Haavikon mittainen elämä

[runon valtias, vallan runoilija]

Martti Anhavan teoksen
Niin katosi voitto maailmasta
kuvitusta.
Otava 2021.

Paavo Haavikko on 50-luvun suomalaisista lyyrikoista merkittävin… Haavikolla on erityinen taito esittää arvojen nurinkurisuus antamalla asioille liioitellut tai väärät suhteet, jolloin kuvasta tulee karmealla tavalla vinksahtanut tai mielekkäästi ristiriitainen… Haavikko on sanonnan virtuoosi, uuden suomalaisen lyriikan iskevin, elegantein ja salamielisin edustaja.

- Kai Laitinen: Suomen kirjallisuus 1917-1967. Otava, 2.p, 1970.

Suomessa on kolme julkista (toisin-) ajattelevaa: Paavo Haavikko, Erno Paasilinna ja Pentti Linkola. Vallanpitäjät siteeraavat Haavikkoa. Populistit siteeraavat Linkolaa. Paasilinna siteeraa Paasilinnaa.

- Kyösti Salovaara: Vallan kuulutuksia. Suomen Sosialidemokraatti, 1978.

Runoelmien historialliset ja taloudellispoliittiset sarjat osoittavat Haavikon älyllisen ylivertaisuuden sodanjälkeisessä lyriikassa ja samalla sen, miten hän on johdonmukaisesti siirtynyt minuuden ongelmista ulospäin kohti yleistä todellisuutta. Vielä 1960-luvulla Haavikkoa pidettiin vaikeasti lähestyttävänä yksityisten asioiden kirjaajana, mutta 1970-luvulla hän on saavuttanut aseman eräänlaisena kansallisena oraakkelina, joka kirjoittaa tilaustyön toisensa jälkeen: kalevalaisaiheisen runokokoelman, agenttiromaanin, sarjan taloustieteellisiä aforismeja, oopperalibreton, Suomen historiaa käsittelevän tv-käsikirjoituksen.

- Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita. Tammi, uusi laitos, 1980.

Sillä kaksi väärää käsitystä ihmisestä on, se joka hänellä on itsellään itsestänsä ja se joka hänestä on muilla.

- Paavo Haavikko: Rauta-aika, työpäiväkirja. Helsingin Sanomat, 1982.

Enpä tiedä.

    En todellakaan tiedä miten pelkistää Martti Anhavan mammuttimainen elämäkerta Paavo Haavikon elämästä ja kirjallisesta tuotannosta yhteen sanaan. Jos sanon, että Niin katosi voitto maailmasta – Paavo Haavikon elämä (Otava, 2021. 812 s.) on suurenmoinen teos, kuulostan sovinnaiselta. Jos teos on suurenmoinen tai loistava, mitä siitä sitten enempää rupattelemaan. Sillä jos ”hienon” teoksen pystyisi luonnehtimaan yhdellä sanalla, se riittäisi ja mitä siitä sen enempää kirjoittamaan. Sanoihan Haavikkokin, Anhavan kertomana, että runolle ei kannata antaa otsikkoa, koska hyvä otsikko tekee runon tarpeettomaksi.

    Jos taas kirjoitan, että Anhavan kirjoittama Haavikko-elämäkerta on monipuolinen tai runsas tai informatiivinen, kuulostan suuren lehden virkamiesmäiseltä kriitikolta, jonka kuivat jutut syttyvät helposti palamaan kun ei sada vaan paistaa päivätolkulla.

    Joten jätän sanomatta. Enkä vihjaa mihinkään suuntaan lainatessani tähän alkuun Anhavan kirjasta poimittua Paavo Haavikkoa: ”Tosi herkut ovat raakoja, osterit, lohi, ja valta.”

Martti Anhavalla (s. 1955) on monia etuja Paavo Haavikon (1931-2008) elämän ja tuotannon ylös panemiseen. Martti Anhavan isä, runoilija, kriitikko, suomentaja ja kirjallisuusilman taustatuuli Tuomas Anhava oli Haavikon pitkäaikainen ystävä ja esilukija. Jossain vaiheessa Tuomas ja Helena Anhavan kulttuurikoti oli ”turvapaikka” Haavikolle, joka ”karkaili” Anhaville loputonta monologia pitävää vaimoaan Marja-Liisa Vartiota. Pikkupoikana Martti Anhava sai tällä tavalla kosketuksen tulevaan runoruhtinaaseen, lattiaperspektiivistä keskustelua kuunnellen. Sittemmin Martti työskenteli Otavassa suomalaisen kirjallisuuden osastolla, jolloin Haavikko oli hänen päällikkönsä (Hannu Mäkelä) päällikkö.

    Niiltä ajoilta Anhava sattuvasti muistelee, kuinka sulkeutuneena ja kiireisen näköisenä Haavikko kulki Otavan käytävillä: ”Häntä voisi luonnehtia rupattelun negaatioksi: hän ei koskaan kysynyt keneltäkään mitä kuuluu, vaan sanoi oikopäätä sen mitä oli sanomaan tullut.”

    Ironia tietysti on - vai onko – että Haavikko menestyi myös näytelmäkirjailijana. Kuinka mies joka ei hallinnut arkipäiväistä keskustelua eikä käynyt edes teatterissa, pystyi kirjoittamaan jännittävää dialogia teatteriin, kuunnelmiin tai tv-näytelmiin? Tai ehkei hän kirjoittanutkaan arkipäivään pohjaavaa puhetta vaan omaan mielikuvitukseensa juurrutettua haaveideaansa keskustelun keskustelusta, jossa historia kielensi nykyhetkeä ja päinvastoin.

    Sekin etu Anhavalla on, että hän on ehtinyt haastatella niin monia Haavikon työtovereita ja kollegoja. Elämäkerta on täynnä Haavikkoa läheltä seuranneiden virkeää ja siekailematonta puhetta. Anhava teki kirjaansa varten haastatteluja vuosina 2014-2021. Pitkä matka suureen elämään.

    Ja sitten tietysti on Haavikon tuotanto, joka leviää moniaalle kuin Suomen lähihistorian kudelmat. Anhavan kirjassa Haavikon kirjoiksi painetun ja teatterissa tai radiossa ja televisiossa esitetyn tuotannon luettelo käsittää neljä sivua eikä siihen ole otettu mukaan Haavikon loputtoman runsasta kirjoittelua erilaisiin lehtiin.

    Tähän tuotantoon sisältyy myös itsensä Haavikon kirjoittamat muistelmat, ainakin kaksi teosta, joihin Martti Anhava suhtautuu kriittisen varauksellisesti: ”Ikämiehet unohtavat, old men forget, sanoo Henrik Viides Agincourtin taistelun alla, vaikuttavassa puheessa jonka Shakespeare hänen suuhunsa kirjoitti. Muistelemaan varsin ryhtyessään ikämiehet muistavat oikullisesti ja valikoiden, myös jääräpäisesti.”

Martti Anhava: Niin katosi voitto maailmasta
Paavo Haavikon elämä.
Otava, 2021.
Päällys: Tuomo Parikka.

En ryhdy perinpohjaisesti referoimaan Anhavan pisteliäästi kirjoittamaa elämäkertaa, en Haavikon tuotantoa enkä elämää, koska niiden referointi olisi äärettömän työläs urakka eikä minulla ole siihen kärsivällisyyttä eikä tarvettakaan. Kaikki tarpeellinen ja vähän enemmän löytyy Anhavan teoksesta.

    Ehkä myös Paavo Haavikko oli kärsimätön. Miten muuten noin laaja tuotanto selittyy?

    Anhava kertoo, että pääosin Haavikko kirjoitti vapaa-aikoinaan, lauantaisin ja jopa liikennevaloissa. Hänellä oli kiire, hän kaiketi sai nopeasti valmiin tuloksen paperille. Kun Tapio Länsiö tuskaili Haavikon kirjoittaman Sulka-libretton kanssa, Haavikko ei voinut käsittää, että säveltäjä käytti moiseen työhön vuosikausia: ”No, olin taas panemassa alulle jotakin, ja sitten Paavo tuli mun luokse ja sanoi: ’Jos sinulla on ongelma, niin minä tiedän mistä se johtuu. Minä sanoin että no mistä. ’Sinä hiot. Sinun pitää vain tehdä! Sinun ei pidä hioa. Teet vaan…'”

    Niin Paavo Haavikko itse teki. Kiinteistövälittäjän, kustannusyhtiö Otavan kirjallisen johtajan, oman kustantamonsa johtamisen, pörssikauppojensa ja kaikenlaisen ostamisen ja myymisen ohessa Haavikko kirjoitti lauseita, jotka maistuvat niin valmiilta että hampaat kalisevat. Noissa lauseissa kiteytyi jonkinlainen tähtiin pyrkivä aforistikko, joka oli aina omaa mieltään, toki naapureilta paljon lainaten, kuten Anhava monesti toteaa. Haavikko käytti hyväkseen omat ja naapurin ideat.

    Jotenkin ristiriitainen mies, tämä Haavikko.

    Hän kirjoitti oopperalibrettoja vaikka ei ymmärtänyt musiikista juuri mitään. Hän kustansi kirjoja, vaikka ei itse lukenut kaunokirjallisuutta eikä kustantamiensa kirjailijoiden teoksia. Hän ihaili  mm. Pentti Haanpäätä vaikka ei Haanpäätä lukenut. Hän kirjoitti suurien yrityksien historiikkeja vaikka ei viitsinyt tehdä juuri lainkaan taustatöitä. Hän ryhtyi kapitalismin runoilijaksi, vaikka ei oikeastaan tiennyt talouselämän prosesseista paljon mitään. Hän vaikutti ”sovinistilta” (tätä sanaa Anhava ei käytä) vaikka hänen näytelmiensä vahvimpia henkilöitä ovat naiset, eivät miehet. Ja hänestä sai tylyn itsetietoisen urbaanierakon vaikutelman, vaikka joskus, toisinaan, hän saattoi olla mitä ihastuttavinta seuraa, joka kuunteli mitä kanssaihminen sanoi ja osasi tuntea empatiaa tätä kohtaan.

    Tuolla tavallako kirjailijaksi tullaan? Kirjoittamalla elämä toiseksi, elämällä se kirjaksi joka ei kerro itsestä kirjailijasta juuri mitään?

Kirjailija hääräili kaikessa, juoksi kuin kuudella radalla yhtä aikaa. Ensimmäisen runokokoelmansa hän julkaisi 20-vuotiaana. Anhavan luetteloimana viimeisin teos, mietelmäkirja Ei. Siis kyllä ilmestyi vuonna 2006 Haavikon ollessa 75-vuotias.

    Omien sanojensa mukaan Haavikko pelasti kustannusyhtiö Otavan konkurssilta 1970-luvun taitteessa. ”’Haavikko pelasti Otavan’”, Anhava kertoo ilkikurisesti. ”Lausetta on toisteltu vuosien mennen yhä itsestään selvemmässä äänilajissa kunnes se on muuttunut samanlaiseksi totuudeksi kuin ’myötätuuli vei foinikialaiset’. Joita, kuten myöhempi tutkimus on osoittanut, ei ollut olemassakaan… Haavikkoa Otavan pelastajana koskevan tiedon ainoa lähde on Paavo Haavikko.”

    Kun Haavikko sitten sai potkut Otavasta vuonna 1983, tai hänet lähdetettiin pois niin kuin Anhavan viekkaalla kielellään ilmaisee, kirjailija menetti arkipäivän elämänrungon, jonka turvin hän oli, ikään kuin ohessa, kirjoittanut runoja, näytelmiä, romaaneja, käsikirjoituksia ja mitä tahansa. ”Paavo Haavikko”, Anhava kirjoittaa, ”runon ruhtinas, rahan ja vallan filosofi, huomattava metsänomistaja ja käänteissään nopea kiinteistökauppias ryhtyi ensimmäistä kertaa elämässään yksityisyrittäjäksi, itselliseksi.”

    "Siitä toipumiseen ei hänen loppuikänsä riittänyt”, Anhava jatkaa. Mutta ei Haavikko oikeastaan aikonutkaan ryhtyä itselliseksi vaan johtajaksi Uuteen-Suomeen, mutta siitä ei tullut mitään

    Haavikko kirjoitti enemmän ja nopeammin kuin melkein kukaan päätoiminen kirjailija, ja kun hänen olisi pitänyt ryhtyä päätoimiseksi kirjailijaksi, hän ilmeisesti tunsi olevansa hukassa. Pelkäsikö runon ruhtinas sanojen loppuvan jos kaikki aika menee sanojen kirjoittamiseen?

    Anhava tiivistää Haavikon toipumisen seuraukset näin: ”Kahdeksankymmentäluvun mittaan Haavikko rakensi itselleen julkisen roolin jonka keskeisiin tunnusmerkkeihin kuului arvoituksellinen yksinpuhelu.”

    Kimmo Pietiläinen, joka työskenteli Haavikon Art House -kustantamossa ja kirjoitti Haavikon rinnalla sarjan ajankohtaisia puheenvuorokirjoja 1990-luvulla, luonnehtii Haavikon löytämän roolin näin: ”Ja mitä Paavoon itseensä tulee, niin hänhän ei halunnut olla vain joku runojen ja näytelmien kirjoittaja, vaan hän halusi sellaiseksi klassikoksi joka on samalla valtakunnanviisas joka nostetaan kansakunnan kaapin päälle ja pääsee sieltä kertomaan mikä on kansakunnan tila.”

    Kun 1990-luvulla Suomi oli lamassa, Haavikko anasti itselleen valtakunnan pessimistin roolin. Tai kuvitteli anastavansa, mutta kansan rakastamana pessimistinä Mauno Koivisto piti tuota kruunua päässään. Koivisto oli Haavikon kirjoituksien ”lurjus” – ehkä siksi että Haavikko tunsi menettäneensä johtavan pessimistin aseman Koivistolle.

Haavikon teoksia kirjan teosluettelossa.
Otava, 2021.

Ihminen menee, runot jäävät kuin kilometripylväiksi entisaikaisten valtateiden varsille.

    Paavo Haavikko kirjoitti vuonna 1958 Lehdet lehtiä kokoelmassa esimerkiksi näin:

    Mistä ääni meissä tulee? Mitä on silmissä?

    Puhe virtaa virtaavassa maailmassa,

    puhe virtaa virtaavassa maailmassa

    ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki.

    Aforismikoelma Puhua, vastata, opettaa ilmestyi syksyllä 1972. Siinä Haavikko vetäisee tällaiset säerivit, aivan kuin niinä päivinä muodissa ollutta Brechtiä ilkkuen:

    Sinä hoidat maailmaa ihan liian hyvin. Se ei ole si-

             nun omasi. On se.

    Käytä demokratiaa. Paitsi jos sinä olet oikeassa, ja

             jäät vähemmistöön.

    Silloin ota oppia.

    Opi vastustajista. Tutustu. Voittaessasi sinä olet sitä

             samaa. Todettu jo ennenkin.

    Sitten vuonna 1988 kokoelmasta Toukokuu, ikuinen Anhava löytää aiempaa virkeämmän ja poleemisemman Haavikon, joka nyt teki tällaista yhteenvetoa:

    Hitaasti kulkien saat lopulta kiinni

           sen vanhan miehen joka olet

                   ja hänen varjonsa.

    Hän on iloinen poika, nuori mies,

                        narri,

    tasatärkeä aikuinen, iätön vuosikymmen,

          joka puhuu itsensä vuosien rinnettä

                          alas.

    Kielikuvien rikkaus, siinäpä se. Elämä on ylämäkien jälkeen ylämäkiä vaikka kulkija ei tajua puhuvansa ja kirjoittavansa itseään alamäkeen. Toiseksi viimeisessä kokoelmassaan vuonna 1993 Puut, heidän vihreytensä Haavikko kirjoitti viinipullojen ja vuodenaikojen lisäksi puusta ja puista, niin että Anhavan mukaan kokoelman 49 runossa puut ovat ajatuksen keskellä 33 runossa:

    Puu näkee asioita. Paljon. Hyvin. Surullisesti.

        Ihminen ei ymmärrä että elämä on vain nuppu,

                    kuolema kukoistusta.

Millainen mies Paavo Haavikko oli? Runoja ja näytelmiä piisaa luettavaksi, mutta mitä Haavikon päässä liikkui?

    ”Ihmistä on näyteltävä, ei häntä muuten ole”, Haavikko kirjoitti Rauta-ajassa. ”Ihmistä minä näyttelen, olematonta.”

    Ihminen näyttelee ihmistä. ”Kun minä katson vanhoja näyttelijöitä, siis itseni ikäisiä”, Kalle Holmberg muistelee Martti Anhavan teoksen viimeisellä sivulla, ”niin ei ne perkele pysty luovuttamaan siitä näyttelemisestä eikä niiden tarvitsekaan, mutta… ne ei toisaalta uskalla kohdata elämää. Ja miten tämä Haavikkoon liittyy, niin sillä tavalla että Haavikko eli niitä rooleja ja kirjoitti niitä, sen koko dynamiikka oli siinä, ja suojellakseen itseään. Jos Haavikkoa sanoo yhden miehen teatteriksi, niin se ei mene ihan nappiin, mutta tavallaan Haavikko oli… mahtava näyttelijä joka ei kestänyt vastanäyttelijää. Eikä oikein yleisöäkään.”

    Mutta mitä Haavikon päässä liikkui?

Ihminen ei tunne itseään, sanoi Haavikko, mutta ei häntä kukaan muukaan tunne. 

    Paul Auster kirjoitti, että kirjailija vain arvailee millaisia kanssaihmiset ovat. Arvailee tunteakseen itsensä.

    Entäpä Martti Anhava, elämäkerran kirjoittaja?

    Hieman oikaisten sanoen Anhava kuuntelee ihmisiä ja lukee kirjoitettua mutta ei silmittömästi usko kenenkään ”lausuntoihin”, kaikkein vähiten Haavikon omiin muistelmiin. Onko tämä behavioristista elämäkerran kirjoittamista?

    Ihmistä ei tarvitse ”arvottaa” arvostaakseen häntä. Näin tulkitsen Anhavan näkemystä. Haavikon elämä ei paranna eikä pahenna hänen runojaan ja näytelmiään. Ne ovat niin kuin elämä on.

    Kun Lasse Lehtinen kirjoitti hienon elämäkerran Väinö Tannerista (Tanner – itsenäisen Suomen mies, 2017), totesin pakinassani, että Lehtinen ei kuitenkaan pysty menemään Tannerin päähän eikä kertomaan millainen mies Tanner sisimmässään oli; Lehtiseltä jäi kertomatta että mikä sitä miestä lopulta vei eteenpäin. Laitoin kirjoitukseni Lehtiselle, joka ystävällisesti vastasi, että olin ”oikeassa”: Lehtinen ei löytänyt arkistoista eikä lehdistä mitään aineistoa, joista Tannerin omat, sisimmät ajatukset olisivat käyneet ilmi. Oli vain Tannerin julkinen hahmo, ja ympäröivän yhteisön näkemykset siitä mitä Tanner teki, millaiselta hän ”näytti”.

    Martti Anhavalla on käsissään paljon enemmän kohteensa sanomaa ja kirjoittamaa kuin Lehtisellä oli Tannerista, mutta niistäkin on vaikea päästä Haavikon sieluun käsiksi. Paljon tulee toki kuvatuksi, paljon sanotuksi, paljon toistetuksi. Vaikka kirjailija kirjoittaa niin monia mietelmärunoja kuin Haavikko teki, hänen sisäinen mietelmänsä omasta elämästä ja sen tarkoituksesta jää kuin paradoksina tavoittamatta. Ihmisen arvoitus pysyy, säilyy, on kuin varjo josta ei saa otetta mutta jonka kaikki näkevät kun sattuvat olemaan oikeassa kohdassa valon lähdettä.

    Maailma on täynnä sanoja ja virkkeitä. Pilkkuja, pisteitä, ja huutomerkki. Martti Anhava on kirjoittanut Paavo Haavikon kokoisen, kielensä ja asiansa taitavan elämäkerran. Sen luettuaan rohkaistuu kysymään: ”Oliko Haavikko niitä miehiä joihin runous päättyi?”

Otava 2021.