torstai 9. kesäkuuta 2022

Vallin takana

 [puhetta ja kauhuja]



Kyösti Salovaara.
Omaha-rannan arkipäivää Normandiassa syyskuussa 2019.


Ideologit, kumoajat, demagogit ovat verbaalisia. Kun heitä sanotaan eräässä lauselmassa kirjallisiksi, niin se on samaa kuin todeta, että he ovat sanojen kahleissa, ei käytännön, sekä vailla historian tajua. Sen takia he ovat ’kaksiulotteisia’ oikeistolaisia.

- Paavo Haavikko Talouselämä-lehden haastattelussa 1972.



Borrell: Venäjä tuhonnut Ukrainan toiseksi suurimman viljavaraston

EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja Josep Borrell sanoo Twitterissä, että Venäjä on tuhonnut ohjusiskulla Ukrainan toiseksi suurimman viljavaraston Mykolajivissa.

Jälleen uusi Venäjän ohjusisku myötävaikuttaa maailmanlaajuiseen ruokakriisiin. Venäjän joukot ovat tuhonneet Ukrainan toiseksi suurimman viljavaraston Mykolajivissa”, Borrell kirjoitti maanantaina. ”Tällaisten uutisten valossa Putinin levittämä disinformaatio, joka torjuu syyllisyyden, näyttää yhä kyynisemmältä.”

-Uutinen Ylen nettisivulla 7.6.2022


Ida Sofia Hirvosen esikoisproosateosta on ehditty jo tituleerata kevään Instagramkirjaksi, mikä tarkoittaa ainakin kahta asiaa. Ensinnäkin kirjan kansi erottuu edukseen loputtomasta somevirrasta ja toiseksi siinä käsitellään somessa kiinnostavia aiheita. Tällaisia ovat esimerkiksi horoskoopit, masennuslääkkeet, Tinder ja deittailu, psykedeelit ja suorittaminen.

- Piritta Räsänen Radalla-romaanin arvostelussa 6.6.2022 Helsingin Sanomissa




Jos yrittää ahtaa samaan lauseeseen menneisyyden ja tulevaisuuden, niiden väliin ei mahdu paljon muuta, ei edes Haavikon hellimää rahan muotoista aukkoa.

    Tulevaisuuksia on monta, menneisyyksiä yksi.
    Mutta kun tulevaisuus on valittu, sekin muuttuu yhdeksi ja ainoaksi.
    Sotaan lähtevä ei tiedä mihin päätyy.
    Rauhasta puhuva ei tiedä kuka kuuntelee.
    Sanoja toistetaan, ikään kuin kauhu katoaisi manaamalla.


Sinä kesänä Kyöstinpäivä osui Almanakassa tiistaille.

    Maanantai-iltana 5.6.1944 liittoutuneiden laivasto lähti merelle.
    ”Kun ne”, Antony Beevor kirjoittaa Normandia 1944 -teoksessaan (2009), ”jotka lähtivät matkaan illalla 5. kesäkuuta saattueissa, sotalaivoissa ja maihinnousualuksissa, suuntasivat katseensa Southamptonin vesille, hyökkäyslaivasto näytti ulottuvan taivaanrantaan saakka. Moni mietti, mitä saksalaiset mahtaisivat tuumia nähdessään tämän armadan, joka oli ylivoimaisesti suurin koskaan merelle lähetetty. Lähes viittätuhatta maihinnousalusta saattoi kuusi taistelulaivaa, neljä panssaritykkivenettä, 23 risteilijää, 104 hävittäjää ja 152 saattoalusta, ja lisäksi 277 miinanraivaajaa puhdisti kulkureittejä edessäpäin. Suurin osa laivoista oli brittiläisiä, yhdysvaltalaisia ja kanadalaisia, mutta mukana oli myös ranskalaisia, puolalaisia, hollantilaisia ja norjalaisia.”
    Ensimmäisessä hyökkäysaallossa 130 000 sotilasta pyrki murtamaan Atlantin vallin, Hitlerin puolustusmuurin jonka kerrottiin ylettyvän Norjasta Espanjaan. Mutta, kuten Beevor kirjoittaa, Atlantin valli oli ”pikemminkin propagandan riemuvoitto kuin aineellista todellisuutta. Hitler oli taas kerran langennut oman hallintonsa itsepetoksen uhriksi.”
    Eurooppaa pelastettiin. Omaha-rannaksi nimetty kaistale oli vaikein maihinnousualue. "Omaha oli pelottava paikka hyökätä". Omaha Beachin valtaaminen kuului amerikkalaisille sotilaille:
    ”Yhdysvaltain 1. ja 2. jalkaväkidivisioonan määränpää oli Omaha-ranta, joka oli pitkä, loivasti kaareutuva rantakaistale. Mereltä katsoen ranta päättyi oikealla valtaviin kalliojyrkänteisiin. Kuuden ja puolen kilometrin päässä lännessä sijaitsi Pointe du Hocin niemi. Siellä kommandopataljoona joutuisi nousemaan pystysuoraa kalliota vaientaakseen saksalaisen tykistöpatterin.”


Menneisyys ei muutu tulevaisuudeksi.

    Menneisyys on ohimenevä hetki, puhetta ja kauhua.
    Propaganda on aina loistavaa.
    Atlantin valli murtui. Hitler oli varmuuden vuoksi veikannut ennakoidulle maihinnousulle useita paikkoja. Sillä tavalla hän olisi lopulta oikeassa. Armeijan yksiköt kilpailivat Hitlerin suosiosta. Kampittivat toisiaan. Miksei ne jo tule, Göbbels kyseli.
    Liittoutuneiden joukot etenivät Normandian rannikolta syvemmälle Ranskaan ankarasti taistellen. Sota ei loppunut maihinnousun läpimurtoon. Pariisiin päästiin vasta elokuun lopulla. Sota jatkuisi Euroopassa seuraavan vuoden toukokuulle.
    Ensimmäisenä maihinnousupäivänä ranskalaisia siviilejä kuoli 3 000; se oli tuplasti enemmän kuin maihinnousujoukkojen sotilaita. Liittoutuneet pudottivat maihinnousun ensimmäisen tunnin aikana 13 000 pommia, mutta yksikään niistä ei pudonnut Omaha-rantaa puolustavien saksalaisjoukkojen niskaan. Maihinnousuoperaation sivuvaikutuksena kuoli 15 000 siviiliä ja loukkaantui 19 000.
    Eurooppa vapautettiin. Kaupunkeja tuhottiin. Ihmisiä kuoli.


Diktaattorit hallitsevat propagandan.

    Sillä siivotaan julkisuutta. Piilotetaan kuolleet, uhrataan viholliseksi katsotut. Mutta usein, tai aina, diktaattori on oman propagandansa uhri.
    Mitä diktaattori ajattelee?
    Tavoittaako ”merkkimiesfiktio” joskus myös Vladimir Putinin ajatukset?
    Olen suhtautunut skeptisesti muotiin tulleeseen merkkimiesfiktioon, siihen että kirjailija kuvittelee tietävänsä mitä joku suurimies tai hänen vaimonsa on ajatellut. Ja eikö autofiktiokin ole eräänlaista merkkimiesfiktiota, nurin käännettyä?
    Tässä on tietysti muistettava, että suuret kirjailijat, kuten Shakespeare ja Strindberg, ovat kirjoittaneet hallitsijoista huikeita näytelmiä. Tai Paavo Haavikko Suomessa vallasta ja sen pitelemättömyydestä kirjoittaen.
    Mutta kenen ajatuksia hallitsijat, ruhtinaat, tyrannit ja muuten vaan vallassa olevat noissa näytelmissä puhuvat? Omiaan vai vieraitten?


Kyösti Salovaara, 2019.
Colleville-sur-Mer, Normandia.
Amerikkalaisten sotilaiden hautausmaa.

Kyösti Salovaara, 2019.



Kerrotaan että Hitler ei lainkaan surrut eräitten saksalaiskaupunkien tuhoa. Hyvä että pommittivat maan tasalle, Hitler sanoi kun Köln oli raunioina, rumat kaupungit olisi kuitenkin pitänyt rakentaa uudestaan.

    Hitlerille estetiikka oli tärkeämpää kuin ihmishenki.
    Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on kestänyt yli sata päivää.
    Australialaisen yliopiston tutkimuksen mukaan ihmisellä on vuorokaudessa keskimäärin 6000 ajatusta.
    Jos Putin on keskimääräinen ihminen, hän on aloittamansa sodan kuluessa saanut päähänsä yli 600 000 ajatusta! Mikä niistä pitäisi noteerata? Tietääkö Putin itsekään mikä hänen ajatuksistaan on ollut merkittävin? Ja miksi hän on niin ajatellut?
    Kun jonakin päivänä joku taitava kirjailija ryhtyy kirjoittamaan merkkimiesfiktiota Putinista, miten hän pystyy löytämään Putinin ajatuksien punaisen langan, sen joka aloitti ensimmäisen sodan Euroopassa sen jälkeen kun toinen maailmansota päättyi?
    Vai onko ainoa mahdollinen tapa tarkastella diktaattorin ajatuksia seurata hänen jalanjälkiään? Teot puhuvat, eivät ajatukset. Kauheita eivät lopulta ole visiot vaan niiden toteutus.


Amerikkalainen kirjailija Paul Auster mietti New York -trilogiansa kolmannessa romaanissa Lukittu huone (1986, suom. 1989) ihmisen perimmäistä vaikeaselkoisuutta: Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa – jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.” 
    Jos ihminen, kirjailija, ei tunne edes itseään, miten hän uskoo voivansa kuvata objektiivisesti toisen ihmisen ajatuksia?
    Englantilainen Graham Greene kuvasi omaa kirjoitusprosessiaan teoksessa Pakoteitä (1980, suom. 1982), ja sanoi ettei pysty käyttämään todellisia henkilöitä romaaniensa henkilöinä. ”Tiedän hyvin kokemuksesta että minun on mahdollista käyttää todellista henkilöä mallina vain ohimeneville sivuhenkilöille”, Greene sanoi. ”Todellinen henkilö on mielikuvituksen tiellä. Voin ehkä käyttää jonkun puhetapaa tai jotain ulkoista piirrettä, mutta en voi kirjoittaa kuin muutaman sivun ennen kuin huomaan, etten tiedä tarpeeksi henkilöstä voidakseni kirjoittaa hänestä, vaikka hän olisi vanha ystäväkin. Mielikuvitushenkilöstä voin olla varma…”
    Kertooko muodissa oleva merkkimiesfiktio (ja autofiktio) kirjailijoiden mielikuvituksen puutteesta? Vai siitä että mielikuvitusta ei uskalleta käyttää?
    Vallin takaa kuuluu puhetta...



Kyösti Salovaara, 2019.



2 kommenttia:

  1. Minua huvitti tuo juttu "kevään Instagramkirjasta", koska siinä oli juuri kaikki se epäkirjamaisuus, mikä nykyään lisää suosiotaan, jopa se, että kirja on helpompi kuunnella kuin lukea. Suunniteltu siis kuunneltavaksi.

    Autofiktion ja kevytesseen käyttö romaaneissa saattaa johtua siitäkin, että siinä on paljon samaa kuin somepostauksissa, itsestä kertomista hieman parannellen ja vähän sitä sun tätä, mitä ennen kutsuttiin filosofoinniksi ja nykyään essehdinnäksi. Jos lähtee kirjailijan uralle tästä, alkaa laajentaa ja lihavoittaa päiväkirjamaista kirjoittamista kirjaksi, niin pelkkä mielikuvitushenkilöiden käyttö todennäköisesti pelottaa.
    Jos taas Graham Greenen tavoin on halunnut pitää vapaat kädet ja luoda itse henkilönsä, niin kaikki itsestä tai muista olemassa olevista henkilöistä kirjoittaminen saattaa tuntua paljastelulta.
    Nykyään paljastelua odotetaan, vaaditaan ja pidetään rohkeana.
    Heh, presidentinkin olisi pitänyt lehdistötilaisuudessa kertoa, käyttääkö kuulolaitetta. "Jätetään minun korvani ihan rauhaan."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Faktan ja fiktion väliin ei (ehkä) jää mitään, paitsi että nyt sitten siihen on laitettu autofiktio (ja kenties tuo käyttämäni sana "merkkimiesfiktio"), joka mukamas on relastisempaa kuin aito fiktio tai sitten on fiktiivisempää kuin realistinen faktakirja.

      Loogisesti fiktioon voisi suhtautua kahdella vastakkaisella tavalla. Fiktio on aina enemmän tai vähemmän kirjoittajan "kannanotto" todellisuuteen, millainen se on. Eikä tämä rajaudu mitenkään sen mukaan millaisesta genrestä on kysymys. Tai sitten fiktiolla ei ole mitään sanomaa todellisuudesta, se on vain olemassa omassa sisässään, teoksena. Itse olen ensimmäisen ajatuksen kannalta. Ns. uuskritiikki kaiketi oli jälkimmäisen.

      Paljastaminen on yksi osa muodikasta käsitystä fiktiosta, vai onko se iltapäiväjournalismia itse asiassa. Tässä paljastamisessa ja paljastumisessa on syvä tekopyhä puolensa. Vääriä asioita ei saa paljastaa. Pääministeri on koko ajan kuvissa, somessa ja lehdistössä, edestä kuvattuna. Takaapäin kuvattuna loukataan pääministerin yksityisyyttä (josta hän itse julkaisemissaan, edestäpäin otetuissa kuvissa on luopunut). Millä logiikalla?

      Tätä sitten tuo autofiktio yrittää jotenkin sekoittaa ja muuksi muuttaa. Vaikka ei asia miksikään muutu.

      Poista