Rakkauden kukka

[ja elämänlankojen solmut]

Kyösti Salovaara, 2025.

Louvre-Lens museo.

Kun lähdin Havannasta, Jumala minua auttakoon,

Kukaan ei nähnyt minun lähtevän paitsi minä itse…

Jos kyyhkynen lentää ikkunallesi

Kohtele sitä hellyydellä, sillä minä se olen

Kerro sille rakkautesi, kerro sille elämästäni

Kruunaa se kukilla, se on minun juttuni...

- Sebastián Iradier: La Paloma, n. 1860.

Aika, faktat, totuus!

    Kolme pointtia: todellisuuden kuvaus?

    Ehkä ei sittenkään. Totuus, se kaikkein perimmäinen, taitaa olla illuusio.

    ”Totta puhuen en usko, että arkipäiväisimpienkään faktojen takana on yhtä totuutta vaan pikemminkin monia”, kirjoitti Argentiinassa syntynyt ja nykyään Madridissa asuva kirjailija ja toimittaja Martín Caparrós muutama päivä sitten El País-lehdessä. Hän muistutti, että sanalla ”totuus” on monia merkityksiä eri kielissä. Esimerkiksi kreikassa se tarkoittaa piilossa olevaa, jotakin minkä voi löytää.

    Platon taisikin olla sitä mieltä, että totuutta ei tavallinen ihminen pysty löytämään, vaikka sellainen "asia" kuin totuus on olemassa.

    Näin ollen: kannattanee sinnikkäästi etsiä eikä julistaa olevansa totuuden torvi.

Kun ihmiset, kaikkialla, pyrkivät kertomaan oman näkemyksensä totuudesta, he keräävät erilaisiin museoihin kaikenlaista ”tavaraa”, ikään kuin esitelläkseen elämänlankojen solmuja konkreettisesti.

    Tietysti myös kirjoihin - ja oikeastaan ennen kaikkea niihin - kerätään totuuden sirpaleita ja uskotaan että riittävän iso kirjasto kertoo kaiken tarpeellisen, olennaisen ja välttämättömän ihmisen elämästä ja elämänlankojen ristiin käyvistä totuuksista.

    Mielenkiintoista kuitenkin on, ettei kirjastoa sanota museoksi, vaikka siellä elämänlankojen solmut (=kirjat) ovat yhtä lailla nähtävissä kuin brutaalit sotakoneet panssarivaunumuseossa tai 1800-luvun kaupunkimaalaukset impressionismiin keskittyvässä taidemuseossa.

    Yhtä kaikki, museoita on moneen lähtöön monenlaisissa ”taloissa”.

    Nykyään museolle rakennetaan komea, arkkitehtoninen ”talo”, joka pyrkii olemaan taideteos semmoisenaan. Mutta myös vanhoja tehdasrakennuksia muutetaan museoiksi ja kulttuuritaloiksi. 

   Kun menen kulttuuritaloksi muutettuun entiseen tehtaaseen - jossa raavas työmies ponnisteli jokapäiväisen leipänsä ansaitakseen - kohtaan ristiriidan: työmiehen tehdasrakennusta ei kukaan kunnioittanut eikä hehkuttanut, mutta kun eliitti vie entiseen tehtaaseen taulujaan tai näytelmiään, kaikki ovat äimän käkenä ja hokevat kulttuurimielisyyttä vesi kielellä.

    Maailma muuttuu, Kyöstiseni, eikä sille mitään mahda.

    

Kyösti Salovaara, 2025.

Pysyvä näyttely vanhasta ajasta uuteen päin.
Louvre-Lens.

Tajunnan virtaa eurooppalaisilla valtateillä, peltojen läpi kaupunkeihin, satamiin ja metsiköiden reunamaille. Liikettä liikkeen vuoksi.

    Pohjois-Ranskassa, Lensin kaupungissa sijaitseva Louvre-Lens taidemuseo avasi ovensa vuonna 2012. Japanilaiset arkkitehdit Kazuyo Sejima ja Ryue Nishizawa suunnittelivat museolle teräspeltisen, ikkunattoman rakennuksen, jota kaiketi voi vain ihailla, niin kuin jotakin mittavan yksinkertaista tuleekin ihailla. Teräsbrutalismia – niinkö?

    Louvre-Lensin ”pääsali” on melkein jalkapallokentän kokoinen halli, jossa museovieras näkee yhdellä silmäyksellä koko ”kentän” päädystä päätyyn ja reunasta reunaan.

    Tämän avaran hallin pysyvässä näyttelyssä, ”ajan galleriassa”, esitellään taiteen elämänlangat menneisyydestä lähelle nykyaikaa, lähtien 5000 vuotta vanhoista arkeologista löydöistä melkein moderniin maalaustaiteeseen. Louvren kokoelmista on Lensiin tuotu 250 taideteosta. Sitä päiviteään kun käsitys menneestä muuttuu - kun löytyy uusia "totuuksia". Juuri äsken, kymmen vuoden mentyä, kokoelmaa on päivitetty.

    Museo kuvaa ajan kulkua, tapahtumien linjoja. Ja museon voi kävellä menneisyydestä nykyisyyteen tai päinvastoin, pysähdellen ajan solmujen tykö ihmettelemään ihmisen nokkeluutta, taitavuutta, halua kertoa todellisuudesta jotakin mitä pitää totuutena.

    Jos ajan solmut tiivistävät hetkiä taideteoksiin, totuuksia todellakin on monia, niin kuin Martín Caparrós kirjoitti.

    Louvre-Lens museoon on ilmainen sisäänpääsy. Sinne ei ehkä eksy vahingossa vaan tietäessään minne kulkee ja menee.

Kyösti Salovaara, 2025.

Pysyvä näyttely uudesta vanhaan päin.
Louvre-Lens.

Logistiikan käytäntöjen muuttuessa monet vanhat, menestyneet satamat kadottavat entisen tarkoituksensa.

    Helsinki ei ole ensimmäinen kaupunki jossa satamaa yritetään valjastaa uusiin tehtäviin. Museoiden rakentaminen sopii satamiin kuin nenä ihmettelijän naamaan. Lontoossa, Antwerpenissä ja Bordeauxissa ja jopa Kotkassa satamaa kehitetään ehkä moninaisemmin kuin mihin helsinkiläinen kunnianhimo yltää. Helsinki ei tiedä mitä tahtoo. 

    Bordeauxin läpi virtaavan ja vuorovesien mukana vaihtelevan Garonne-joen rannalla, melkein keskellä kaupunkia, on hirvittävän ruma rakennelma, joka kertoo kammottavista vuosista 1942-1944; silloin Saksan U-veneiden 12. laivasto piti Garonnen rantaan rakennettuja suojaholveja tukikohtanaan.

    Tässäkin tapauksessa rakennuksia katsellessa miettii, että kauhea brutalismi saattaa olla jossain mielessä ”kaunista”. 

    Nykyään U-veneiden turvasataman pimeissä holveissa toimii digitaalisen taiteen keskus The Bassins des Lumières, joka on lajissaan Euroopan suurin.

    Sodan merkit säilyvät haavoina maisemassa.

Kyösti Salovaara, 2025.

Toisen maailmansodan vuosilta peräisin
oleva Natsi-Saksan 12. U-veneiden laivaston tukikohta.

Loire-joki halkaisee ranskalaisen Saumurin kaupungin.

    Joen eteläiselle rannalle sijoittuva panssarivaunumuseo Musée des Blindes esittelee lohduttoman komean valikoiman näitä pelottavia ja rumia sotakoneita ensimmäisen maailmansodan ajoista lähtien. 

    En tiedä pitäisikö surra enemmän panssarivaunun sisälle ahtautuneiden sotilaiden vai heidän ampumiensa uhrien kohtaloa. 

    Esineinä panssarivaunut eivät ole kauniita. Ne ovat toisella tapaa rautabrutalismia kuin japanilaisten arkkitehtien teräspeltimuseo Lensissä. Panssarivaunut ovat toinen toistaan rumempia, ylipainavia otuksia, joiden alta tiet murenevat ja pienet metsiköt kaatuvat, kun vaunut hyökkäävät vihollisen rintamiin. Mitä turvallisemmaksi panssarivaunu rakennetaan, sitä enemmän rautaa tarvitaan. Tai ainakin ennen tarvittiin.

    Toisen maailmansodan aikaisten panssarivaunujen takana seinällä on sodan arkkitehtien kuvat: Eisenhower, de Gaulle, Churchill ja Stalin. Vai pitääkö heitä kutsua ”rauhan herroiksi”? 

    Voiko sodan lopettaa jos sitä ei aloiteta?

    Nykyhetkeen kuuluu, että Naton 5 % kansallisten budjettitavoitteiden nimissä maanteitä ja siltoja vahvistetaan joka puolella niin, että rumat sotakoneet tykkeineen pääsevät liikkumaan Euroopan poikki ja halki.

    Saumur lepää rauhallisena Loiren rantamaisemissa vehmaiden peltojen välissä. Haukat liitelevät peltojen päällä, maissi on kypsynyt niitettäväksi ja viiniköynnöksien runsas sato alkaa olla valmista. 

    Ajan langat kietoutuvat hyvästä pahaan ja pahasta hyvään.

Kyösti Salovaara, 2025.

Rauhan ja sodan miehet.
Alempana ruman raudan estetiikkaa. 
Musée des Blindes. 

Luulen että useimmilla meistä on epämääräinen käsitys Pohjois-Espanjassa sijaitsevasta Baskimaasta. Tiedämme (tai luulemme tietävämme), että baskien alkuperää peittää mysteerien verkko. Ovatko he etninen ryhmä vai kulttuurinen porukka, josta ei tiedetä mistä tullaan ja miksi puhutaan kielellä, jolle ei löydy sukulaista mistään?

    Luin viime vuonna artikkelin tutkimuksesta, jonka mukaan baskit ovat geneettisesti melko lailla samaa sakkia kuin Iberian niemen espanjalaiset. Tutkimusta arvioivat päättelivät, että baskien kaikesta poikkeava kieli johtuu siitä, että he olivat niin pitkään eristäytyneenä muusta maailmasta. Ei edes maurien, roomalaisten ja visigoottien valta heiluttanut baskien elämää.

    Ne jotka seuraavat espanjalaista jalkapalloa, jaksavat ihmetellä kuinka paljon loistavia jalkapalloilijoita Baskimaalta tulee.

    Espanjassa asuu noin 50 miljoonaa ihmistä, baskeja on Espanjan alueella 2,8 miljoonaa. Viime sunnuntaina Espanja kohtasi jalkapallon MM-karsinnoissa Turkin. Espanjan joukkueessa marssi kentälle viisi baskipelaajaa: Unai Simón, Mikel Oyarzabal, Mikel Merino, Nico Williams ja Martín Zubimendi. Espanja voitti 6-0. Merino teki 3 maalia. 

    Bilbaon Athletic ja San Sebastianin Real Sociedad ovat baskialueen suurseuroja. Itsehallintoalueen epävirallisen pääkaupungin Vitoria-Gasteizin futisjoukkue Alavés pelaa La Ligan keskivaiheilla tai alempana. Myös Pamplonan Osasuna voidaan laskea baskijoukkueisiin. Pamplonan yhdistämme Hemingwayhin - niin kuin monet muutkin espanjalaiset kaupungit.

    Baskimaa on Katalonian ja Madridin itsehallintoalueiden rinnalla Espanjan vaurainta aluetta. Kun kävelin viime perjantaina iltapäivällä Vitoria-Gasteizissa, ohitin erään puiston käytävällä Eduardo Dato e Iradierille pystytetyn muistomerkin. Hänestä en tiennyt mitään, mutta muistin, että täältähän on kotoisin Sebastián Iradier (1809-1865), joka loi kaikkien tunteman ”iskelmän” La Paloma vuoden 1860 paikkeilla Kuuban matkalta palattuaan.

    Sebastián Iradier vietti nuoruutensa Vitoriassa ja päätyi kosmopoliittisen elämänsä - milloin Pariisissa, joskus New Yorkissa, toisinaan Madridissa - jälkeen Vitoriaan viimeisiksi elinvuosikseen. Kaupungissa on yhä rakennus, jossa Iradier vietti viimeiset vuotensa - täysin tietämättömänä siitä millaisen suosion hänen La Palomansa (Kyyhkysensä) saisi eri puolilla maailmaa.

    Entä sitten baskitaide?

    En tiedä siitä mitään, mikä ei ole ihme koska en muutenkaan ole kovin perehtynyt kuvataiteeseen.

    Niinpä Vitoria-Gasteizissa sijaitseva Museo de Bellas Artes de Alava tarjosi tietämättömälle helposti lähestyttävän kattauksen baskitaidetta vuosilta 1850-1950. Museo sijoittuu komeaan herrastaloon, jonka omistajat loivat satumaisen omaisuutensa 1800-luvulla Kuubassa. Rakennus myytiin Alavan provinssin hallinnolle vuonna 1941, jonka jälkeen se muutettiin museoksi.

    Museon näkyviä baskitaiteilijoita ovat mm. Ignazio Diaz Olano (1860-1937), Fernando de Amárica (1866-1956) ja Aurelio Arteta (1879-1940). Kolmikosta kaksi ensin mainittua syntyi Vitoriassa ja kolmas, Arteta Bilbaossa.

    Baskitaitelijat näyttävät kuvanneen arkipäivän maisemia ja naisten kotitöitä keittiössä ja pelloilla. Jälki on voimakasväristä, realistista, mutta voisi kuvitella että heidän jotkut maalauksensa lähestyvät impressionistien tyyliä. Jostakin syystä baskimaalareiden teokset muistuttavat tyyliltään suomalaisten Edelfeltin ja Gallen-Kallelan maalauksia.

    Taideteoksen pinta on faktaa, sen väreissä ja viivoissa faktat kilpailevat kyvystä luoda totuuksia. Taiteilija haluaa kertoa aikakautensa elämän suuntalinjoista, niiden solmukohdista.

     Museo de Bellas Artes de Alava sijaitsee kauniissa puutarhassa. Museoon on ilmainen pääsy.

Kyösti Salovaara, 2025.

Museo de Bellas Artes de Alava.

Entäpä "Rakkauden kukka", jonka kirjoitin otsikkoon?

    Se ei tullut mieleeni Iradierin Kyyhkysestä.

    Saumurin panssarivaunumuseossa on värikäs ranskalainen Saint-Chamond -tankki ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Sen kyljessä lukee: ”Fleur D’Amour”.

    Onko tämä myöhemmin maalattu jälkipolvien tunnustus sodissa kuolleille? Vai kirjoittivatko tankissa henkensä kaupalla sotineet miehet "Rakkauden kukan" panssarinsa rautaseinään toiveikkaana, että selviävät hengissä sodan melskeistä?

    Ehkä, kenties, tai sitten ei.

    Mutta pitääkö oheisia kuvia katsellessa tuntea olonsa optimistiseksi vai pessimistiseksi? Entäpä jos tyytyy pelkästään ironiaan tai kyynisyyteen?

    Kyyninen ei pety koskaan.

    Eikä ironiselta nauru lopu.

    

       

   

Kyösti Salovaara, 2025.

Maailman ainoa säilynyt Saint-Chamond tankki.
Musée des Blindes.

Vientipimeää

[ja kuparikuoriainen]

Kyösti Salovaara.

6.8.2024.

Mitä edessä lie, sitä selitä emme,

mitä takana, turhaan tavoittelemme. 

- Aaro Hellaakoski

Kenen ei tekisi mieli ottaa suuntaa niin kuin ottaa Nuoruus,

taitava radikaali, Keski-ikä, luonteva piispa myyntipäivillä,

ja Vanhuus, oppainaan oikeus, voima, ja todellisuus, usko,

kauneus ja kauheus, untemme kaikki sisaret, ja viimein aina

penseys, kutsumaton sisar.

- Tuomas Anhava

Niin se taitaa mennä. Ota askel eteen, toinen taakse, ja sen jälkeen astut vasemmalle ja sitten oikealle ja huomaat olevasi yhä samassa paikassa, vaikka hieman vanhempana.

    Maailman saattaa tulkita kahdella vastakkaisella tavalla.

    Ensin: kaikki on yhtä sekasotkua, ja mahdolliset järjestyneet alueet ovat pelkkää näköharhaa.

    Tai toinen tulkinta: kaiken sekasotkun taustalla on suuri järjestys, ja sekasotku on näköharhaa, joka estää kokonaisuuden havaitsemisen.

    Koska näin on, pakinassa voi käsitellä mitä tahansa. Kaikki kuuluu yhteen tai ei mikään. Otsikosta tulee mieleen Edgar Allan Poe, mutta se lienee sattumaa.

Sunnuntaina ihmettelin saksalaista ”vientipimeää”.

    Miten kummassa saksalaiset ovat kaupallistaneet ”pimeästäkin” vientituotteen? Yhtä kummallista on, että hankkeessa on mukana kirkko ja sen historia.

    Jos suomalaiset olisivat yhtä kekseliäitä, he kaupallistaisivat ”valon”. Vientivalo saattaisi räjäyttää markkinat ja modernin tajunnan.

    Mutta suomalaiset - siis me - ovat aina alamaisia, joskus tsaarin ja toisinaan kuninkaan selän takana. Siitä huolimatta, tai juuri sen takia, suomalaisuus vahvistaa resilienssiä. Alamaisen pitää kyetä adaptoitumaan.

    Alamaisuudessa on sekin hyvä puoli, että onnettomista oloista voi syyttää jotakin toista ja mieluummin ylempänä olevaa. Sen osaamme.

Atomipommi pudotettiin Hiroshimaan 6.8.1945. Se ja toinen atomipommi Nagasakiin lopettivat toisen maailmansodan. Olisiko se loppunut muutenkin, sitä emme tiedä.

    Moraalia voi perustella monella tavalla.

    Siihen en ryhdy.

    Hiroshiman pommin uhreja on tavattu muistaa 6.8 lähettämällä kynttiläveneitä ajelehtimaan tummuvaan yöhön. Tänä vuonna en huomannut, että Hiroshiman muistopäivää olisi Suomessa tai muualla vietetty.

    Maailmalla taitaa olla isompia murheita kuin menneisyys.

    Kun meillä oli kesämökki Kymijoella, veimme Hiroshima-päivänä illan tummuessa kynttiläveneet keskelle jokea josta vuolas virta kuljetti ne vieressä kuohuvaan Myllykoskeen. Oliko se viisasta, enpä osaa sanoa. Ehkä ei, mutta ajattelimme että Torminvirran kuohut sammuttavat palavat kynttilät.

    Viime viikon tiistaina sytytin vaatimattomasti kynttilöitä vesimaljakkoon. Siitä ne eivät paenneet muualle. Kunhan paloivat Hiroshiman uhrien muistoksi ja kenties myös sodan ja rauhan dilemman ymmärtämiseksi.

Uhkaako suomalaista kirjallisuutta näivettyminen? Katoaako lukutaito?

    Katselin bestsellerlukuja. Kiinnostava pikahuomio: painettujen kirjojen myyntilukuja johtavat Ilkka Remeksen kaltaiset mieskirjailijat, kun taas kaikkien formaattien myyntiä johtavat naiskirjailijat kuten Satu Rämö.

    Epätieteellinen arvioni: naiset lukevat ja kuuntelevat kaikkia formaatteja printtikirjasta äänikirjoihin, kun taas miehet lukevat pääasiassa painettua tekstiä.

    Sitten toisaalta olen aavistavinani, että anglosaksisen kirjallisuuden suomentaminen on vähentynyt. Jos on, liittyykö se siihen, että kirjoja lukeva porukka osaa riittävästi englantia lukeakseen kirjoja alkukielellä?

    Madridilaisessa El País -lehdessä käsiteltiin tätä aihetta pari päivää sitten.

    Jutussa kerrottiin, että kun muuan nainen vieraili berliiniläisessä kirjakaupassa, hän hämmästyi englanninkielisten romaanien määrää – kun niitä aikaisemmin oli ollut kohtuullisen niukasti. Ja hämmästyttävintä oli, että kirjoissa jotka oli käännetty englannista saksaksi ja sijoitettu saksankielisten kirjojen hyllyyn, oli englantilaisen painoksen kansi ja ”rauhoittava” tarra ”Käännetty saksaksi”. Valmistusvirhe vai vitsi? El Paísin toimittaja kysyi.

    Sitten jutussa kerrottiin UK Publishers Associationin tietoihin perustuen, että brittiläisten kustantajien teoksia myytiin Euroopassa vuonna 2022 kahdeksan prosenttia enemmän kuin vuonna 2021. Saksassa myynti kasvoi 27 %, Hollannissa 6 % ja Ruotsissa 4 %.

    Jutussa arveltiin, että englanninkielisten kirjojen myynnin lisäys tulee bestsellereistä. Vähemmän myytyjä englantilaisia kirjoja ei viedä Eurooppaan, mutta ei niitä enää paljon käännetäkään eurooppalaisille kielille. Jos näin on, moninaisuus kuihtuu, kansainvälisyys ohentuu, kaupallisuus muuttaa kulttuuria.

Jos tiistai-iltana ottamassani kuvassa on kuparikuoriainen, ajatus hypähtää kepeästi kuin keinussa Poen novelliin Kultakuoriainen. Sukua ovat. Mutta tuossa novellissa taidettiin etsiä merirosvojen aarretta eikä niinkään luonnon kummallisuuksia.

    Palatakseni ”vientipimeään”: se oli tarkoituksella käännösvirhe, sillä nautin sunnuntaina saunaolueksi Baijerissa pantua tummaa luostariolutta, erästä ”export dunkelia”. Menneisyyttä emme voi tavoittaa, mutta tätä olutta on valmistettu Andechsissä benediktiiniläisluostarissa vuodesta 1455 lähtien. Uskonto ja kirkko ovat näin kulttuuriamme ja sivistystämme useammalla tavalla kuin mieleen tulee.

    Baijerin ja kuparikuoriaisen kautta kierrän Ranskaan, vähän niin kuin päättyneiden Olympialaisten liputtamiseksi, vaikka en puhu urheilusta. No, oikeastaan ajattelen että tumman baijerilaisen oluen ja kukkapenkissäni kimaltavan kuparikuoriaisen väliin mahtuu koko maailma, olipa se sattumalta sekava tai sattumista huolimatta selkeä kuin sininen taivas.

    Ranskalainen filosofi ja kirjailija Jean-Paul Sartre ei tainnut olla luontoihminen vaan pikemminkin ”asfalttisissi”. Siitä huolimatta tai juuri sen takia, hän vetäisi kirjallisuuden ja ötököiden maailmat yhteen näin imponoivasti:

    ”Mutta kirjallisuuta eivät loppujen lopuksi kuitenkaan suojele Kaitselmuksen muuttumattomat säännökset: kirjallisuus on sitä mitä ihmiset siitä tekevät, itsensä valitessaan he valitsevat kirjallisuuden. Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään. Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: mailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.” (Sartre: Mitä kirjallisuus on? 1947. Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1967.)

   

Kyösti Salovaara, 2024.

Unohtaa

 [ei unohda, unohtaa, ei unohda...]

Amerikkalaiset sotilaat Omaha Beachilla Normandiassa 6.6.1944.

Kuvakaappaus Steven Spielbergin elokuvasta
Pelastakaa sotamies Ryan, 1998. Dreamworks Pictures.

Realistinen maihinnousukohtaus on kuin Robert Capan valokuvista rakennettu.

Marttyyrit eivät aliarvioi ruumista, he antavat ylentää sen ristille. Siinä he ovat samaa mieltä vastustajiensa kanssa.

- Kafka

On vain kolme kunnioitettavaa olentoa: pappi, soturi, runoilija. Tietää, tappaa ja luoda.

- Baudelaire

Mikään ei ole niin heikkoa ja horjuvaa kuin voimakkaan maine, jos sen katteena ei ole omia voimia.

- Tacitus

Suuret ajat synnyttävät suuria ihmisiä.

    Mutta ollakseen suuri, on kerättävä ympärilleen paljon pientä.

    Suuren varjossa on turvallista elää, ajatellaan joskus. Jos joskus ajatellaan.

    Mutta eihän se sovi demokratiaan. Että toinen on päätä toista pitempi.

    Parturiin kaikki.

    Niks-naks, unohdetaan historia. 

Kotimaassa ollaan kotimaisia. Pesunkestäviä suomalaisia.

    Tämä on suurien tapahtuminen ja suurien sankarien viikko muualla, historiassa. Mutta pienessä lätäkössä laineet ovat pieniä. Hyvä puoli on ettei niihin huku, uppoa enempää kuin nilkkoja myöten.

    Lätkäistään päivämääriä pöytään. Sitten se pyyhitään.

    Franz Kafka kuoli sata vuotta sitten 3.6.1924.

    Eipä ole suomalaisessa mediassa näkynyt juttuja Kafkasta. Kafkamaista siis.

    Rooma vapautettiin 80 vuotta sitten 4.6.1944. Italiassa oli sodittu Sisialiasta lähtien jo melkein vuosi ennen kuin liittoutuneet pääsivät Roomaan asti. Hitlerin Saksa pani hanttiin.

    Normandian maihinnousu käynnistyi 80 vuotta sitten 6.6.1944.

    Se ratkaisi osaltaan toisen maailmansodan. Mutta sotaa käytiin maihinnousun jälkeen vielä melkein kokonainen vuosi. Hitlerin Saksa pani hanttiin.

    Jos olisi käynyt toisin, oltaisiin ehkä toisenlaisia eikä näitä rivejä kirjoitettaisi tällä tavalla. Jos kirjoitettaisiin lainkaan.

    Siistiä!

Kyösti Salovaara, 2019.

Omaha Beach kauniina syyspäivänä 75 vuotta maihinnousun jälkeen.

Ihminen ei voi valita aikaansa. Jotain sellaista sanoi Sartre. Ja jatkoi: siksi ihmisen pitää valita itsensä omassa ajassaan.

    Aika haastavaa. Valita itsensä. Vaikka itsen valinta ja oma napa ovatkin luontaista puuhaa, primitiivistä. Mutta Sartre tarkoitti jotakin komeampaa.

    Kun liittoutuneiden 130 000 sotilasta nousivat Ranskaan kesäkuun kuudentena päivänä 1944, he valitsivat itsensä. Tai heidät valittiin. Monet uhrautuivat, kenties eivät edes tienneet miksi. Tilinpäätös tehtiin tulevaisuudelle. Kun toinen maailmansota loppui, koitti Euroopassa kohtuullisen pitkä rauhanaika, ainakin yksilön laskuopissa vaikka ei historian. Muuan Putin katsoi sitten, että rauhaa oli jo kylliksi. Mutta oliko toveri lukenut Tacitusta. Epäilen.

    Kukapa meistä Tacitusta lukisi. Aku Ankkaa monetkin.

    Antony Beevoria lukemalla pääsee hieman kiinni lukuihin, voittoihin ja tappioihin. Käsittäminen on toinen juttu. Sen ymmärtää, että sota on julmaa ja ratsuväki raakaa. Toki hevoset on korvattu koneilla, jotka liikkuvat kaikissa ulottuvuuksissa. Ja ajassaan, tietysti.

Antony Beevorin teokset Normandia 1944 (Otava, 2009) ja Toinen maailmansota (Otava, 2012) kertovat kuinka suuressa ajassa syntyy pieniä ihmisiä suurten varjoon ja kuinka ristiriitaista sodan kulku on, sattumista ja väärinkäsityksistä jopa sankaritekoihin yltävää.

    Toinen maailmansota oli jo kaiketi totaalista sotaa, vaikka droonit ja kyber puuttuivatkin. Normandiaan liittoutuneet hyökkäsivät merta pitkin, pudottautumalla laskuvarjoilla avautuvan rintaman selustaan ja lentämällä purjekoneilla sillanpääasemiin. Kaikkialla räjähtelivät pommikoneiden tuli-iskut, jotka usein osuivat muualle kuin sinne minne aiottiin.

    Kesäkuukausina 1944 Atlantin valliaan puolustavan Saksan Whermacht kärsi 240 000 miehen tappiot, ja menetti 200 000 sotilasta sotavankeuteen. Brittien, kanadalaisten ja puolalaisten armeijaryhmä menetti n. 83 000 miestä, amerikkalaiset n. 125 000. Lisäksi liittoutuneiden ilmavoimat menettivät kaatuneina ja kadonneina n. 17 000 miestä.

    Mutta Ranskaa ja Eurooppaa vapauttavat sotajoukot aiheuttivat myös siviileille kärsimyksiä. Omaha-rantaa ja Caenia valloitettaessa pommikoneiden tähystäjät viivyttelivät varmistaakseen etteivät pommit osu omiin kärkijoukkoihin. ”Sen vuoksi suurin osa pommilasteista putosi ikivanhan normannikaupungin keskustaan”, Beevor sanoo. ”Saksalaisten menetykset olivat vähäisiä verrattuina ranskalaisten siviilien – Normandian taistelujen unohdettujen uhrien – tappioihin. Sotatoimi toi esiin hirvittävän paradoksin. Yrittäessään vähentää omia tappioitaan ylettömällä räjähteiden käytöllä läntisten demokratioiden komentajat todennäköisesti tappoivat enemmän siviilejä.”

    Winston Churchill  ”pyysi” sotapäälliköiltä ettei siviiliväestöä menehtyisi 10 000 enempää. Mutta ”lopulta D-päivän jälkeen noin 15 000 ranskalaista siviiliä sai surmansa ja 19 000 loukkaantui vaikeasti.”

Kyösti Salovaara, 2019.

La Fieren taistelun 6-9.6.1944 muistomerkki.

Sota on julmaa ja…

    Mutta globaalissa maailmassa meillä ei oikeastaan ole kotimaata, jonne piiloutua; jossa vetäytyä tuvan nurkkaan. 

    Paha maailma tunkee sisälle hirsien välistä ja ilmanottoventtiileistä.

    Ei ihminen voi valita aikaansa, sanoi Sartre.

    Mitä sitten tarkoittaa itsensä valitseminen ajassaan?

    Käpertymistä vai avautumista?

    Onko historia olemassa? Ihan oikeasti? Jos, niin pitääkö se muistaa? Jos historiaa ei halua muistaa, niin kenen tai minkä puolesta sotamiehet ja heidän perheensä ylennettiin ristille 80 vuotta sitten?

    

Kaiken voi kuvitella toiseksi.

    Jos haluaa. Jos uskaltaa. Jos kykenee.

    Entäpä jos saksalaiset olisivat tuhonneet hyökkääjät Rooman porteille ja Normandian hiekkarannoille?

    ”Normandian taistelu ei todellakaan sujunut suunnitelmien mukaisesti”, sanoo Antony Beevor summatessaan 6.6.1944 -päivän tapahtumia, ”mutta edes nojatuolikriitikot eivät voisi koskaan vähätellä sen lopputulosta, miten epätäydellinen se lieneekin. Pitää myös miettiä, mitä olisi voinut tapahtua, jos D-päivän poikkeuksellinen hanke olisi epäonnistunut: jos hyökkäyslaivasto olisi esimerkiksi pujehtinut kesäkuun puolivälin suureen myrskyyn. Siitä tulee mieleen mahdollisuus, että puna-armeija olisi saattanut päästä ei vain Reinille vaan myös Atlantin rannikolle saakka. Siinä tapauksessa Euroopan kartta ja historia olisivat muodostuneet sodan jälkeen todella erilaisiksi kuin nyt.”

    Erilaisiksi kuin nyt!

    Mistä me tiedämme, että nyt on myös huomenna?

Kyösti Salovaara, 2019.

Amerikkalaisten sotilaiden hautausmaa
Omaha Beachin tuntumassa Ranskan Normandiassa.

    

  

Syyllisyys ja sovitus

 [mihin niitä nyt tarvitaan?]

Kyösti Salovaara, 2014.
Marc Chagallin lasimaalaukset
Notre-Damen katedraalissa Reimsissä.

… kohtuus opettaa meille, että kaikessa moraalissa on realismilla oltava osansa: puhdas hyve on tuhoisaa; ja että kaikessa realismissa on moraalilla oltava osansa: kyynisyys on yhtä tuhoisaa. Siksi ei humanitäärinen suunsoitto ole sen paremmin paikallaan kuin kyyninen provokaatiokaan. Ihminen ei ole täydellisesti syyllinen, hän ei aloittanut historiaa; hän ei liioin ole täydellisen viaton, sillä hän jatkaa sitä. Ne jotka ylittävät tämän rajan ja väittävät olevansa täydellisen viattomia, päätyvät ehdottoman syyllisyyden raivoon.

- Albert Camus teoksessa L’Homme révolte, 1951. Ulla-Kaarina Jokisen suomennos teoksessa Kapinoiva ihminen, Otava, 1971.

Asiat ovat niin kuin ovat.

- Aristoteles

Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.

- Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin + Göös, 1976.

Mietin edelleen.

    Mutta ei naurata.

    Näinä päivinä vain musta huumori puree.

    Kohta Itämeri palaa kaasuliekkinä. Venäjän imperiumia yritetään palauttaa monin keinoin. Entäpä jos venäläiset sukellusveneet katkaisevat merten alla kulkevat tietoliikennekaapelit? Internet sammuu kuin Tiimarin halpa kynttilä.

    Tietämättömyyden ja valheen levittäminen saattaa olla Vladimir Putinin hallinnon tarkoitus. Keisarilla ei ole vaatteita, mutta eipä ole ketään todistamassa sitä. Sadut ovat yht’äkkiä totta.

    Järjen punaista lankaa on vaikea löytää.

    Historiassa, nyt, huomenna.

Ei tarvitse miettiä kuka on syyllinen Ukrainan valloitussotaan, väkivaltaan, murhiin, raiskauksiin. Putinin hallinto on syyllinen, mutta mikä sitä odottaa? Triumfi vai kadotus? Onko joku muodollinen tapa, jolla Putin jonakin päivänä sovittaa sotansa? Jos, niin mikä se voisi olla?

    Ei Putin aloittanut historiaa. Pystyykö hän lopettamaan sen?

    Historia ei toista itseään. Ei edes farssina.

    Kuitenkin, kaikki tuntuu tutulta. Ennen eletyltä.

    Sota saadaan kun se halutaan.

    Mitä olisi pitänyt tietää? Mitä ennustaa?

Suomessa ja Saksassa etsitään syyllisiä. Muuallakin ihmetellään miksi Venäjän kanssa piti olla kuin paita ja peppu. Miksi ostettiin öljyä ja kaasua? Miksi luotettiin taloudellisen yhteistyön rauhoittavaan vaikutukseen?

    Miksi miksi miksi?

    Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa rauhoitettiin kesyttämällä Saksa ja aloittamalla taloudellinen yhteistyö melkein pakolla.

    Ranskan ulkoministeri Robert Schuman esitteli toukokuussa 1950 suunnitelman Euroopan pysyvän rauhan saavuttamiselle. Suunnitelmassa ehdotettiin Ranskan ja Saksan hiili- ja terästuotannon asettamista yhteisen korkean viranomaisen valvonnan alaisuuteen.

    Schuman kirjoitti: ”Yhdistämällä hiilen ja teräksen tuotannon valvonta varmistetaan välittömästi yhteinen perusta taloudelliselle kehitykselle. Tämä merkitsee ensimmäistä askelta kohti Euroopan liittovaltiota ja muuttaa tulevaisuuden suuntaa näillä alueilla, jotka ovat kauan keskittyneet takomaan aseita sotiin, joiden uhreiksi ne ovat ennen muita päätyneet itse.”

    Suunnitelma johtaisi rauhaan: ”Tuotannosta otetaan näin yhteinen vastuu, ja siitä seuraa, että sota Ranskan ja Saksan välillä ei ole enää ajateltavissa eikä käytännössä mahdollinen.”

    Kuinka moni uskoi toukokuussa 1950, että taloudellinen yhteistyö tuo ”ikuisen” rauhan Eurooppaan?

KS, 2014.
Chagall - osa lasimaalauksesta, Reims.

Koska Euroopan yhteisö menestyi ja rauha säilyi, niin miksei Neuvostoliiton romahdettua myös Venäjän voisi kesyttää taloudellisella yhteistyöllä, ajateltiin 1990-luvulla.

    Eihän Neuvostoliiton johtajat olleet sen ”pahempia” pukareita kuin Kolmannen valtakunnan sotaherrat.

    Miksei taloudellisten kytkentöjen moninainen verkosto toimisi taas, niin kuin se toimi toisen maailmansodankin jälkeen? Eikö kaikkien etu ole rauha, jonka turvin kansalaiset vaurastuvat Venäjällä, Saksassa, Suomessa, Ranskassa ja kaikkialla?

    Mutta historia ei toista itseään, ei edes farssina.

Lienee kohtuutonta syyllistää poliitikkoja ja liikemiehiä sinisilmäisyydestä. Mitä muutakaan tietä he olisivat voineet kuvitella kulkevansa pysyvään rauhaan Venäjän kanssa? Miten he olisivat voineet ennustaa, että monivuotisen öljy- ja kaasukaupan jälkeen Vladimir Putin hyökkää 24.2.2022 Ukrainaan?

    Tuolla viikolla helmikuussa jokaisessa telkkarin ja radion keskusteluohjelmassa politiikan, energian ja talouden asiantuntijat sanoivat, että Putin ei uhkailuista huolimatta hyökkää Ukrainaan, koska siinä ei olisi mitään järkeä. Ei mitään hyötyä Venäjälle eikä Putinille.

    Ei mitään järkeä! Ei hyötyä Venäjälle eikä Putinille!

    Torstaina tuolla viikolla Putin hyökkäsi Ukrainaan. Hän kuvitteli valloittavansa Kiovan parissa päivässä.

    Toistuuko tässä jokin kuvio?

    Englannin pääministeri Neville Chamberlain teki ”pysyvän” rauhan Adolf Hitlerin kanssa Münchenissä syyskuussa 1938. Saksalle annettiin periksi, se sai Tšekkoslovakian sudeettialueen haltuunsa.

    Antony Beevor sanoo kirjassaan Toinen maailmansota (WSOY, 2012), että Chamberlainin hallitus halusi edelleen rinnakkaiseloa varustautuneen ja elpyneen Saksan kanssa. Pelättiin Neuvostoliittoa. Natsi-Saksa koettiin suojamuuriksi sitä vastaan.

    Mutta asiaan vaikutti myös poliittisen toimijoiden usko siihen, että saksalaiset käyttäytyvät samalla tavalla kuin hekin; että kaikilla toimijoilla on samanlaiset arvot ja moraali. ”Chamberlain oli Birminghamin entinen ylipormestari”, Beevor kirjoittaa, ”vanhanaikaisen suoraselkäinen mies, joka erehtyi pahasti uskoessaan, että muilla valtiomiehillä on samanlaiset arvot ja kauhu sotaa kohtaan kuin hänellä… Chamberlain oli korkeine kauluksineen, edvardiaasine viiksineen ja kokoon käärittyine sateenvarjoineen täysin pulassa kohdatessaan natsien räikeän armottomuuden.”

    Muuten, Suomessakin oltiin jo silloin ”sinisilmäisiä”: Saksa oli Englannin kanssa Suomen suurin kauppakumppani 1930-luvun alussa. Englantiin vietiin, Saksasta tuotiin.

KS, 2014.
Chagall - osa lasimaalauksesta, Reims.

Poliitikkoja ja mm. Fortumin johtoa on syytetty siitä, että he eivät osanneet ennustaa Putinin sotaa.

    Miten he olisivat voineet sen tehdä monta vuotta aikaisemmin, kun vielä 23.2.2022 kaikki suomalaiset asiantuntijat olivat varmoja ettei Putin aloita sotaa?

    Oliko sinisilmäistä käydä kauppaa Venäjän kanssa?

    Jos oli, kenen kanssa kauppaa olisi pitänyt käydä. Niidenkö öljyvaltioiden jotka toisella kädellä tukivat kansainvälistä terrorismia?

    Tietysti Saksa oli väärässä, omaa tyhmyyttään.

    Leppoisalta kansankoulunopettajalta näyttävä Aalto-yliopiston teknillisen fysiikan professori ja energia-asiantuntija Peter Lund esiintyi syksyllä ja talvella jatkuvasti median, Ylen ja Helsingin Sanomien haastatteluissa Saksan energiakäännöksen puolustajana. Saksa on hypännyt vanhanaikaisen - so. ydinvoimalla tuotetun - energiavaiheen ylitse, Lund selitti kärsivällisesti, yhä uudestaan. Siirtymävaiheessa Saksa käyttää kaasua eikä vanhanaikaista atomivoimaa.

    Jostakin syystä Lundia haastatellaan yhä asiantuntijana Helsingin Sanomissa ja Ylellä. Nyt Lund osaa sanoa, nyt hän tietää, että Venäjän energiaan tukeutuminen oli virhe. Helmikuussa 2022 Lund ei tätä tiennyt, koska Saksa oli hyppäämässä komealla viherloikalla vanhasta uuteen ydinenergian yli.

    Asiantuntijoita piisaa kaikkiin pöytiin. Harva osaa ennustaa tulevaisuutta. Kenties Hesarin ja Ylen kannattaisi asettaa leppoistalta kansakoulunopettajalta näyttävä Peter Lund vähäksi aikaa haastattelukaranteeniin.

Kuitenkaan tätä kysymystä, sitä kuinka sinisilmäisiä suomalaiset ja saksalaiset Venäjä-poliitikot ja liikemiehet olivat ja kuinka syyllisiä he ovat siihen, että monissa kodeissa (ehkä) palellaan talven tullen, ei kannata moralisoida eikä syyllisten rankaisemiseksi perustaa tuomioistuinta jälkiviisauden maisemakonttoriin. Jos tulevaisuuden ennustaminen tarkasti olisi mahdollista, päättäjiä sopisi toki pitää moraalisesti syyllisinä ja heille voisi miettiä sopivaa ”rangaistusta” tai armeliasta sovitusta.

    Niin kuin Ahmavaara sanoi: kukaan ei tiedä mikä teko tietyssä tilanteessa on tieteellisesti ottaen paras. Asiat ovat niin kuin ovat, sanoi Aristoteles ja tuo tuntuu hieman kyyniseltä, mutta… voivatko ne, asiat, olla muuten kuin ne ovat?

    Heikki Ylikangas on pohtinut perusteellisesti historian toistuvuutta ja ainutkertaisuutta kirjassaan Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen (Art House, 2015).

    Historiassa on, Ylikangas sanoo, sekä toistuvuutta että ainutkertaisuutta. Ongelma on, jos ajatellaan yhteiskunnan suunnittelua ja tulevaisuuteen varautumista, siinä että toistuvuus ja ainutkertaisuus voidaan todeta vasta jälkeenpäin. ”Ainutkertaisuutta ei voi ottaa päätöksissä lainkaan huomioon - jos voitaisiin ottaa, kyse ei olisi ainutkertaisesta.”

    Toistiko Putinin yllättävä hyökkäys jotakin vai oliko se ainutkertainen tapahtuma? Jos se oli ainutkertainen, niin sitä edeltävää runsasta kaasu- ja öljykauppaa Venäjän kanssa ei voi pitää sinisilmäisenä virheenä. Jos taas Putin toisti historiaa, niin jokainen olisi tiennyt etukäteen, että Putin ryhtyy sotimaan eikä silloin kauppaa tietenkään olisi käyty.

    ”Ennustettavaa ainutkertaisuutta ei ole olemassa”, Ylikangas päättelee.

KS, 2014.
Chagall - osa lasimaalauksesta, Reims.

Kaikkiko olemme syyllisiä, niin kuin Camus kirjoitti.

    Ainakin jokainen meistä tekee virheitä, vääriä arvioita - arvioi todellisuuden olemuksen ja mahdollisuudet väärin. Jos sinisilmäisyys tekee ihmisestä syyllisen, se on moraalisessa katsannossa vähäinen rikkomus.

    Voiko ihmisten välinen rauha ja hyvinvointi lopulta perustua mihinkään muuhun kuin luottamukseen? Edellyttääkö luottamus sinisilmäisyyttä vai kyynistä realismia?

    Ylikangas sanoo, että ”tarkkaan ottaen historiallinen toimija ei syyllisty virheisiin historiantutkijan silmissä” koska ”virhe on aina jälkikäteinen arvio, jälkiviisauden tuotos”.

    Ihminen valehtelee juuri silloin kun valehtelee. ”Jokin teko tai päätös todetaan virheelliseksi vasta kun tapahtuma on ohi.”

    Venäjän ja Putin tapauksessa Suomessa ja Saksassa on tehty virheitä, sekä teoissa että päätöksissä. Mutta, kuten Ylikangas toteaa, ”päätöstä tehtäessä tekijä valitsee parhaan sillä hetkellä tiedostamistaan vaihtoehdoista. Kukaan ei tee virhettä tahallaan eikä teko ole virhe tekijän omalta kannalta siinäkään tapauksessa, että joku toinen pitäisi tekoa virheenä jo ennen kuin se on tehty.” Sitä Ylikangas ei sano, että jokainen päätös ja teko ottaa huomioon päättäjänsä edut ja haitat.

    Vastuuta kantavan ja päätöksiä tekevän kannalta Ylikankaan luonnehdinta kuulostaa silti armeliaalta, sovittavalta, lohduttavalta.

    On hurskastelevaa jälkiviisautta sanoa, että suomalaiset ja saksalaiset päättäjät ovat syyllisiä nykytilanteeseen ja Putinin sotaan, koska he yrittivät laajentaa eurooppalaista rauhaa tekemällä yhteistyötä Venäjän kanssa samassa hengessä kuin Robert Schuman suunnitteli Saksan ja Ranskan välistä yhteistyöä toukokuussa 1950.

    Sitä vastoin syyllinen on se, jonka jalanjäljiltä veistetään yhä uusia ristejä hautausmaille.

Kyösti Salovaara, 2019.

Kesäkuun 6. 1944 liittoutuneiden joukot
nousivat maihin Normandiassa.
Maihinnousussa kuolleiden amerikkalaisten sotilaiden hautausmaa
Colleville-sur-Merissä on myös Euroopan vapauttamisen muistomerkki.

Vallin takana

 [puhetta ja kauhuja]

Kyösti Salovaara.
Omaha-rannan arkipäivää Normandiassa syyskuussa 2019.

Ideologit, kumoajat, demagogit ovat verbaalisia. Kun heitä sanotaan eräässä lauselmassa kirjallisiksi, niin se on samaa kuin todeta, että he ovat sanojen kahleissa, ei käytännön, sekä vailla historian tajua. Sen takia he ovat ’kaksiulotteisia’ oikeistolaisia.

- Paavo Haavikko Talouselämä-lehden haastattelussa 1972.

Borrell: Venäjä tuhonnut Ukrainan toiseksi suurimman viljavaraston

EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja Josep Borrell sanoo Twitterissä, että Venäjä on tuhonnut ohjusiskulla Ukrainan toiseksi suurimman viljavaraston Mykolajivissa.

”Jälleen uusi Venäjän ohjusisku myötävaikuttaa maailmanlaajuiseen ruokakriisiin. Venäjän joukot ovat tuhonneet Ukrainan toiseksi suurimman viljavaraston Mykolajivissa”, Borrell kirjoitti maanantaina. ”Tällaisten uutisten valossa Putinin levittämä disinformaatio, joka torjuu syyllisyyden, näyttää yhä kyynisemmältä.”

-Uutinen Ylen nettisivulla 7.6.2022

Ida Sofia Hirvosen esikoisproosateosta on ehditty jo tituleerata kevään Instagramkirjaksi, mikä tarkoittaa ainakin kahta asiaa. Ensinnäkin kirjan kansi erottuu edukseen loputtomasta somevirrasta ja toiseksi siinä käsitellään somessa kiinnostavia aiheita. Tällaisia ovat esimerkiksi horoskoopit, masennuslääkkeet, Tinder ja deittailu, psykedeelit ja suorittaminen.

- Piritta Räsänen Radalla-romaanin arvostelussa 6.6.2022 Helsingin Sanomissa

Jos yrittää ahtaa samaan lauseeseen menneisyyden ja tulevaisuuden, niiden väliin ei mahdu paljon muuta, ei edes Haavikon hellimää rahan muotoista aukkoa.

    Tulevaisuuksia on monta, menneisyyksiä yksi.

    Mutta kun tulevaisuus on valittu, sekin muuttuu yhdeksi ja ainoaksi.

    Sotaan lähtevä ei tiedä mihin päätyy.

    Rauhasta puhuva ei tiedä kuka kuuntelee.

    Sanoja toistetaan, ikään kuin kauhu katoaisi manaamalla.

Sinä kesänä Kyöstinpäivä osui Almanakassa tiistaille.

    Maanantai-iltana 5.6.1944 liittoutuneiden laivasto lähti merelle.

    ”Kun ne”, Antony Beevor kirjoittaa Normandia 1944 -teoksessaan (2009), ”jotka lähtivät matkaan illalla 5. kesäkuuta saattueissa, sotalaivoissa ja maihinnousualuksissa, suuntasivat katseensa Southamptonin vesille, hyökkäyslaivasto näytti ulottuvan taivaanrantaan saakka. Moni mietti, mitä saksalaiset mahtaisivat tuumia nähdessään tämän armadan, joka oli ylivoimaisesti suurin koskaan merelle lähetetty. Lähes viittätuhatta maihinnousalusta saattoi kuusi taistelulaivaa, neljä panssaritykkivenettä, 23 risteilijää, 104 hävittäjää ja 152 saattoalusta, ja lisäksi 277 miinanraivaajaa puhdisti kulkureittejä edessäpäin. Suurin osa laivoista oli brittiläisiä, yhdysvaltalaisia ja kanadalaisia, mutta mukana oli myös ranskalaisia, puolalaisia, hollantilaisia ja norjalaisia.”

    Ensimmäisessä hyökkäysaallossa 130 000 sotilasta pyrki murtamaan Atlantin vallin, Hitlerin puolustusmuurin jonka kerrottiin ylettyvän Norjasta Espanjaan. Mutta, kuten Beevor kirjoittaa, Atlantin valli oli ”pikemminkin propagandan riemuvoitto kuin aineellista todellisuutta. Hitler oli taas kerran langennut oman hallintonsa itsepetoksen uhriksi.”

    Eurooppaa pelastettiin. Omaha-rannaksi nimetty kaistale oli vaikein maihinnousualue. "Omaha oli pelottava paikka hyökätä". Omaha Beachin valtaaminen kuului amerikkalaisille sotilaille:

    ”Yhdysvaltain 1. ja 2. jalkaväkidivisioonan määränpää oli Omaha-ranta, joka oli pitkä, loivasti kaareutuva rantakaistale. Mereltä katsoen ranta päättyi oikealla valtaviin kalliojyrkänteisiin. Kuuden ja puolen kilometrin päässä lännessä sijaitsi Pointe du Hocin niemi. Siellä kommandopataljoona joutuisi nousemaan pystysuoraa kalliota vaientaakseen saksalaisen tykistöpatterin.”

Menneisyys ei muutu tulevaisuudeksi.

    Menneisyys on ohimenevä hetki, puhetta ja kauhua.

    Propaganda on aina loistavaa.

    Atlantin valli murtui. Hitler oli varmuuden vuoksi veikannut ennakoidulle maihinnousulle useita paikkoja. Sillä tavalla hän olisi lopulta oikeassa. Armeijan yksiköt kilpailivat Hitlerin suosiosta. Kampittivat toisiaan. Miksei ne jo tule, Göbbels kyseli.

    Liittoutuneiden joukot etenivät Normandian rannikolta syvemmälle Ranskaan ankarasti taistellen. Sota ei loppunut maihinnousun läpimurtoon. Pariisiin päästiin vasta elokuun lopulla. Sota jatkuisi Euroopassa seuraavan vuoden toukokuulle.

    Ensimmäisenä maihinnousupäivänä ranskalaisia siviilejä kuoli 3 000; se oli tuplasti enemmän kuin maihinnousujoukkojen sotilaita. Liittoutuneet pudottivat maihinnousun ensimmäisen tunnin aikana 13 000 pommia, mutta yksikään niistä ei pudonnut Omaha-rantaa puolustavien saksalaisjoukkojen niskaan. Maihinnousuoperaation sivuvaikutuksena kuoli 15 000 siviiliä ja loukkaantui 19 000.

    Eurooppa vapautettiin. Kaupunkeja tuhottiin. Ihmisiä kuoli.

Diktaattorit hallitsevat propagandan.

    Sillä siivotaan julkisuutta. Piilotetaan kuolleet, uhrataan viholliseksi katsotut. Mutta usein, tai aina, diktaattori on oman propagandansa uhri.

    Mitä diktaattori ajattelee?

    Tavoittaako ”merkkimiesfiktio” joskus myös Vladimir Putinin ajatukset?

    Olen suhtautunut skeptisesti muotiin tulleeseen merkkimiesfiktioon, siihen että kirjailija kuvittelee tietävänsä mitä joku suurimies tai hänen vaimonsa on ajatellut. Ja eikö autofiktiokin ole eräänlaista merkkimiesfiktiota, nurin käännettyä?

    Tässä on tietysti muistettava, että suuret kirjailijat, kuten Shakespeare ja Strindberg, ovat kirjoittaneet hallitsijoista huikeita näytelmiä. Tai Paavo Haavikko Suomessa vallasta ja sen pitelemättömyydestä kirjoittaen.

    Mutta kenen ajatuksia hallitsijat, ruhtinaat, tyrannit ja muuten vaan vallassa olevat noissa näytelmissä puhuvat? Omiaan vai vieraitten?

Kyösti Salovaara, 2019.
Colleville-sur-Mer, Normandia.
Amerikkalaisten sotilaiden hautausmaa.

Kyösti Salovaara, 2019.

Kerrotaan että Hitler ei lainkaan surrut eräitten saksalaiskaupunkien tuhoa. Hyvä että pommittivat maan tasalle, Hitler sanoi kun Köln oli raunioina, rumat kaupungit olisi kuitenkin pitänyt rakentaa uudestaan.

    Hitlerille estetiikka oli tärkeämpää kuin ihmishenki.

    Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on kestänyt yli sata päivää.

    Australialaisen yliopiston tutkimuksen mukaan ihmisellä on vuorokaudessa keskimäärin 6000 ajatusta.

    Jos Putin on keskimääräinen ihminen, hän on aloittamansa sodan kuluessa saanut päähänsä yli 600 000 ajatusta! Mikä niistä pitäisi noteerata? Tietääkö Putin itsekään mikä hänen ajatuksistaan on ollut merkittävin? Ja miksi hän on niin ajatellut?

    Kun jonakin päivänä joku taitava kirjailija ryhtyy kirjoittamaan merkkimiesfiktiota Putinista, miten hän pystyy löytämään Putinin ajatuksien punaisen langan, sen joka aloitti ensimmäisen sodan Euroopassa sen jälkeen kun toinen maailmansota päättyi?

    Vai onko ainoa mahdollinen tapa tarkastella diktaattorin ajatuksia seurata hänen jalanjälkiään? Teot puhuvat, eivät ajatukset. Kauheita eivät lopulta ole visiot vaan niiden toteutus.

Amerikkalainen kirjailija Paul Auster mietti New York -trilogiansa kolmannessa romaanissa Lukittu huone (1986, suom. 1989) ihmisen perimmäistä vaikeaselkoisuutta: ”Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa – jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.” 

    Jos ihminen, kirjailija, ei tunne edes itseään, miten hän uskoo voivansa kuvata objektiivisesti toisen ihmisen ajatuksia?

    Englantilainen Graham Greene kuvasi omaa kirjoitusprosessiaan teoksessa Pakoteitä (1980, suom. 1982), ja sanoi ettei pysty käyttämään todellisia henkilöitä romaaniensa henkilöinä. ”Tiedän hyvin kokemuksesta että minun on mahdollista käyttää todellista henkilöä mallina vain ohimeneville sivuhenkilöille”, Greene sanoi. ”Todellinen henkilö on mielikuvituksen tiellä. Voin ehkä käyttää jonkun puhetapaa tai jotain ulkoista piirrettä, mutta en voi kirjoittaa kuin muutaman sivun ennen kuin huomaan, etten tiedä tarpeeksi henkilöstä voidakseni kirjoittaa hänestä, vaikka hän olisi vanha ystäväkin. Mielikuvitushenkilöstä voin olla varma…”

    Kertooko muodissa oleva merkkimiesfiktio (ja autofiktio) kirjailijoiden mielikuvituksen puutteesta? Vai siitä että mielikuvitusta ei uskalleta käyttää?

    Vallin takaa kuuluu puhetta...

Kyösti Salovaara, 2019.