torstai 22. syyskuuta 2022

Elämä kuin chiringuito

 [1900-luku hiipuu... pois]



Kyösti Salovaara, 2022.
Myötätuuli, myötätuuli,
karilleko se viimein vie?




Matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan.

Tuollaisena hetkenä ihminen on kuin kuumeessa, pehmeä ja huokoinen. Tuollaisena hetkenä pieninkin töytäisy järkyttää ihmisolentoa perustuksia myöten: Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon.

Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.

- Albert Camus 1936 edellisen vuoden Baleaarien matkastaan.


Sylmar oli Valleyn pohjoispäässä, ja Sunshine Canyon sijaitsi moottoriteiden 405 ja 14 muodostamassa kainalossa. Ballard haistoi sen kaukaa. Kaatopaikan nimeäminen Sunshine Canyoniksi oli esimerkki tyypillisestä kuvakielen käytöstä. Otettiin jotan rumaa tai kaameaa ja annettiin sille kaunis nimi.

- Michael Connelly: Yön pimein hetki. 2018.



Mietin.

    Punaista lankaa.

    Edelleen.

    Jos sitä etsii, etsiikö turhaan?

    Jos kaikella olisi vain yksi merkitys ja yksi tarkoitus, eikö olisi aika tylsää? Kun sen yhden merkityksen saisi selville, tulisi tyhjä olo, merkityksellinen merkityksettömyys.

    Mutta punaisten lankojen hakeminen on silti mukavaa puuhaa, ainakin kielen ja kertomusten maailmassa, siellä missä heijastukset ovat todempia kuin todellisuus. Parempi niin kuin totuus tykin piipusta nähtynä.



Kaksi kuolemaa ja monta merkitystä. Yhdessä ne kertovat, että 1900-luku on loppunut, loppumaisillaan, ehtynyt ja muisto.

    Elisabet II kuolema keräsi ympärilleen niin suuren piirin ettei sitä olekaan. Sveitsiläis-ranskalaisen elokuvaohjaaja Jean-Luc Godardin kuolema tavoitti julkisuudessa niin pienen piirin ettei sellaistakaan ole.

    Elisabet II hallitsi 70 vuotta kuihtunutta imperiumiaan, joka 1950-luvulla Suezin kanavan menetettyään keskittyi kaihoamaan entistä suuruuttaan. Kuningatar ehti nähdä kuinka populistinen Englanti katkaisi taloudelliset suhteensa Eurooppaan.

    Kuningatar on kuollut, eläköön kuningas!

    Mutta nyt on toinen vuosisata.



Godardin kuolema sai paljon julkisuutta kulttuuriosastoissa, varsinkin muualla kuin Suomessa. Godard uudisti - tai yritti uudistaa - elokuvan kielen kytkettynä sen välittämään poliittiseen sanomaan. Ranskalaisen elokuvan uusi aalto hyökyi laajalti elokuvaan ympäri maailmaa, mutta muiden ohjaajien teokset elävät kenties pidempään kuin Godardin.

   Jos Godard vaikeilla ja välillä kuivakiskoisesti maolais-marxilaisella tai ties millä vasemmistolaisuudella luennoivilla filmeillään kritisoi perinteistä, Hollywoodin tapaa kertoa tarinoita, niin usein hän kuitenkin loi viihdyttäviä tarinoita, joissa henkilöt paasaavat mitä paasaavat. Niin radikaali kuin Godard olikin, hänen filminsä huokuvat hetkittäin pikkuporvarillista henkevyyttä.

    Joskus kulttuuriväki on rehellisen puoleista. Hypetyksen keskellä uskalletaan muistella tosituntemuksia. Aika moni filmihullu on todennut, että Godardin filmien katsominen oli usein sietämätön kokemus, tylsää tylsempi.

    Mutta kuitenkin: Godard oli merkittävä taiteilija, suuri elokuvamies. Pitäisi katsoa kaikki hänen filminsä uudestaan ollakseen varma mitä sanoo ja mistä vaikenee. Aikanaan noita filmejä tuli katsotuksi ikään kuin ”pakosta”. Godard kuului jokaisen filmihullun elämään, halusi tai ei.

    Muuten, viimeisimmässä Parnassossa suomentaja Juhani Lindholm pelkää, että Suomessakin aletaan dubata filmejä ja tv-sarjoja. Suomalaiset ovat aina omakehuneet itseään kun katsovat ja kuuntelevat ulkomaiset filmit alkuperäisinä, toki tekstitettyinä.

    Muistaakseni ja tietääkseni (lähdettä en muista) Jean-Luc Godard vastusti elokuvien tekstitystä ja puolsi niiden dubbaamista. Godardin argumentti oli terävä: kun ihminen katsoo tekstitettyä ulkomaista elokuvaa, hän ei itse asiassa katso elokuvaa vaan lukee dialogia valkokankaan alareunasta. Godardin mielestä tekstitetyn filmin katsoja ei näe sitä elokuvaa, jonka ohjaaja on katsottavaksi tehnyt. Tässä mielessä dubattu filmi toimii paremmin: sitä katsotaan ja kuunnellaan, ei lueta!



Kyösti Salovaara, 2022.
Chiringuito vanhassa kuosissa Fuengirolan rantaviivalla.


Vedän laajan kaaren. Pingotan historian punaisen langan supisuoraksi.

    Ajattelen että 1900-luvun jälkimmäinen puolikas oli suurien elokuvien, ikonisten näyttelijöiden ja samaan aikaan sankarimuusikoiden aikakautta. Sen tähden meidän katseemme sumenee ja silmämme kastuvat yhä uudestaan kuin 1900-luvun suuret näyttelijät ja laulajat ja lauluntekijät kuolevat. Heidän mukanaan 1900-luku hiipuu pois.

    1900-luvun alkupuoli oli puolestaan kirjallisuuden ja teatterin voimakautta. Osittain siihen vaikutti ensimmäisen maailmansodan kokemukset ja maailmansotaa seurannut iloinen 1920-luku ja sitten maailmanpulan ja fasismin voimaantumisen 1930-luku.

    Kirjallisuus saavutti huippunsa 1950- ja 60-luvuilla, kunnes alkoi jäädä television ja digitaalisen kumouksen jalkoihin. Samaan aikaan kansojen vauraus kasvoi, vapaudet lisääntyivät ja jokainen ihminen alkoi kuvitella olevansa oma saarekkeensa maailmassa, muista riippumaton, autonominen entiteetti.

    Kuningatar on kuollut, eläköön kuningas! Elokuvaohjaaja on kuollut, eläköön elokuva!

    Näissä huudahduksissa on tänään, syyskuussa 2022, enemmän ironiaa kuin koskaan.



Onko edellä sanottu ja tarkoitettu kuin elämän chiringuito? Ryysyistä rikkauteen, kurjuudesta vaurauteen, sekasorrosta kauniiseen harmoniaan?

    Muutama vuosi sitten, tai sanotaan parikymmentä vuotta sitten, Costa del Solin rantaviivalla sijaitsevia rantaravintoloita, baareja, joita täällä kutsutaan chiringuitoiksi, halveksittiin kehnoina turistipaikkoina, joihin kurmeeta etsivä valistunut turisti ei astu jalallakaan.

    Ajat ovat muuttuneet, eivät ehkä matkailulehdissä, joiden mielestä rahvaanomaisuus ei kuuluu valistuneisuuteen eikä matkustaminen muutenkaan ole kovin suositeltavaa, mutta tosielämässä, sillä myönnän itse löytäneeni monta mainiota chiringuitoa, josta saa erinomaista sapuskaa hellyttävän komeaa merimaisemaa katsellessa.

    Sitä paitsi, olen huomannut, että rannan ravintolat ovat nimenomaan espanjalaisten suosiossa, olivatpa he sitten turisteja tai paikallisia. Varsinkin lounasaikaan useimmat chiringuitot ovat täynnä espanjan kieltä ja puheenpartta, niin ettei omia ajatuksiaan kuule, jos sellaisia sattuu olemaan.

    Kulttuurisena ilmiönä chiringuito on mielenkiintoinen, tuollainen epämääräinen hökkelimäinen yritys jossa alkuaan tarjoiltiin drinkkejä ja tapaksia ja hoideltiin ehkä bisnestä muutenkin, avoimien seinien, hiekalla horjuvien pöytien ja kolhiintuneiden tuolien äärellä. Espanjan Wikipedian mukaan ensimmäinen chiringuito (sana tulee kaiketi Kuubasta) perustettiin Sitgesiin, Barcelonasta jonkin matkaa etelään. Muuan lehtimies muutti 1943 Sitgesiin ja alkoi pitää "toimistoaan" eräässä rantabaarissa. Vuonna 1949 baarin nimi muutettiin tuon Kuubassakin matkailleen lehtimiehen ehdottamana El Chiringuitoksi.  Ensimmäisen kerran sana chiringuito esiintyi matkailukirjassa vuonna 1967 ja espanjankielen sanakirjaan se pääsi vuonna 1983.

    Málagan ja Gibraltarin välisellä rannikolla chiringuitot kukoistavat. Niiden rähjäisyys katoaa, niitä uudistetaan ympärivuotiseen käyttöön, nyt ne henkivät modernia arkkitehtuuria, ovat kiiltäviä ja minimalistisen kauniita.

    Mutta mihin kehitys johtaa kun se johonkin johtaa? Voiko rahvaanomaisuuden korvata snobbailevalla ruokakulttuurilla? Onko uusi chiringuito yhtä aito kuin entinen?



Kyösti Salovaara, 2022.
Uusittu chiringuito on modernin pelkistetty.


Päähäni pälkähti ihan oma ajatus.

    Jos ja kun ensi talvena Suomessa sähköstä on pulaa, niin eikö kaikkien kynnelle kykenevien kannattaisi matkustaa chiringuitojen tykö ja luovuttaa ikään kuin oma osuutensa sähköstä niille, jotka sitä tähdellisesti tarvitsevat? Tarvitsevilla tarkoitan noita julkisuudessa esiintyviä kolmen kiinteistön omistajia, jotka lämmittävät talonsa sähköllä ja pitävät myös pihapaljut lämpöisinä vuoden ympäri. Jotta heille sähköä piisaa, me muut, jos mahdollista, voisimme väistyä tieltä ja matkustaa etelään missä talvella on lämpimämpää. Maksoin tänään kolmen kuukauden sähkölaskun Helenille, 74 euroa. Siitä oli sähkönkulutuksen osuus 28 euroa, mutta vaikka se on aika vähän, niin paljun lämmittäjälle pienkin lisämäärä sähköä helpottaisi elämää. Pienistä puroista syntyy suuri kymi.

    No, tänään paikallisessa englanninkielisessä lehdessä kerrotaan, että Costa del Solin matkailuväki aikoo houkutella sähkökriisin uhkaamia pohjoisten maiden ihmisiä talvikauden ”energianomadeiksi” Välimeren rannikolle.

    Ei se sitten ollutkaan oma ajatukseni, hemmetti.



Mihin myötätuuli purjehtijan vie?

    Ensin tuli virus, sitten Putin ja sen jälkeen energiakriisi.

    Ovatko länsieurooppalaiset samalla purjehduksella kuin foinikialaiset? Myötätuuli myötätuuli / eikö se vienyt myös foinikialaiset”, kirjoitti Paavo Haavikko.

    Uutta loputtomasti hakiessa ei viimeinen löydy mitään muuta kuin entinen.

    Kohta chiringuitojen tulilla sardiinit taas kypsyvät, lounasaika kutsuu kulkevia ja nälkäisiä. Jossain kaukana, ihan lähellä, 1900-luku hiipuu kuin mustaksi jähmettyvä kekäle.

----


Kyösti kirjoittaa 24.9.2022 klo 18:15:

En pysty itse kommentoimaan blogiani enkä vastaamaan muiden kommenteihin!


Kyösti kirjoittaa 25.9.2022 klo 11:27: Ongelma ratkaistu!

Kun eilen en enää pystynyt kommentoimaan blogiani (en kenenkään toisenkaan kirjoittajan blogia) edes nimettömänä enkä ULR:illa, epätoivo valtasi mielen: taas oli Bloggeria muutettu, ja taas huonompaan suuntaan.


Illalla, keskellä yötä, kännykälläni yritin kommenttia ja sitten luin Bloggerin ohjeita siitä miksi oman tilin käyttäminen ei onnistu.


Nyt sattui silmään kohta, jossa Blogger kertoo että kommentointi edellyttää kolmanne osapuolen evästeiden käyttämistä! (Onkohan tämä ohje päivittynyt kevään jälkeen, jolloin ongelma alkuaan tuli päälle?)


Eli puolimaallikon silmin Blogger kertoo että kommentointiosuus on erillinen sovellus, jolle välitetään varsinaisesta Bloggerista käyttäjätietoja yms evästeiden avulla (tietoturva, hhm!).


Yhtä kaikki, noudatin ohjetta: Salli selaimesi käyttää kolmannen osapuolen evästeitä. Sallin... ja kaikki toimii taas kuin ei mitään ongelmia olisi ollutkaan.


Helpotuksen huokaus!



Kyösti Salovaara, 2022.
Turskaa baskimaan tyylillä
etelärannikon chiringuitossa (Juan Playa).
Kuvastaako tämä "sekasotku" espanjalaisen
kulttuurin moninaista kirjoa?





14 kommenttia:

  1. Mahdollinen kehityskulku tosiaan, että alettaisiin nähdä enemmän nomadeja, jotka vaeltavat talvella etelämpään lämmityskuluja pakoon ja kesällä taas jättihelteitä pohjoiseen...vaikka Ukrainan sota nyt onkin sysännyt energiakriisiin vauhtia niin eihän energian kalleus tule väliaikaiseksi ilmiöksi jäämään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kummallinen pallo tämä maapallo. Kun Suomessa ihan ääneen haaveillaan, että kohtapuolin etelän turismi kääntyy päälaelleen Suomen lämmetessä ja Välimeren rantojen muuttuessa sietämättömän kuumiksi, niin nyt sitten sähkölaskujen kallistuessa etelä alkaakin kenties kiinnostaa uudella tavalla. Tämä etelään talvella meneminen helpottaisi myös Suomen terveydenhoitojärjestelmää, mutta tosiasia on, että esim. Espanjan terveydenhoitosysteemi kaipaa 95 000 hoitajaa toimiakseen EU:n keskitasolla.

      (sain kommentoin toimimaan)

      Poista
  2. Godard ei tunnu luottaneen ihmisten lukunopeuteen. Aikuinen ihminen katsoo parin rivin tekstin siinä sivussa menettämättä mitään itse elokuvasta. Mutta totta tosiaan jos lukutaito huononee, kun kaiken voi kuunnella, kirjatkin, niin dubbauksiinhan siinä mennään. Kauhea ajatus, ettei ikinä kuulisi näyttelijöiden omaa ääntä ja kieltä - siinä vasta menettääkin.
    Olen katsonut venäläisessä perheessä eteläamerikkalaista sarjaa, jossa yksi ainoa ääni tulkitsi venäjäksi kaikki roolit jopa välillä selostaen mitä tapahtuu (No nyt se puhisee loukkaantuneena jne ). Jossain takana kuului vaimeaa espanjankielistä muminaa.

    Energianomadit - kannatan! Kyllä sillä lentämisen päästöt korvataan. Luin jostain että ne ovat vain 2 % päästöistä, eli aivan liian numero on tehty lentomatkailusta.
    Itse olen lähdössä vajaan parin viikon kuluttua itäiselle Välimerelle Kyprokselle, vieläpä Pohjois-Kyprokselle (saapas nähdä, saanko paheksuntaa). Olen aina halunnut nähdä jaetun Nikosian ja tietenkin lämpö kutsuu. Nyt pääsen pitkästä aikaa myös lämpimään meriveteen nautiskelemaan. Odotan matkaa innolla.

    Bloggerissa oli taas hämminkiä muutaman päivän ajan. Seurattavien blogien lista oli aivan sekaisin, mutta se korjaantui. Harmi, että sinulla vain ei korjata tuota kommentointipuutosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä Godardin kanssa samaa mieltä siinä, että tekstien lukeminen ohjaa hetkeksi huomion pois kuvasta (joskus se hetki voi filmissä olla oleellinen), mutta en silti kannata dubbaamista. Kun aikoinaan luin tuon Godardin mielipiteen, seurasin omaa elokuvan katsomistani, ja huomasin että välillä ikään kuin keskityin vain dialogin lukemiseen ja katselin kuvaa vain syrjäsilmin.

      Mutta...

      Niin että hyvää Kyproksen matkaa, toki vähän "väärälle puolelle". Mutta kaikki kokemukset ovat hyvästä, en moralisoi.

      Itse en koskaan suostunut matkustamaan Neuvostoliittoon, en edes silloisen ajan Tallinnaan, vaikka työantajakin tarjosi reissua. Tänään en matkusta Turkkiin, mikä saattaa sinänsä olla huono päätös, kun ottaa huomioon Turkin rikkaan kulttuurin.

      Jokainen tekee omat valintansa. Sitä kunnioitan.

      Poista
  3. Olisinkohan löytänyt syyn kommentin epäonnistumiseen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! Olin kieltänyt kolmannen osapuolen evästeet. Kun sallin kaikki evästeet, kommentointi alkoi toimia niin kuin pitääkin. HUHHUH!

      Poista
  4. Hih, hyvä Kyösti, että sait taas homman haltuun.

    Elokuvista ja dubbauksesta. Juu, noissa englannin- ja ruotsinkielisten (ja mikä kullekin on vahva vieras kieli) elokuvien teksteissä on tietenkin se, että ei niitä tarvitse paljon katsoa. Joskus olen havahtunut siihen, että televisio-ohjelmassa ei ole tekstiä enkä ole huomannut sitä kaivata ennen kuin tulee jotain epäselvää, mitä muuten on usein myös suomalaisten elokuvien äänityksissä. No, mutta jonkun esim. korealaisen elokuvan kohdalla onkin sitten toisin. Meidän elokuvakerhon paikka muuttui hyvästä oikeasta elokuvateatterista rakennuksen purkutuomion vuoksi kansalaisopiston juhlasaliin, jossa ei ole nousevaa katsomoa. Osa porukasta oli laittanut istuimensa vieri viereen salin etuosaan, jolloin elokuvan tekstit jäivät takana istuvilta osittain pimentoon, ja tämä elokuva oli korean kielinen. Englanninkielisessä elokuvassa en olisi teksteistä välittänyt. Minulla olisi lippuja vielä pariin elokuvaan, mutta ellen saa rohkeutta pyytää porukkaa hajaantumaan, niin jäävät käyttämättä.

    En pidä siitäkään, että jonkin tietyn kulttuurin elokuva tehdään muulla kielellä kuten Mika Kaurismäen Ruotsin kuningatar Kristiinasta kertova Tyttökuningas englanniksi, joukossa vähän ranskaa. Elokuvaa katsoessa minulla oli koko ajan mielessä, että se pitäisi olla ruotsiksi ja ranskaksi, joka silloin oli hovin kieli.
    Jos elokuvassa on eri maalaisia ja kielisiä ihmisiä, niin omankielinen puhehan on osa persoonaa.

    Saa nähdä, millainen "väärän puolen" reissusta tulee. Ensimmäinen puolisko lomasta on kaiken lisäksi opintoreissua ryhmän kanssa, mitä olen aina välttänyt, koska se tuo mieleen koulujen retket. Onhan se jännä nähdä tätäkin kulttuuria, jossa on kai vielä paljon brittiläistä jäljellä.
    Turkin matkoista olen aina pitänyt. Istanbul on niin upea ja monipuolinen kaupunki. Sinne haluaisin uudelleen. Erdogan tekee kyllä hallaa maan matkailulle, ja varsinkin rantalomapaikat kärsivät myös uudesta auringon vaarojen tiedostamisesta (koskee itseänikin).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllä helpottaa kun voi kommentoida itsenä. Sitä paitsi moni bloggaaja edellyttää että kommentoidaan itsenä eikä anonyyminä, ja se ei ole onnistunut minulta vähään aikaan. Nyt onnistuu, hemmetti!

      Olisi ehkä pitänyt tajuta tämä juju aikaisemmin, mutta eivät Blogger-yhteisön monet kirjoittajatkaan sitä tajunneet ja tietäneet.

      Tuohon Godard asiaan voisi lisätä provosoivasti, että mitä se sitten on kun Los Angelisissa puhutaan "suomea" (olen lukemassa yhtä Connellyn kirjaa), mutta en provosoi. Hienot suomennokset ovat taidetta siinä missä alkuteoksetkin. Ja kyllä sydämeni kiittää, kun jossain elokuvassa saksalaiset puhuvat saksaa, ranskalaiset ranskaa ja suomalaiset ovat vaiti.

      Älä huoli, Marjatta, ennustan että tulet nauttimaan reissustasi sekä henkisesti että ruumiillisesti. Joten, hyvää matkaa! Eikä "vääriä puolia" ole olemassakaan. Sorry, huono sanan valintani.

      Poista
    2. Itsekin ajattelin, että nyt on "väärä puoli", ihan kiva ja vitsikäs muotoilu siis.
      Minäkään en halunnut koskaan mennä Neuvostoliittoon, mutta jouduin Kuhmossa koulun ystävyyskaupunkitoiminnassa mukana olevana pakosti niille matkoille ja myös järjestämään ohjelmaa ja majoittamaan kostamuslaisia. Koskaan en ole kärsinyt niin paljon sosiaalisissa tilanteissa ja joutunut toimimaan niin omien toiveideni vastaisesti. Kulttuurishokki oli välillä liikaa.
      Pelkäsin jopa henkeni edestä, kun jouduin lentämään Kostamuksesta Petroskoihin rämisevällä pienlentokoneella, joka huojui ja vaappui ja jonka istuimet olivat kuin vanhojen traktorien istuimia. Mietin, pääsisiinkö takaisin jotenkin muuten, mutta samalla rötisköllä palattiin. Pian tämän jälkeen nämä koneet hylättiin ruostumaan kentän laidalle.
      Nyt kun tilanne on Venäjän suhteissa semmoinen, että ollaan menossa taas kohti neuvostosysteemiä, voin sanoa olleeni oikeassa, kun olin niin vastahankainen ja olisin mieluummin vahvistanut ystävyyskoulusuhteita Saksaan ja Ranskaan.

      Poista
    3. Oikeassa ja väärässä - ristiriitaisia kysymyksiä monessa asiassa, mutta myös siinä mihin menee ja mihin ei. Eikä absoluuttisesti oikeaa viisautta ole olemassa.

      Koska seisoskelin pari viikkoa sitten Rondassa Orson Wellesin muistolaatan juurella - Rondahan oli Wellesin "kotikaupunki" Espanjassa - niin tähän liittyen yksi Wellesin toteamus.

      Joskus 70-luvun alkupuolella, Francon yhä hallitessa diktaattorina, Wellesiä haastateltiin muistaakseni Vanity Fair -lehdessä. Haastattelija mm. kysyi miten Welles kehtasi viettää aikaa Francon Espanjassa. Welles vastasi, että ei hän seurustele Francon kanssa vaan tavallisten espanjalaisten ihmisten kanssa.

      Tuokin on aina varteenotettava pointti.

      Poista
    4. Joo, näin on. Tämän olen kokenut Turkissa, jossa ihmiset ovat aivan mahdottoman välittömiä ja mukavia. Minulla on myös ollut oppilaana turkkilaisen Alanyasta Suomeen muuttaneen pizzayrittäjäperheen tyttö. Sama kokemus näistä ihmisistä, aurinkoisia. Uskon, että kyproksenturkkilaisetkin ovat samanlaisia, ainakin uskonnolliuus on laimeaa, olutta juodaan jne. Niinhän se on ollut Turkissakin, mutta nykyään on myös toisenlaista muutosta asenteissa.
      Ystävyyskoulutoiminnassa pyysin päästä toimimaan englannintaitoisen perheen kanssa - hm, joo - venäjänkielentaitoisena olisin voinut saada enemmän ja monipuolisempia kontakteja. Jos opiskellut ja matkustellutkin ihminen väittää, että kehitysvammaisuus tarttuu vammaista lasta hoitaviin, vodka poistaa radioaktiivisuuden ja "aasialaiset vinosilmät" ovat eurooppalaisia alempia ihmisiä, niin minä väsyn näissä keskusteluissa. Jos kaiken lisäksi minun vieraanvaraisuuttani halutaan käyttää hyväksi "ystävyyteen" vedoten, niin minä väsyn vielä enemmän. Juuri tällä sanalla "ystävyys" oli kyllä lähes kaikilla silloin tapaamaillani kostamuslaisilla eri merkitys kuin suomalaisilla. Heillä siihen liittyi taka-ajatuksena hyötyminen.

      Poista
    5. Vielä tarkennan, että kostamuslaisen tuttavani mielestä Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta levinneet radioaktiiviset aineet ovat poistettavissa ihmisten elimistöstä omatekoisella vodkalla. Kätevää. Ja kyllä tähän ajattelupohjaan uppoaa aivan hyvin myös se, että länsi on uhannut Venäjää ja Putin on sankari.
      Näyttää siltä, että Venäjän hyökkäyssodasta ei päästä vuosiin, ellei siellä oma kansa ymmärrä ryhtyä vallankumoukseen. Alan olla epätoivoinen.

      Poista
    6. Niinpä - voiko diktaattori olla diktaattori jos kansa ei hyväksy sitä?

      Tietysti diktaattorilla on aina tukenaan valtion väkivaltakoneisto, mutta...

      Mutta toisaalta kapinaan ryhtyminen edellyttää kansalaisilta rohkeutta, joka sorrettuna ollessa puuttuu. Ja jos kansalainen, ihminen, on ikään kuin yksin sortokoneistoa vastaan, harva ihminen uskaltaa kapinoida.

      Poista