraa, julkisuuden kiroja? Vai rakastuiko hän taas uuteen naiseen, tulevaan puolisoonsa Marjaan?
”Tämä ei kuitenkaan ollut pääsyy”, Rajala kirjoittaa Katri Helenasta. ”Me emme yksinkertaisesti viihtyneet kovin hyvin yhdessä. Siihen olin minä taas pääsyyllinen. Yritin jatkaa entistä elämääni, mikä tarkoitti lukemista, kirjoittamista, omiin oloihini linnoittautumista sikäli kuin se avarassa asuintalossamme oli mahdollista. En ottanut riittävästi huomioon toista ihmistä.”
Entä sitten Rajalan touhukkuus kaikenlaisissa kissanristiäisissä?
Jos on seurannut Rajalan blogia, tietää että Rajala on aina menossa jonnekin, missä kulttuuriporukkaa kokoontuu, sinne missä on ääntä ja vimmaa. Olen usein ihmetellyt mikä Rajalaa vetää jatkuvasti kaikenlaiseen hälinään - kun itse istun nojatuolissa ja pähkäilen maailman menoa ikkunoiden takana. Pakeneeko Rajala jotakin?
”Sitä paitsi hän oli paljon poissa kotoa kuten minäkin”, Rajala jatkaa suhteestaan Katri Helenaan, ”mikä vähitellen liu’utti meitä erillemme. Hänen työnsä painottuivat edelleen iltaöihin, jolloin minä taas työpäiväni tehneenä nukahdin.”
Entä sitten kirja suhteessa kirjailijan elämään?
Aistin paradoksin.
Rajalan mukaan Matti Klinge piti viisaana ”että luovuin Waltarin psyyken syvemmästä analyysistä, koska ’kaikki’ on sanottu hänen romaaneissaan.” Uskoakseni tämä ”viisaus” koskee kaikkia Rajalan kirjailijaelämäkertoja, olipa kohteena sitten Sillanpää, Mika Waltari, Olavi Paavolainen, Eino Leino, Juhani Aho jne.
Mutta koskeeko tuo viisaus myös Rajalan omia muistelmia? Vältelläänkö siinäkin kohteen (Rajalan itsensä) psyyken analyysiä?
Sanon, että näin on, siltä näyttää, niin kuin on.
Ihminen paljastuu teoissa, ei ajatuksissa, koska ajatukset muuttuvat ja katoavat kuin syksyn lehdet tuuleen.
Silti ihmettelen kuinka vähän Panu Rajala muistelee mitä hän on (teoriamielessä) ajatellut kirjailijoista joista on kirjoittanut, elämän filosofiasta, omista ajatuksistaan erilaisissa töissä ja erilaisten ihmisten parissa olemisesta. Mutta, kuten olen jo sanonut: ajatukset eivät jää päähän, niitä on vaikeampi rekonstruoida kuin tunnereaktioita. Onko Rajalalla jokin tietty esteettinen ihanne, jota hän etsii kirjoista? Luultavasti ei ole, yhtä vähän kuin hänellä, tai kenelläkään, on kiveen hakattua katsomusta millaisen maailman tulisi olla. Haluamme monenlaista, ihailemme monenlaista ja petymme sitten ja unohdamme…
Kun vuonna 2018 kirjoitin tällä sivulla Panu Rajalan Eino Leino -elämäkerrasta Virvatuli, mietin tällaista: ”Jos Panu Rajala olisi kirjoittanut vain kolme elämäkertaa, siis jos olisi vain kolmikanta Mika Waltari, Olavi Paavolainen, Eino Leino, tästä löytäisi sopivan näkökulman kolmiodraamaan, missä Waltari on ylevä sankari, Paavolainen opportunistinen luikertelija ja Eino Leino viettien ohjailema boheemi, joka ei tiedä miten tarrautua porvarilliseen elämään.”
Huikea ajatus muistelmat luettuani: Onko Panu Rajala heijastanut oman elämänsä keskeiset piirteet nimenomaan noihin kolmeen kirjailijaan? Sankari, luikertelija, boheemi!
Elämä syntyy elämällä, Rajala ajattelee. Mutta elämään voi myös lyödä päänsä.
 |
| WSOY, 2017. "Miehen aatteista on mahdotonta muodostaa johdonmukaista linjaa. Hänestä on ylipäätään vaikea saada kunnon otetta. Kuin virvatuli hänen henkensä häilyy ja leimahtaa taas odottamattomalta suunnalta." |
En voi sille mitään, että en ole voinut ottaa Rajalaa tosissaan sen jälkeen kun hän kirjoitti nuorena kuolleesta vaimostaan, kuten kirjoitti, siis kirjassa Enkeli tulessa: Elinan suljetut elämät. Jos kirjoittaa muistokirjan edesmenneestä kauniista menestyneestä vaimostaan, mallista ja juristista (tai minkälaisesta vain vaimosta), niin voisi jättää pois jutut siitä, missä seksijutuissa tämä oli parhaimmillaan.
VastaaPoistaTämä ei ole nyt mitään metoon inspiroimaa ajattelua. Luin sen kirjan silloin kun se ilmestyi ja ajattelin, voiko ihminen enää röyhkeämpi ja ajattelemattomampi olla.
Luikertelija siis, narsistinen sellainen, mistä kertoo myös tuo siteeraamasi kohta, jossa hän kertoo kuolemansairaalta vaimoltaan saamastaan ihailusta. Hänen paikkansa olisi ollut olla kotona silloin, pienet lapset ja kaikki eikä liehua keräämässä huomiota.
En myöskään ihmettele, että Katri-Helenan nykyinen kumppani Tommi Liimatainen esti Rajalan tulon Katrin konserttiin, oli uhannut antaa turpaan, jos ei häivy. Siinä sankari vastaan luikertelija!
Ehkä Rajala on halunnut näyttää boheemilta ja selittää sillä itsekkään rajattomuutensa.
Anteeksi suorasanaisuuteni. Tämä on rehellinen mielipiteeni, joka on saanut vahvistusta mm Rajalan tv-esiintymisistä.
Luvallasi sanoen: tuo Liimataisen anekdootti on minun mielestäni täysin älytön. Kuulopuhetta pahimmillaan.
PoistaMutta tietysti olet muuten "oikeassa", omasta näkökulmastasi. Minulla on toisenlainen, vähemmän moralistinen, enemmän kummasteleva.
Kun joku kirjoittaa muistelmansa, niin mitä sinun mielestäsi kriitikko arvioi: kirjoitettua tekstiä vai muistelijan elämää? Ehkäpä sinä olet moraalisesti ja hyveellisesti niin korkealla, että uskallat arvioida ihmisen elämää, mutta minä en ole, joten pyrin arvioimaan vain kirjoitettua, en elettyä.
Paradoksihan tuossa on, niin kuin aistin, että Rajala tutkijana kannusti kirjailijan elämän tutkimista suhteessa teoksiin. Tämä on nykyään itse asiassa valtavirta: kirjat teilataan tai kehutaan sen mukaan millaisia ihmisiä kirjailijat ovat olleet.
En kritisoi näkemystäsi Marjatta, mutta aika lailla iltapäivälehtien pikkumaisuus siinä heijastuu. Tai ehkäpä olet täysin tosissasi, kenties oikeassakin.
Ehkä olen vähän puolueellinen. Laitoin tämän pakinan Rajalalle, ja hän vastasi että "tähän asti mietityin ja kirkkain arvio kirjastani. Kiitos!" (en kysynyt saako tuon julkaista)
Sen kirkkauden valossa paistattelen vähän aikaa. Ja yritän olla arvostelematta kanssaihmisten elämää sinänsä, mutta sitä mitä he kirjoittavat uskallan käsitellä kaikin tavoin, kriittisestikin.
Tämän sanon siksi että en ole mikään pyhimys.
Kyllä minä aina otan moraalisen kannan siihen, jos vainajista kirjoitetaan mitä sattuu varsinkin intiimejä asioita puolisoista omien lasten eläessä, on kirjoittaja sitten Panu Rajala vaimostaan (nuoret lapset) tai Bitte Westerlund miehestään (lapset nuoria aikuisia). Kun Kaarina Hazard kirjoitti Tony Halmeesta halveksivan kolumninsa heti tämän kuoleman jälkeen, niin hän sai siitä aivan aiheellista arvostelua osakseen.
PoistaNämä ovat minusta aivan perustavanlaatuisia hienotunteisuuskysymyksiä ja vainajan kunnioittamista.
Tiedän kyllä erään julkisuuden henkilön, joka vaimonsa haudalla itki, mitä seksiä hän nyt jää vaille, lasten rivissä niiskuttaessa. Tämä ei ole kuulopuhetta eikä keltaisen lehdistön juttuja. Ystäväni oli siellä ja sanoi, että hänelle tuli kauhistuksen keskellä vastustamaton halu nauraa, koska tilanne oli niin absurdi.
Tuota konsertista käännyttämistä Rajala itse hämmästeli suurisanaisesti uutistoimittajille toisen osapuolen ollessa hiljaa. Taustahan oli se, että Rajalalta oli juuri julkaistu kirja, jossa Kirjamies kertoo intiimejä asioita Lavatähdestä, minkä vuoksi manageri ei halunnut Katri-Helenan näkevän tärkeän konserttinsa yleisössä häiritseviä kasvoja.
Susan Ruusunen sai sakkotuomion yksityiselämää koskevan tiedon levittämisestä, kun kirjoitti Matti Vanhasen kanssa viettämiensä iltojen ohjelmasta.
Minusta näissä toisesta ihmisestä kirjoittamisissa pitäisi kirja luettaa tällä henkilöllä jos hän on elossa ja julkaista se muodossa, jonka hän on hyväksynyt.
Kuolleesta henkilöstä kirjoittamisessa saisi odottaa, ja jos on kyse on omasta puolisosta ja on yhteisiä lapsia, niin lasten pitäisi olla täysi-ikäisiä ja hyväksyä käsikirjoitus. Sittenkin voisi miettiä, onko kirjan julkaisu heille hyväksi.
Ajattelen tässä lasten parasta ja toisen ihmisen kunnioittamista.
Se on ihan eri kuin uusmoralismi ja se, ettei mistään enää saisi kirjoittaa kriittisesti tai rohkeasti. On olemassa myös kaikkien aikojen moraalia ja tervettä järkeä.
Kirjoituksesi on hyvä, tietenkin. En yhtään ihmettele, että Rajala on siihen tyytyväinen. Tuosta lukijat yllättäneestä kirjan pidättyväisyydestä olen lukenut muualtakin, mutta sinä olet analysoinut sitä hyvin.
Tässä menet alueelle, johon en oikein osaa ottaa kantaa. Periaatteessa en usko, että on mitään elämänaihetta, josta kirjailija ei saisi kirjoittaa. Toinen asia on, miten hän onnistuu. Saako "loukatako" aikalaisiaan, läheisiin? Tai että loukkaako faktojen kertominen? Vaikka se tekeekin kipeää.
PoistaEn osaa sanoa.
Joskus aikaisemminkin näillä sivuille on pohdittu avainromaanien ideaa: ne loukkaavat kenties ajassaan, mutta myöhemmin niitä luetaan pelkästään kaunokirjallisuutena, koska kukaan ei tunnista eikä tunne avainromaanien henkilöitä. Näin on käynyt Strindbergille esimerkiksi.
Lauri tuolla kertoo, että Enekeli tulessa teki häneen merkittävän vaikutuksen, erilaisen kuin mitä sinä koet ja olet kokenut.
Muistelmissaan Rajala kirjoittaa näin:
"Enkeli tulessa ei sittenkään jäänyt pysyväksi fiaskoksi kirjallisella urallani. Päinvastoin se alkoi hitaasti mutta varmasti saada ymmärrystä osakseen. Kirjeet ja tervehdykset kääntyivät parjauksista kiitoksiksi. Niitä tippui ihan varteenotettavilta tahoilta. Monet miehet pitivät kirjaa jopa kauniina ja naislukijatkin alkoivat pehmentyä. Vuosia myöhemmin Helsingin kirjamessuilla pidimme paneelia kirjallisuuden rakkaudenkuvauksista, ja ilokseni kuulin kahden viisaan naisen, Kaari Utrion ja Tuula-Liina Variksen, pitävän kirjaani yhtenä parhaista Suomessa. Kokenut kustantajani kertoi lukeneensa kirjan vaimonsa kanssa vasta näinä aikoina, molempien mielestä se oli todella hieno. Ihmettelivät vilpittömästi miksi niin monet aikanaan suhtautuivat siihen aggressiivisesti."
Hämmentääkö soppaa lisää? Yritetään. Luin tämän muistelmateoksen, mutta ennakko-odotukseni eivät aivan totetuneet. Tausta: arvostan useita Panu Rajalan biografioita kirjailijoista; näistä Tulisoihtu pimeään on esitelty tässäkin blogissa. Ansionsa toki tälläkin. Luin vihdoin ensi kerran Enkeli tulessa. Ei tule mieleen yhtä vaikuttavaa kohtaamista risteyksessä lukijan, päähenkilöiden, aikakauden, ihanteiden ja ratkaisujen kanssa. Arvostan. Ihailen. Mutta kohotan myös kulmakarvoja aivan eri syistä. Kuten: perheessä Hämeenkyrössä kolme nuorta lasta ja mies siirtyy akateemiseen tehtävään Lontooseen. Täälläkin nainen (taloudenhoitaja) hoitaa huushollin. Hm. Elämä kun nyt on myös arkea, vieläpä mitä suurimmassa määrin, eikä perustehtäviä voi ulkoistaa. Onkohan tämä sukupolvikysymys? Kovin moni 1940-luvulla syntynyt mies antaa/jättää ydintehtävät naisen vastuulle. Mutta mikäpä minä (tai kukaan muukaan) olen näitä valintoja kritisoimaan.
VastaaPoistaVertailun vuoksi: Seppo Heikinheimon muistelmat ml. painotukset ja detaljit avautuivat kunnolla vasta toisella lukukerralla. Aineistoa oli vain niin hengästyttävän paljon. Luen varmasti myös Panun muistelmat vielä kerran tulevaisuudessa. Kuljettavia polkuja riittää: jaksot suosikkilaulajasta olivat sen verran hersyviä, että myös Lavatähti ja kirjamies on luettava. Mutta en odota sen olevan Enkelin veroinen elämys.
Panu Rajala kirjoittajana tuo usein mieleeni Lasse Lehtisen. Kumpikin osaa kirjoittaa helppolukuisesti myös sangen moniulotteisista asiakokonaisuuksista. Mutta toisin kuin Lasse, Panu jaksaa myös uurastaa lähteiden ja dokumenttien parissa. Lukija kiittää ja iloitsee.
Tavallaan minäkin vähän petyin, koska Rajala ei halua/uskalla/pysty tunkeutumaan syvemmälle omaan ajatusmaailmaansa. Mutta ymmärrän sen. Voi olla että jos omaa mieltään kaivelee liian syvälle, kerros kerrokselta, saattaa kohdata lopulta täydellisen tyhjyyden: oivalluksen: eihän minua oikeastaan ole olemassa.
PoistaViittaus Lasse Lehtiseen on hyvä.
Mutta, olen kai liiankin monta kertaa näitä hienoja elämäkertoja lukiessa ja niistä kirjoittaessani todennut, että hienossa teoksessakaan elämäkerran kirjoittaja ei pysty kertomaan syvällisemmin mitä hänen kohteensa (vaikkapa Lehtisen Väinö Tanner, tai Martti Anhavan Paavo Haavikko tai Rajalan Eino Leino jne) oikein ajatteli, millainen oli miehen sisäinen ajatusmaisema, miksi hän teki asioita niin kuin teki yms. Kun kysyin tätä puutetta Lehtiseltä, hän sanoi, että Tannerilta ei kerta kaikkiaan jäänyt mitään yksityistä ajattelua paljastavaa dokumenttia - eikä elämäkerran kirjoittaja voi keksiä semmoisia omasta päästään. (Autofiktion kirjoittajat keksivät, ja se minusta on todellakin vastenmielistä. Vastenmielisempää kuin kipeänkin tosiasian kertominen.)
Joopa joo, ehkä näitä paksuja teoksia tosiaan pitäisi lukea pariin kertaan löytääkseen vielä enemmän.
Kyösti, kysyt tuolla edellä, loukkaako faktojen kertominen. Siinä se juuri onkin, että henkilökohtaisimmat asiat eivät ole faktoja vaan kirjoittajan totuuksia ja tunteita, ja silloin - minusta - nousee se kysymys, kannattaako kaikkea kirjoittaa julkiseksi, varsinkaan sellaista, millä ei ole mitään yleistettävää, laajempaa merkitystä.
VastaaPoistaMonista yksityisasioistakin voi kertoa taiteen keinoin ilman että lukeminen tai muu teoksen vastaanottaminen tuottaa kokijassa myötähäpeää ja huolestumista. Se riippuu tyylistä, pitää osata. Voi etäännyttää, kertoa taphtumista allegoriana jne.
On sellaista moraalia, jota ei tarvitse punniskella, ikiaikaista, ihmisyyteen tiiviisti liittyvää, kuten läheisten kunnioittaminen. Jos sitä rikotaan, niin ainakin minä huolestun.
Hyvä esimerkki taiteesta, jossa käsitellään läheisen elämää isoine ongelmineen ja sen tuottamaa surua ja jopa vaaraa lapselle - silti säilyttäen kunnioitus - on kokemani Milana Misicin äitinsä elämästä rakentama laulu & tarinakokonaisuus Lailan laulut, erittäin koskettava ja kaunis rakkaudenosoitus äidille, jonka elämä luisui alamäkeen.
Lauri Leinonen, nostat hyvin esiin tuon asetelman, että jotkut miehet ovat pitäneet/ehkä jotkut harvat vieläkin pitävät vaimoa perheen vanhempana, joka on se koti, josta lasten ohella myös mies saa ponnistaa omille teilleen ja palata välillä takaisin "äidin luo", joka pysyy. Minusta me saamme kritisoida tätä asetelmaa, koska se on erittäin väärin. Tästä ongelmallisesta parisuhdemallista on kirjoitettu elämäkertoja, joilla on todellakin ollut isompaa merkitystä - nythän me hämmästelemme tällaisia asenteita, joskus ennen ei.
Pitäisköhän koittaa lukea Enkeli tulessa uudelleen... luulen, että kavahdan samoissa kohdissa, joissa hienotunteisuuden rajoja rikotaan eikä muisteta ajatella omia lapsia lukemassa tätä kirjaa.
Tokihan teen itsekin jatkuvaa valintaa eri kriteerein mitä luen tai jätän lukematta. Mm. Pekka Tarkan Saarikoski-teokset jätin toistaiseksi odottamaan; vierastin maallisia detaljeja kohdehenkilön elämästä. Nämä ovat kirjoittajan valintoja, varmasti perusteltuja. Olisin silti varovainen teosten arvottamisessa tämän mukaan. Vain yksi esimerkki: Kalle Päätalo on kertonut laveasti saavutuksistaan ja vastoinkäymisistään ihmis- ja naissuhteissaan. Tuskinpa hän konsultoi vaimoaan ja (jo aikuisia) tyttäriään siitä mitä julkaistaan, tai jätetään mahdollisesti pois. Ei kenties kaunosieluille, mutta taatusti terapeuttista, ja hyvin arvokasta mikrohistoriaa, joka ansaitsee tulla kerrotuksi. Muuten sen joutuisi rekonstruoimaan virallisista lähteistä, jotka kaikki eivät ole edes saatavilla. Jätän kertomatta ilmaisuvoimaisia esimerkkejä.
PoistaKenties kiinnostavaa pohdintaa. Joidenkin merkkihenkilöiden ympärille on muodostunut lähes kultti, jonka osalliset haluavat päättää, mitä päähenkilöstä kerrotaan. Tämän uhriksi joutui Matti Kurjensaari; Olavi Paavolaisen leski S-L. Virtamo suorastaan vihasi häntä ja vaikeutti K.:n kirjoitustyötä Paavolaisesta. Liekö syynä se, että Paavolaisen ja Kurjensaaren ystävyys oli tiettävästi yleisesti tunnettua läheisempää? (Kyllä, tämä on eufemismi.) Näin ainakin Helvi Hämäläinen vihjasi. Mutta nykylukija kohauttaa olkapäitä tähän seikkaan, ainakaan siihen ei liity enää samanlaista stigmaa kuin 50-60 vuotta sitten. Ja onko asialla edes mitään merkitystä? Emme tiedä, mutta kukaties kertomisen arvoinen aspekti. Vrt. myös Urho Kekkonen: sekä Juhani Suomi, Maarit Tyrkkö että Brita Kekkonen s. Fagerholm ovat osoittaneet samankaltaista halua määrittää debattia. Tutkimus ja aika ovat silti edenneet heistä huolimatta. - Huom. Marjatta Mentula: tämä kaikki tuli vain mieleeni pohtiessani tätä postausta, sen kommentteja ja Rajalan muuta tuotantoa.
Ja myös kirjailijat (ja ylipäänsä taiteen tekijät) haluavat ja pyrkivät luomaan sellaisen julkisuuskuvan itsestään, että se tyydyttää ajan hetken "markkinoita". Varsinkin juuri nyt, kun taiteilijan elämän kunnollisuuden ja hänen teostensa arvon välille vedetään yhtäläisyysmerkkejä (huono elämä = huonoa taidetta, hyvä elämä=hyvää taidetta), taiteilijoiden omaa ääntä kaikenlaisine selityksineen kuunnellaan ja uskotaan.
PoistaEli tässä asialla eivät ole enää merkkihenkilön "uskotut" vaan kokonainen media ja sen liepeillä some.
Mutta kiehtovaa, loputtomasti, on pohtia taideteoksen (vaikkapa romaanin) suhdetta todellisuuteen, sekä tekijän omaan todellisuuteen että ympäröivän ajan todellisuuteen. Niin kuin sanotaan: kaunokirjallisuus ei ole totta mutta ei myöskän valhetta. Joten mitä se sitten on?
Ironisesti tuo koskee myös muistelmia ja elämäkertoja. Uskaltaako kukaan muistelija olla ihan loppuun asti "rehellinen" ja kertoa kaiken itsestään? Tuskinpa. Ja toiseksi: pystyykö muistelija muistamaan kaiken oikein? Tuskinpa.
Olen ennenkin ihmetellyt esimerkiksi Erkki Tuomiojan päiväkirjoja. Niissähän kirjoittaja panee ylös kaikki tuntemuksensa, vihanpurkauksensa, potutuksensa jne. Ja kuitenkin lukija kysyy: minkälainen sosialisti oikein olet, Erkki? Toisin sanoen Tuomioja jättää kertomatta varsinaiset syvällisemmät ajatuksensa maailmasta, politiikasta, ihmisistä. Hän reagoi, ei ajattele - vaativammassa katsannossa.
Sitten on toisenlainen esimerkki: Paavo Lipponen. Lipposen muistelmissa mitään asiaa ei jätetä muistelijan muistin tai kokemuksen varaan, vaan Lipponen käyttää aikalaisavustajia ja tutkijoita apunaan varmistaakseen, että "muistelmaksi" kirjoitettu pitää kutinsa. Tämä on eräänlaista pätevää historiankirjoitusta eikä perinteissä mielessä muistelmien kirjoittamista.