Syyllisyys ja sovitus

 [mihin niitä nyt tarvitaan?]

Kyösti Salovaara, 2014.
Marc Chagallin lasimaalaukset
Notre-Damen katedraalissa Reimsissä.

… kohtuus opettaa meille, että kaikessa moraalissa on realismilla oltava osansa: puhdas hyve on tuhoisaa; ja että kaikessa realismissa on moraalilla oltava osansa: kyynisyys on yhtä tuhoisaa. Siksi ei humanitäärinen suunsoitto ole sen paremmin paikallaan kuin kyyninen provokaatiokaan. Ihminen ei ole täydellisesti syyllinen, hän ei aloittanut historiaa; hän ei liioin ole täydellisen viaton, sillä hän jatkaa sitä. Ne jotka ylittävät tämän rajan ja väittävät olevansa täydellisen viattomia, päätyvät ehdottoman syyllisyyden raivoon.

- Albert Camus teoksessa L’Homme révolte, 1951. Ulla-Kaarina Jokisen suomennos teoksessa Kapinoiva ihminen, Otava, 1971.

Asiat ovat niin kuin ovat.

- Aristoteles

Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.

- Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin + Göös, 1976.

Mietin edelleen.

    Mutta ei naurata.

    Näinä päivinä vain musta huumori puree.

    Kohta Itämeri palaa kaasuliekkinä. Venäjän imperiumia yritetään palauttaa monin keinoin. Entäpä jos venäläiset sukellusveneet katkaisevat merten alla kulkevat tietoliikennekaapelit? Internet sammuu kuin Tiimarin halpa kynttilä.

    Tietämättömyyden ja valheen levittäminen saattaa olla Vladimir Putinin hallinnon tarkoitus. Keisarilla ei ole vaatteita, mutta eipä ole ketään todistamassa sitä. Sadut ovat yht’äkkiä totta.

    Järjen punaista lankaa on vaikea löytää.

    Historiassa, nyt, huomenna.

Ei tarvitse miettiä kuka on syyllinen Ukrainan valloitussotaan, väkivaltaan, murhiin, raiskauksiin. Putinin hallinto on syyllinen, mutta mikä sitä odottaa? Triumfi vai kadotus? Onko joku muodollinen tapa, jolla Putin jonakin päivänä sovittaa sotansa? Jos, niin mikä se voisi olla?

    Ei Putin aloittanut historiaa. Pystyykö hän lopettamaan sen?

    Historia ei toista itseään. Ei edes farssina.

    Kuitenkin, kaikki tuntuu tutulta. Ennen eletyltä.

    Sota saadaan kun se halutaan.

    Mitä olisi pitänyt tietää? Mitä ennustaa?

Suomessa ja Saksassa etsitään syyllisiä. Muuallakin ihmetellään miksi Venäjän kanssa piti olla kuin paita ja peppu. Miksi ostettiin öljyä ja kaasua? Miksi luotettiin taloudellisen yhteistyön rauhoittavaan vaikutukseen?

    Miksi miksi miksi?

    Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa rauhoitettiin kesyttämällä Saksa ja aloittamalla taloudellinen yhteistyö melkein pakolla.

    Ranskan ulkoministeri Robert Schuman esitteli toukokuussa 1950 suunnitelman Euroopan pysyvän rauhan saavuttamiselle. Suunnitelmassa ehdotettiin Ranskan ja Saksan hiili- ja terästuotannon asettamista yhteisen korkean viranomaisen valvonnan alaisuuteen.

    Schuman kirjoitti: ”Yhdistämällä hiilen ja teräksen tuotannon valvonta varmistetaan välittömästi yhteinen perusta taloudelliselle kehitykselle. Tämä merkitsee ensimmäistä askelta kohti Euroopan liittovaltiota ja muuttaa tulevaisuuden suuntaa näillä alueilla, jotka ovat kauan keskittyneet takomaan aseita sotiin, joiden uhreiksi ne ovat ennen muita päätyneet itse.”

    Suunnitelma johtaisi rauhaan: ”Tuotannosta otetaan näin yhteinen vastuu, ja siitä seuraa, että sota Ranskan ja Saksan välillä ei ole enää ajateltavissa eikä käytännössä mahdollinen.”

    Kuinka moni uskoi toukokuussa 1950, että taloudellinen yhteistyö tuo ”ikuisen” rauhan Eurooppaan?

KS, 2014.
Chagall - osa lasimaalauksesta, Reims.

Koska Euroopan yhteisö menestyi ja rauha säilyi, niin miksei Neuvostoliiton romahdettua myös Venäjän voisi kesyttää taloudellisella yhteistyöllä, ajateltiin 1990-luvulla.

    Eihän Neuvostoliiton johtajat olleet sen ”pahempia” pukareita kuin Kolmannen valtakunnan sotaherrat.

    Miksei taloudellisten kytkentöjen moninainen verkosto toimisi taas, niin kuin se toimi toisen maailmansodankin jälkeen? Eikö kaikkien etu ole rauha, jonka turvin kansalaiset vaurastuvat Venäjällä, Saksassa, Suomessa, Ranskassa ja kaikkialla?

    Mutta historia ei toista itseään, ei edes farssina.

Lienee kohtuutonta syyllistää poliitikkoja ja liikemiehiä sinisilmäisyydestä. Mitä muutakaan tietä he olisivat voineet kuvitella kulkevansa pysyvään rauhaan Venäjän kanssa? Miten he olisivat voineet ennustaa, että monivuotisen öljy- ja kaasukaupan jälkeen Vladimir Putin hyökkää 24.2.2022 Ukrainaan?

    Tuolla viikolla helmikuussa jokaisessa telkkarin ja radion keskusteluohjelmassa politiikan, energian ja talouden asiantuntijat sanoivat, että Putin ei uhkailuista huolimatta hyökkää Ukrainaan, koska siinä ei olisi mitään järkeä. Ei mitään hyötyä Venäjälle eikä Putinille.

    Ei mitään järkeä! Ei hyötyä Venäjälle eikä Putinille!

    Torstaina tuolla viikolla Putin hyökkäsi Ukrainaan. Hän kuvitteli valloittavansa Kiovan parissa päivässä.

    Toistuuko tässä jokin kuvio?

    Englannin pääministeri Neville Chamberlain teki ”pysyvän” rauhan Adolf Hitlerin kanssa Münchenissä syyskuussa 1938. Saksalle annettiin periksi, se sai Tšekkoslovakian sudeettialueen haltuunsa.

    Antony Beevor sanoo kirjassaan Toinen maailmansota (WSOY, 2012), että Chamberlainin hallitus halusi edelleen rinnakkaiseloa varustautuneen ja elpyneen Saksan kanssa. Pelättiin Neuvostoliittoa. Natsi-Saksa koettiin suojamuuriksi sitä vastaan.

    Mutta asiaan vaikutti myös poliittisen toimijoiden usko siihen, että saksalaiset käyttäytyvät samalla tavalla kuin hekin; että kaikilla toimijoilla on samanlaiset arvot ja moraali. ”Chamberlain oli Birminghamin entinen ylipormestari”, Beevor kirjoittaa, ”vanhanaikaisen suoraselkäinen mies, joka erehtyi pahasti uskoessaan, että muilla valtiomiehillä on samanlaiset arvot ja kauhu sotaa kohtaan kuin hänellä… Chamberlain oli korkeine kauluksineen, edvardiaasine viiksineen ja kokoon käärittyine sateenvarjoineen täysin pulassa kohdatessaan natsien räikeän armottomuuden.”

    Muuten, Suomessakin oltiin jo silloin ”sinisilmäisiä”: Saksa oli Englannin kanssa Suomen suurin kauppakumppani 1930-luvun alussa. Englantiin vietiin, Saksasta tuotiin.

KS, 2014.
Chagall - osa lasimaalauksesta, Reims.

Poliitikkoja ja mm. Fortumin johtoa on syytetty siitä, että he eivät osanneet ennustaa Putinin sotaa.

    Miten he olisivat voineet sen tehdä monta vuotta aikaisemmin, kun vielä 23.2.2022 kaikki suomalaiset asiantuntijat olivat varmoja ettei Putin aloita sotaa?

    Oliko sinisilmäistä käydä kauppaa Venäjän kanssa?

    Jos oli, kenen kanssa kauppaa olisi pitänyt käydä. Niidenkö öljyvaltioiden jotka toisella kädellä tukivat kansainvälistä terrorismia?

    Tietysti Saksa oli väärässä, omaa tyhmyyttään.

    Leppoisalta kansankoulunopettajalta näyttävä Aalto-yliopiston teknillisen fysiikan professori ja energia-asiantuntija Peter Lund esiintyi syksyllä ja talvella jatkuvasti median, Ylen ja Helsingin Sanomien haastatteluissa Saksan energiakäännöksen puolustajana. Saksa on hypännyt vanhanaikaisen - so. ydinvoimalla tuotetun - energiavaiheen ylitse, Lund selitti kärsivällisesti, yhä uudestaan. Siirtymävaiheessa Saksa käyttää kaasua eikä vanhanaikaista atomivoimaa.

    Jostakin syystä Lundia haastatellaan yhä asiantuntijana Helsingin Sanomissa ja Ylellä. Nyt Lund osaa sanoa, nyt hän tietää, että Venäjän energiaan tukeutuminen oli virhe. Helmikuussa 2022 Lund ei tätä tiennyt, koska Saksa oli hyppäämässä komealla viherloikalla vanhasta uuteen ydinenergian yli.

    Asiantuntijoita piisaa kaikkiin pöytiin. Harva osaa ennustaa tulevaisuutta. Kenties Hesarin ja Ylen kannattaisi asettaa leppoistalta kansakoulunopettajalta näyttävä Peter Lund vähäksi aikaa haastattelukaranteeniin.

Kuitenkaan tätä kysymystä, sitä kuinka sinisilmäisiä suomalaiset ja saksalaiset Venäjä-poliitikot ja liikemiehet olivat ja kuinka syyllisiä he ovat siihen, että monissa kodeissa (ehkä) palellaan talven tullen, ei kannata moralisoida eikä syyllisten rankaisemiseksi perustaa tuomioistuinta jälkiviisauden maisemakonttoriin. Jos tulevaisuuden ennustaminen tarkasti olisi mahdollista, päättäjiä sopisi toki pitää moraalisesti syyllisinä ja heille voisi miettiä sopivaa ”rangaistusta” tai armeliasta sovitusta.

    Niin kuin Ahmavaara sanoi: kukaan ei tiedä mikä teko tietyssä tilanteessa on tieteellisesti ottaen paras. Asiat ovat niin kuin ovat, sanoi Aristoteles ja tuo tuntuu hieman kyyniseltä, mutta… voivatko ne, asiat, olla muuten kuin ne ovat?

    Heikki Ylikangas on pohtinut perusteellisesti historian toistuvuutta ja ainutkertaisuutta kirjassaan Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen (Art House, 2015).

    Historiassa on, Ylikangas sanoo, sekä toistuvuutta että ainutkertaisuutta. Ongelma on, jos ajatellaan yhteiskunnan suunnittelua ja tulevaisuuteen varautumista, siinä että toistuvuus ja ainutkertaisuus voidaan todeta vasta jälkeenpäin. ”Ainutkertaisuutta ei voi ottaa päätöksissä lainkaan huomioon - jos voitaisiin ottaa, kyse ei olisi ainutkertaisesta.”

    Toistiko Putinin yllättävä hyökkäys jotakin vai oliko se ainutkertainen tapahtuma? Jos se oli ainutkertainen, niin sitä edeltävää runsasta kaasu- ja öljykauppaa Venäjän kanssa ei voi pitää sinisilmäisenä virheenä. Jos taas Putin toisti historiaa, niin jokainen olisi tiennyt etukäteen, että Putin ryhtyy sotimaan eikä silloin kauppaa tietenkään olisi käyty.

    ”Ennustettavaa ainutkertaisuutta ei ole olemassa”, Ylikangas päättelee.

KS, 2014.
Chagall - osa lasimaalauksesta, Reims.

Kaikkiko olemme syyllisiä, niin kuin Camus kirjoitti.

    Ainakin jokainen meistä tekee virheitä, vääriä arvioita - arvioi todellisuuden olemuksen ja mahdollisuudet väärin. Jos sinisilmäisyys tekee ihmisestä syyllisen, se on moraalisessa katsannossa vähäinen rikkomus.

    Voiko ihmisten välinen rauha ja hyvinvointi lopulta perustua mihinkään muuhun kuin luottamukseen? Edellyttääkö luottamus sinisilmäisyyttä vai kyynistä realismia?

    Ylikangas sanoo, että ”tarkkaan ottaen historiallinen toimija ei syyllisty virheisiin historiantutkijan silmissä” koska ”virhe on aina jälkikäteinen arvio, jälkiviisauden tuotos”.

    Ihminen valehtelee juuri silloin kun valehtelee. ”Jokin teko tai päätös todetaan virheelliseksi vasta kun tapahtuma on ohi.”

    Venäjän ja Putin tapauksessa Suomessa ja Saksassa on tehty virheitä, sekä teoissa että päätöksissä. Mutta, kuten Ylikangas toteaa, ”päätöstä tehtäessä tekijä valitsee parhaan sillä hetkellä tiedostamistaan vaihtoehdoista. Kukaan ei tee virhettä tahallaan eikä teko ole virhe tekijän omalta kannalta siinäkään tapauksessa, että joku toinen pitäisi tekoa virheenä jo ennen kuin se on tehty.” Sitä Ylikangas ei sano, että jokainen päätös ja teko ottaa huomioon päättäjänsä edut ja haitat.

    Vastuuta kantavan ja päätöksiä tekevän kannalta Ylikankaan luonnehdinta kuulostaa silti armeliaalta, sovittavalta, lohduttavalta.

    On hurskastelevaa jälkiviisautta sanoa, että suomalaiset ja saksalaiset päättäjät ovat syyllisiä nykytilanteeseen ja Putinin sotaan, koska he yrittivät laajentaa eurooppalaista rauhaa tekemällä yhteistyötä Venäjän kanssa samassa hengessä kuin Robert Schuman suunnitteli Saksan ja Ranskan välistä yhteistyöä toukokuussa 1950.

    Sitä vastoin syyllinen on se, jonka jalanjäljiltä veistetään yhä uusia ristejä hautausmaille.

Kyösti Salovaara, 2019.

Kesäkuun 6. 1944 liittoutuneiden joukot
nousivat maihin Normandiassa.
Maihinnousussa kuolleiden amerikkalaisten sotilaiden hautausmaa
Colleville-sur-Merissä on myös Euroopan vapauttamisen muistomerkki.