[1900-luku hiipuu... pois]
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. Myötätuuli, myötätuuli, karilleko se viimein vie? |
Matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan.
Tuollaisena hetkenä ihminen on kuin kuumeessa, pehmeä ja huokoinen. Tuollaisena hetkenä pieninkin töytäisy järkyttää ihmisolentoa perustuksia myöten: Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon.
Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.
- Albert Camus 1936 edellisen vuoden Baleaarien matkastaan.
Sylmar oli Valleyn pohjoispäässä, ja Sunshine Canyon sijaitsi moottoriteiden 405 ja 14 muodostamassa kainalossa. Ballard haistoi sen kaukaa. Kaatopaikan nimeäminen Sunshine Canyoniksi oli esimerkki tyypillisestä kuvakielen käytöstä. Otettiin jotan rumaa tai kaameaa ja annettiin sille kaunis nimi.
- Michael Connelly: Yön pimein hetki. 2018.
Mietin.
Punaista lankaa.
Edelleen.
Jos sitä etsii, etsiikö turhaan?
Jos kaikella olisi vain yksi merkitys ja yksi tarkoitus, eikö olisi aika tylsää? Kun sen yhden merkityksen saisi selville, tulisi tyhjä olo, merkityksellinen merkityksettömyys.
Mutta punaisten lankojen hakeminen on silti mukavaa puuhaa, ainakin kielen ja kertomusten maailmassa, siellä missä heijastukset ovat todempia kuin todellisuus. Parempi niin kuin totuus tykin piipusta nähtynä.
Kaksi kuolemaa ja monta merkitystä. Yhdessä ne kertovat, että 1900-luku on loppunut, loppumaisillaan, ehtynyt ja muisto.
Elisabet II kuolema keräsi ympärilleen niin suuren piirin ettei sitä olekaan. Sveitsiläis-ranskalaisen elokuvaohjaaja Jean-Luc Godardin kuolema tavoitti julkisuudessa niin pienen piirin ettei sellaistakaan ole.
Elisabet II hallitsi 70 vuotta kuihtunutta imperiumiaan, joka 1950-luvulla Suezin kanavan menetettyään keskittyi kaihoamaan entistä suuruuttaan. Kuningatar ehti nähdä kuinka populistinen Englanti katkaisi taloudelliset suhteensa Eurooppaan.
Kuningatar on kuollut, eläköön kuningas!
Mutta nyt on toinen vuosisata.
Godardin kuolema sai paljon julkisuutta kulttuuriosastoissa, varsinkin muualla kuin Suomessa. Godard uudisti - tai yritti uudistaa - elokuvan kielen kytkettynä sen välittämään poliittiseen sanomaan. Ranskalaisen elokuvan uusi aalto hyökyi laajalti elokuvaan ympäri maailmaa, mutta muiden ohjaajien teokset elävät kenties pidempään kuin Godardin.
Jos Godard vaikeilla ja välillä kuivakiskoisesti maolais-marxilaisella tai ties millä vasemmistolaisuudella luennoivilla filmeillään kritisoi perinteistä, Hollywoodin tapaa kertoa tarinoita, niin usein hän kuitenkin loi viihdyttäviä tarinoita, joissa henkilöt paasaavat mitä paasaavat. Niin radikaali kuin Godard olikin, hänen filminsä huokuvat hetkittäin pikkuporvarillista henkevyyttä.
Joskus kulttuuriväki on rehellisen puoleista. Hypetyksen keskellä uskalletaan muistella tosituntemuksia. Aika moni filmihullu on todennut, että Godardin filmien katsominen oli usein sietämätön kokemus, tylsää tylsempi.
Mutta kuitenkin: Godard oli merkittävä taiteilija, suuri elokuvamies. Pitäisi katsoa kaikki hänen filminsä uudestaan ollakseen varma mitä sanoo ja mistä vaikenee. Aikanaan noita filmejä tuli katsotuksi ikään kuin ”pakosta”. Godard kuului jokaisen filmihullun elämään, halusi tai ei.
Muuten, viimeisimmässä Parnassossa suomentaja Juhani Lindholm pelkää, että Suomessakin aletaan dubata filmejä ja tv-sarjoja. Suomalaiset ovat aina omakehuneet itseään kun katsovat ja kuuntelevat ulkomaiset filmit alkuperäisinä, toki tekstitettyinä.
Muistaakseni ja tietääkseni (lähdettä en muista) Jean-Luc Godard vastusti elokuvien tekstitystä ja puolsi niiden dubbaamista. Godardin argumentti oli terävä: kun ihminen katsoo tekstitettyä ulkomaista elokuvaa, hän ei itse asiassa katso elokuvaa vaan lukee dialogia valkokankaan alareunasta. Godardin mielestä tekstitetyn filmin katsoja ei näe sitä elokuvaa, jonka ohjaaja on katsottavaksi tehnyt. Tässä mielessä dubattu filmi toimii paremmin: sitä katsotaan ja kuunnellaan, ei lueta!
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. Chiringuito vanhassa kuosissa Fuengirolan rantaviivalla. |
Vedän laajan kaaren. Pingotan historian punaisen langan supisuoraksi.
Ajattelen että 1900-luvun jälkimmäinen puolikas oli suurien elokuvien, ikonisten näyttelijöiden ja samaan aikaan sankarimuusikoiden aikakautta. Sen tähden meidän katseemme sumenee ja silmämme kastuvat yhä uudestaan kuin 1900-luvun suuret näyttelijät ja laulajat ja lauluntekijät kuolevat. Heidän mukanaan 1900-luku hiipuu pois.
1900-luvun alkupuoli oli puolestaan kirjallisuuden ja teatterin voimakautta. Osittain siihen vaikutti ensimmäisen maailmansodan kokemukset ja maailmansotaa seurannut iloinen 1920-luku ja sitten maailmanpulan ja fasismin voimaantumisen 1930-luku.
Kirjallisuus saavutti huippunsa 1950- ja 60-luvuilla, kunnes alkoi jäädä television ja digitaalisen kumouksen jalkoihin. Samaan aikaan kansojen vauraus kasvoi, vapaudet lisääntyivät ja jokainen ihminen alkoi kuvitella olevansa oma saarekkeensa maailmassa, muista riippumaton, autonominen entiteetti.
Kuningatar on kuollut, eläköön kuningas! Elokuvaohjaaja on kuollut, eläköön elokuva!
Näissä huudahduksissa on tänään, syyskuussa 2022, enemmän ironiaa kuin koskaan.
Onko edellä sanottu ja tarkoitettu kuin elämän chiringuito? Ryysyistä rikkauteen, kurjuudesta vaurauteen, sekasorrosta kauniiseen harmoniaan?
Muutama vuosi sitten, tai sanotaan parikymmentä vuotta sitten, Costa del Solin rantaviivalla sijaitsevia rantaravintoloita, baareja, joita täällä kutsutaan chiringuitoiksi, halveksittiin kehnoina turistipaikkoina, joihin kurmeeta etsivä valistunut turisti ei astu jalallakaan.
Ajat ovat muuttuneet, eivät ehkä matkailulehdissä, joiden mielestä rahvaanomaisuus ei kuuluu valistuneisuuteen eikä matkustaminen muutenkaan ole kovin suositeltavaa, mutta tosielämässä, sillä myönnän itse löytäneeni monta mainiota chiringuitoa, josta saa erinomaista sapuskaa hellyttävän komeaa merimaisemaa katsellessa.
Sitä paitsi, olen huomannut, että rannan ravintolat ovat nimenomaan espanjalaisten suosiossa, olivatpa he sitten turisteja tai paikallisia. Varsinkin lounasaikaan useimmat chiringuitot ovat täynnä espanjan kieltä ja puheenpartta, niin ettei omia ajatuksiaan kuule, jos sellaisia sattuu olemaan.
Kulttuurisena ilmiönä chiringuito on mielenkiintoinen, tuollainen epämääräinen hökkelimäinen yritys jossa alkuaan tarjoiltiin drinkkejä ja tapaksia ja hoideltiin ehkä bisnestä muutenkin, avoimien seinien, hiekalla horjuvien pöytien ja kolhiintuneiden tuolien äärellä. Espanjan Wikipedian mukaan ensimmäinen chiringuito (sana tulee kaiketi Kuubasta) perustettiin Sitgesiin, Barcelonasta jonkin matkaa etelään. Muuan lehtimies muutti 1943 Sitgesiin ja alkoi pitää "toimistoaan" eräässä rantabaarissa. Vuonna 1949 baarin nimi muutettiin tuon Kuubassakin matkailleen lehtimiehen ehdottamana El Chiringuitoksi. Ensimmäisen kerran sana chiringuito esiintyi matkailukirjassa vuonna 1967 ja espanjankielen sanakirjaan se pääsi vuonna 1983.
Málagan ja Gibraltarin välisellä rannikolla chiringuitot kukoistavat. Niiden rähjäisyys katoaa, niitä uudistetaan ympärivuotiseen käyttöön, nyt ne henkivät modernia arkkitehtuuria, ovat kiiltäviä ja minimalistisen kauniita.
Mutta mihin kehitys johtaa kun se johonkin johtaa? Voiko rahvaanomaisuuden korvata snobbailevalla ruokakulttuurilla? Onko uusi chiringuito yhtä aito kuin entinen?
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. Uusittu chiringuito on modernin pelkistetty. |
Päähäni pälkähti ihan oma ajatus.
Jos ja kun ensi talvena Suomessa sähköstä on pulaa, niin eikö kaikkien kynnelle kykenevien kannattaisi matkustaa chiringuitojen tykö ja luovuttaa ikään kuin oma osuutensa sähköstä niille, jotka sitä tähdellisesti tarvitsevat? Tarvitsevilla tarkoitan noita julkisuudessa esiintyviä kolmen kiinteistön omistajia, jotka lämmittävät talonsa sähköllä ja pitävät myös pihapaljut lämpöisinä vuoden ympäri. Jotta heille sähköä piisaa, me muut, jos mahdollista, voisimme väistyä tieltä ja matkustaa etelään missä talvella on lämpimämpää. Maksoin tänään kolmen kuukauden sähkölaskun Helenille, 74 euroa. Siitä oli sähkönkulutuksen osuus 28 euroa, mutta vaikka se on aika vähän, niin paljun lämmittäjälle pienkin lisämäärä sähköä helpottaisi elämää. Pienistä puroista syntyy suuri kymi.
No, tänään paikallisessa englanninkielisessä lehdessä kerrotaan, että Costa del Solin matkailuväki aikoo houkutella sähkökriisin uhkaamia pohjoisten maiden ihmisiä talvikauden ”energianomadeiksi” Välimeren rannikolle.
Ei se sitten ollutkaan oma ajatukseni, hemmetti.
Mihin myötätuuli purjehtijan vie?
Ensin tuli virus, sitten Putin ja sen jälkeen energiakriisi.
Ovatko länsieurooppalaiset samalla purjehduksella kuin foinikialaiset? ”Myötätuuli myötätuuli / eikö se vienyt myös foinikialaiset”, kirjoitti Paavo Haavikko.
Uutta loputtomasti hakiessa ei viimeinen löydy mitään muuta kuin entinen.
Kohta chiringuitojen tulilla sardiinit taas kypsyvät, lounasaika kutsuu kulkevia ja nälkäisiä. Jossain kaukana, ihan lähellä, 1900-luku hiipuu kuin mustaksi jähmettyvä kekäle.
----
Kyösti kirjoittaa 24.9.2022 klo 18:15:
En pysty itse kommentoimaan blogiani enkä vastaamaan muiden kommenteihin!
Kyösti kirjoittaa 25.9.2022 klo 11:27: Ongelma ratkaistu!
Kun eilen en enää pystynyt kommentoimaan blogiani (en kenenkään toisenkaan kirjoittajan blogia) edes nimettömänä enkä ULR:illa, epätoivo valtasi mielen: taas oli Bloggeria muutettu, ja taas huonompaan suuntaan.
Illalla, keskellä yötä, kännykälläni yritin kommenttia ja sitten luin Bloggerin ohjeita siitä miksi oman tilin käyttäminen ei onnistu.
Nyt sattui silmään kohta, jossa Blogger kertoo että kommentointi edellyttää kolmanne osapuolen evästeiden käyttämistä! (Onkohan tämä ohje päivittynyt kevään jälkeen, jolloin ongelma alkuaan tuli päälle?)
Eli puolimaallikon silmin Blogger kertoo että kommentointiosuus on erillinen sovellus, jolle välitetään varsinaisesta Bloggerista käyttäjätietoja yms evästeiden avulla (tietoturva, hhm!).
Yhtä kaikki, noudatin ohjetta: Salli selaimesi käyttää kolmannen osapuolen evästeitä. Sallin... ja kaikki toimii taas kuin ei mitään ongelmia olisi ollutkaan.
Helpotuksen huokaus!
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. Turskaa baskimaan tyylillä etelärannikon chiringuitossa (Juan Playa). Kuvastaako tämä "sekasotku" espanjalaisen kulttuurin moninaista kirjoa? |
