[Parnassoa selaillessa huokailen]
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. Max Lingnerin muraali (osa) 1952. Herman Göringin 1930-luvulla rakennuttamassa ilmailuministeriön konttoritalossa toimi 1950-luvulla DDR:n virastoja. Lingnerin taideteoksen piti kuvata sosialistista ihanneyhteiskuntaa. Nykyään ns. Detlev-Rohwedder-Haus on Saksan valtionvarainministeriön käytössä. |
Sillä ei ole mitään merkitystä mitä kouluissa opetaan, ihmiset lukevat romaaneja ja tekevät niistä mitä tekevät… Kun julkaiset romaanin, se kuuluu maailmalle. Maailma toimittaa sen.
- Philip Roth
Romaanin kirjoittaminen on hiukan kuin panisi viestin pulloon ja heittäisi sen mereen - arvaamattomat ystävät ja vihamiehet löytävät sen
- Graham Greene
Pystyykö intelligentti ihminen olemaan juuri muuta kuin suuren luokan väärinkäsitysten tehtailija.
- Nathan Zuckerman
Voi kirjailijaparkoja!
He panevat älylliset ja fyysiset voimavaransa sepittääkseen tarinoita, jotka ”kuvastavat” tai ”heijastavat” todellisuutta ”taiteellisen” romaanirakenteen välityksellä, ja sitten ilmestyy lukijoita, jotka pitävät heidän sepittämäänsä todellisuuden kuvaa ihan totena.
Pässinpäälukijat eivät tajua, että sepite on fiktiota, että se ei ole totta, että se on… jotain muuta.
Mutta silti nämä kirjailijat tahtovat, että heidän kirjoittamansa sepite ”vaikuttaa” lukijoihin, että se, fiktio saa lukijan näkemään maailman ei vain uudella tavalla, vaan juuri sillä tavalla samalla tavalla kuin miten kirjailija on sen nähnyt tarinaa sepittäessään.
Kirjailija ei siedä huonoa lukijaa. Mutta minkäs teet?
Tämmöistä, jopa tämmöistä tuli mieleen selaillessani kirjallisuuslehti Parnasson numeroa 4 vuonna 2022.
Lehdessä on mm. vastaavan tuottajan Karo Hämäläisen (s. 1976) sovinnainen pääkirjoitus, lehden anteeksipyyntö romaanin Sinun, Margot kirjoittaneelle Meri Valkamalle, Valkaman (s.1980) oma teesikirjoitus autofiktion myrkyllisyydestä ja Tommi Melenderin (s. 1968) tunnustuskirjoitus, jossa hän kertoo ettei pysty samastumaan sepitteen henkilöihin, ei niihin joista lukee eikä niihin joita itse luo romaaneihinsa.
Parnassossa ei viime aikoina ole myrskynnyt, ei ole debatoitu, ei kiistelty, ei ole oltu jyrkästi eri mieltä. Juhani Salokannel ”aloitti” 1980-luvulla, omien sanojen mukaan, Parnasson päätoimittajana ”kirjailijoiden työnsuojelun”, ja sittemmin sillä linjalla on lehdessä jatkettu.
Niinpä vastaava tuottaja Karo Hämäläinen on kovasti hämmentynyt jouduttuaan myrskyn silmään, sen jälkeen kun lehden kolmosnumerossa Jukka Mallinen kritisoi piikikkäästi Valkaman romaania DDR:n menneisyyden kaunistelusta ja erehtyi kirjoituksessaan Painetaan legenda (Parnasso 3/2022) lukemaan sepitettä niin kuin siinä esiintyvät henkilöt olisivat totta. Mallinen väitti että romaanin perusteella Valkaman isä olisi kuollut, mikä ei pidä paikkaansa ja sen takia lehti pyysi kirjailijalta asianmukaisesti anteeksi.
Parnasso ei sen sijaan pyytänyt anteeksi Mallisen kirjoituksen muita väitteitä, siis että Sinun, Margot pesee puhtaaksi DDR:n ja jopa suomalaisen vasemmiston lähimenneisyyttä. Ja kun tuota anteeksipyyntöä ei tullut, Valkama on Helsingin Sanomien mukaan viemässä asian Julkisen sanan neuvostoon.
Valkama ei hyväksy, että Jukka Mallinen luki romaanin eri tavalla kuin kirjailija ajatteli sen kirjoittaneensa.
Eikö ole aika naiivia, että kirjailija vuonna 2022 vaatii lukijoita ymmärtämään romaanin ”oikealla tavalla”? Miten se olisi mahdollista?
Kenties totalitaarisessa yhteiskunnassa lukijat voidaan pakottaa ”ymmärtämään” lukemansa, mutta tuskin sitä voi tehdä Suomen kaltaisessa liberaalissa yhteiskunnassa. Vai onko Suomi sittenkään liberaali yhteiskunta?
Karo Hämäläinen hämärtää sepitteen ja tekstien lukemisen subjektiivista autonomiaa esittämällä, että meidän tulee oppia lukemaan rivien välit ”oikealla” tavalla.
Hämäläisen mielestä tekstiä ei pitäisi eikä saisi ymmärtää ”väärin”. ”Väärin ymmärtäminen voi olla myös tarkoituksellista, ja tahallinen väärin ymmärtäminen onkin esimerkiksi yksi someriitojen käyttövoimista”, Hämäläinen kirjoittaa.
Onko Parnasson päätoimittaja todellakin sitä mieltä, että sepitetyn tarinan, romaanin, voi ja saa lukea vain yhdellä tavalla? Että se olisi edes teoreettisesti mahdollista?
Millä täytämme rivien välit, Hämäläinen kysyy ja vastaa itselleen sovinnaisesti: ”Täytämmekö ne ymmärryksellä, avoimuudella, uteliaisuudella? Vai kaunalla, katkeruudella, vihalla?”
Siistiä kuin sika pienenä.
Edellä lainatulla vaatimuksella Hämäläinen sulkee lehtensä debatilta, joka kieltäytyy mielistelemästä romaaneja kirjoittavia kirjailijoita.
Kuolema autofiktiolle!
Näin otsikoi Meri Valkama ”vastineensa” Mallisen kriittiseen kirjoitukseen. Valkaman kirjoituksen "alaotsikossa" sanotaan näin: ”Naisten kirjoittamia kirjoja luetaan kirjailijan tahdon vastaisesti autofiktiona. Koko käsite joutaisi romukoppaan.”
Valkama johdattelee puolustuspuheensa - jos se on sellaiseksi tarkoitettu - taitavasti kahteen harhasuuntaan niin, että itse Mallisen kritiikki DDR:n kaunistelusta ja vasemmiston virheiden itsepesusta jää käsittelemättä. Olivatko esimerkiksi Philip Roth ja August Strindberg ”naisia” kun heidän omaelämäkerralliselta tuntuvia tarinoita luettiin pelkkänä ”totuutena” heidän elämästään? Ja toiseksi, jos Sinun, Margot on lukijan mielestä vasemmistolaista menneisyyden itsepesua, mitä tekemistä tuolla on autofiktion kanssa?
Autofiktiosta olen samaa mieltä Valkaman kanssa. Sitä ei tarvita eikä sitä oikeastaan olekaan sen jälkeen kun romaanin kirjoittamisesta on kulunut vaikkapa 50 vuotta. Omaelämäkerrallisuus on sepitteessä ”ongelma” vain sillä hetkellä kun romaani julkaistaan.
Valkama kirjoittaa, että kun kirjailijan pitää jatkuvasti todistella, että fiktio on fiktiota, ”sen varjoon jäävät huomattavan paljon olennaisemmat asiat… Aivan jokainen kirjailija ammentaa fiktioonsa itseään, ja luokittelua huomattavan paljon olennaisempaa ovat teoksen taiteelliset ratkaisut ja ansiot.”
Kirjoittaessaan romaanin, sepittäessään todellisuudesta todellisuuden varjokuvan, kirjailija ei Valkaman mukaan ”sano” todellisuudesta mitään vaan oleellista ovat ”taiteelliset ratkaisut ja ansiot”.
Mitä ne sitten ovat, nuo taiteelliset ratkaisut ja ansiot, jää tietysti sanomatta, koska niitä ei voi erottaa todellisuudesta ja sen kuvasta.
Itse asiassa Meri Valkama myöntää huomaamattaan, että Mallisen ostalgia-kritiikissä on perää, sillä monet, niin kuin kirjailija muistuttaa, hänen romaaninsa lukijoista ”kertoivat katselevansa kylmän sodan aikaista historiaa Sinun, Margotin jälkeen toisin silmin”. Riippumatta romaanin ”taiteellisista” ansioista, lukijat ovat pitäneet, niin kuin Mallinenkin piti, romaania todellisuuden projektiona, joka puolustelee DDR:n menneisyyttä. Antaa erilaisen kuvan sosialismin epäonnistumisesta Berliinissä.
Rivien välejä lukemalla huomaa kaikenlaista.
Siistiä!
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. Humoristista - vai kaupallista? - ostalgiaa Berliinissä. |
Vantaalaisen prosaistin ja esseistin Tommi Melenderin autokirjallinen essee Inhimillinen tekijä alkaa lupaavasti ja tuntuu mielenkiintoiselta, kunnes tiukkapipoisena viisastelijana tunnettu kirjoittaja päätyy Valkaman tavoin mitäänsanomattomiin kliseisiin siitä, mitä fiktio on.
”Mahtaako minussa olla jotain epäinhimillistä”. Melender kysyy, ”kun en kykene kiinnittymään romaanien henkilöihin sen paremmin lukijana kuin tekijänä?” Ja päästäkseen itselleen asettamasta pinteestä Melender julistaa: ”Proosataide esittää - tai ainakin sen pitäisi esittää - vain itseään, ei tosielämää tai tosielämän ihmisiä. Todellisuuden kuolema on romaanin syntymä.”
Romaanit eivät siis saa esittää ”tosielämää”.
Mutta mitä ne sitten esittävät? Tietääkseni kaikki sanat joita käytämme, esittävät tosielämää, eivät mitään tuonpuoleista eivätkä lainkaan metafyysistä todellisuutta.
Tietysti Melender on snobi. Hän lainaa ikään kuin vahingossa Vladimir Nabokovia: ”Sivistymätön lukija samastuu henkilöhahmoihin ja sivistynyt lukija kirjailijaan.”
Melender ei samastu romaanin henkilöhahmoihin. Hän samastuu kirjailijaan. Päätelmä: Melender on sivistynyt.
Fiktiota kirjoittavilla kirjailijoilla on välillä tuommoinen ongelma. He haluvat että heidät otetaan todesta (sivistyneesti), mutta tiukan paikan tullen he kieltävät fiktionsa, niin kuin Valkama kieltää.
Väitän että kirjailijalla on aina ”jokin sanoma”. Se ponnahtaa fiktiosta esille halusi kirjailija tai ei. Sille ei voi mitään. Jokainen lukija ”toimittaa” kirjan oman mielensä mukaiseksi, samastuipa lukija sitten kirjan henkilöihin tai kirjailijaan, kirjailijan ajatuksiin.
Miksi kirjailijat sitten eivät seiso kirjoittamansa takana vaan vetoavat siihen, että se oli vain ”fiktiota”?
Ehkä siksi että omien sanojen takana seisominen vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin vetoaminen romaanin sepitteellisyyteen. Romaanin julkaissut kirjailija pelästyy, kun todellisuus toimittaa hänen kirjansa yhä uudelleen, usein kummallisesti, joskus täysin vinoon vääntyneesti.
Sivistynyt lukija, niin kuin Tommi Melender tai jopa Kyösti Salovaara, samastuu siis kirjailijaan.
Millä tavalla?
”En ole erityisen kiinnostunut ihmisistä”, Melender tunnustaa, ”mutta ajatuksista jaksan viehättyä loputtomiin.” Tässähän Melender tunnustaa, että fiktiossa on ajatuksia; että kirjailija sanoo jotakin henkilöiden avulla… että romaanilla on ”sanoma” ja ”sanomia”; että se lopulta onkin todellisuuden kuva, ainakin kuvajainen.
Mutta Valkaman tavoin Melender vetäytyy esseen johtopäätöksissä pois todellisesta todellisuudesta, ja väittää että todellista todellisuutta oleellisempaa ovat fiktion, romaanin, sisäiset ja rakenteelliset (taiteelliset) ominaisuudet: ”Jos romaani on kokonainen maailma, henkilöhahmot ovat katseeltaan rajallisia ja paikkaansa tuomittuja… En koe tunnontuskia siitä, että katson henkilöhahmojen ylitse. Romaaneissa, tai ainakin niistä parhaissa, kaikki loppuu kieleen ja alkaa taas alusta.”
Melender katsoo romaanin henkilöhahmojen ylitse. ”Normaali” lukija näkisi tässä vaiheessa kirjailijan ajatukset todellisuudesta, sen mitä kirjailija haluaa sanoa; sen mikä pakotti hänet sanomaan jotakin. Melender "näkee" muuta.
Mutta Melender ei olekaan ”normaali” lukija vaan sivistynyt esteetikko, joka katsoo ikään kuin todellisuudesta taaksepäin: hän näkee kielen, joka irtoaa todellisuudesta. Melender kieltäytyy lukemasta kieltä todellisuuden ilmentäjänä.
Arka kysymys kuuluu: mihin me tarvitsemme romaaneja, jotka eivät kuvaa todellisuutta, jos sellaisia ylipäätänsä on mahdollista kirjoittaa?
 |
| Kyösti Salovaara, 2022. Detlev-Rohwedder-Haus, Berliini. Seinällä DDR:n pettävä unelma hyvinvoivasta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. |
Kyösti, olen tuosta periaatteesta kanssasi ihan samaa mieltä, siis siitä, että jokainen lukija lukee kirjan omalla tavallaan ja kriitikolla pitää olla vapaus arvostella julkaistua kirjaa ilman mitään ohjeistusta.
VastaaPoistaMutta tämä tapaus Valkama - Mallinen ei mielestäni oikein sovi esimerkiksi tästä asiasta, koska Mallinen on toden totta kirjoittanut aika lailla omituisen kirjoituksen, jossa hän sovittaa Valkaman kirjaa sellaiseen lokeroon, johon se ei sovi.
Sinun, Margot on melodraaman oloinen rakkausromaani, jossa taustana on DDR vähän ennen loppuaan. Se ei puolustele DDR-ideologiaa, vaan päinvastoin kritisoi sitä. Suomesta Itä-Saksaan muuttaneet päähenkilöt, Markus ja Rosa, ovat nuoria idealisteja, joiden "putkinäön" kirjailija esittää koomisin sävyin. Kun lapsi kärsii hengitystieoireista ja lääkäri toteaa, että täällä meillä ilma on niin sakeaa tehtaiden päästöistä, että lapset sairastuvat, niin Rosa väittää vastaan ja sanoo, että ei voi olla, koska täällä ympäristönsuojelu on kehittynyttä. Opitun ideologian aiheuttama sokeus on kuvattu samalla tavalla kuin Laura Honkasalo kuvaa taistolaisvanhempien kasvatuksen pöljyyttä kirjassaan Sinun lapsesi eivät ole sinun.
Valkaman kirjan tärkein sanoma minulle on muistamisen ja oman taustan tuntemisen tärkeys. Nuori nainen lähtee selvittelemään, mitä sellaista hänen lapsuudessaan oikein tapahtui, minkä vuoksi läheiset vaikenevat ja hänellä on ahdistusta tuottava aukko muistissa.
Minulle tulee epäily, että Mallinen ei ole lukenut koko kirjaa tai on vain selaillut sen. Loppuaukeamalla katse osuu väkisinkin Kiitokset-tekstiin, joka alkaa "Tämä kirja on fiktiota." ja ilmiannot, vakoilu yms itäsaksalaisen järjestelmän pahuus on ratkaisevassa osassa kirjaa. Menneisyyden arvoituksen ratkaisemiseen kuuluu peitenimien selvittely, jopa murhan epäily. Silti tämä ei ole Mallisen mielestä tarpeeksi räväkkä, koska hän olisi halunnut lukea erilaisen kirjan, sellaisen joka olisi sopinut hänen artikkelinsa näkökulmaan.
Kävin lukemassa niin paljon lehtikritiikkejä ja blogikirjoituksia kuin löysin eikä yhdessäkään niistä nähdä kirjaa DDR:ää ihannoivana.
Se että itäsaksalaiset olivat yhdistymisen jälkeen paitsi riemuissaan myös ymmällään eivätkä aivan helposti sopeutuneet läntiseen elämään pitää luonnollisesti paikkansa. Tästä asiasta oli kirjassa Der Spiegelin artikkelissa (fiktiivisessä), jota päähenkilö luki taustaansa selvittäessään.
Kyllä tuo asenteellinen tapa, jolla Mallinen käsitteli Valkaman kirjaa oli siis mielestäni Parnasson tasoiselle lehdelle häpeäksi, mutta eipä sille enää mitään mahda. Mitään rikosta ei ole tapahtunut ja ehkä Valkama voisi katsoa eteenpäin.
Yleensäkin kritiikeistä on turha välittää. Parempi katsoa eteenpäin.
Siinä Valkama vetää mutkia suoriksi, kun sanoo Mallisen väittävän hänen kirjaansa autofiktioksi. Mallinen sanoo vain, että kirjan käyttövoimana ovat Valkaman muistot varhaislapsuudesta Itä-Berliinissä. Tietääkseni Valkama on itsekin maininnut tämän "käyttövoiman" sen ohella, että on opiskellut Berliinissä ja häne tutkimusaiheenaan on ollut DDR:ssä työskennelleet toimittajat.
(Ups, tuliko tästä liian pitkä, nyt lopetan.)
Mun mielestä tässä pointtina ei voi olla, että kaikki muut Valkaman kirjan lukijat ovat samaa mieltä keskenään ja yhdessä eri mieltä Mallisen kanssa. Ehkä kaikki nuo mainitsemasi lukijat ovat Valkaman hengenheimolaisia jotka ovat kyllästyneet siihen, että DDR:ää pidetään kylmän sodan "roistona". Valkama itse sanoo teesijutussaan, että lukijat ovat muuttaneet mielipiteensä DDR:stä - siis suopeaksi sille.
VastaaPoistaAinoa älyllinen pointti on se, että voiko kriitikko kirjoittaa teilaavan arvostelun tai esseen kirjasta, jota "kaikki" pitävät parhaista parhaimpana.
Sanot että Mallinen on asenteellinen. Eikö Valkama ole?
Jos Valkama olisi vastannut kunnolla kritiikkiin eikä ryhtynyt höpöttämään autofiktiosta, keskustelu olisi jatkunut. Nyt se päättyi JSN:ään ennen kuin alkoikaan. Siellä sitten kieltä kurnitaan.
Onko Parnaso todellakin sinun mielestäsi kiinnostava ja keskusteleva kirjallisuuslehti, johon ei tarvita Mallisen kirjoituksen kaltaisia herätyksiä?
Jos niin hyvä. Minä ihmettelen joka kerta kun Parnasso putoaa postiluukusta, että voiko olla ikävystyttävämpää kirjallisuuslehteä ja että miksi minä vuodesta toiseen tilaan sitä? Ilmeistä masokismia jonka tylsyys saa aikaan.
Jos sinulla on joskus aikaa, niin luepa Parnasson vanhoja numeroita jostain 50-60-luvulta. Siellä asenteet kirkuivat ja lukijoilla oli hauskaa.
Koska Parnasson pääesimies Hämäläinen jo kirjoitti julki millä oikealla tavalla kirjoihin pitää suhtautua (vähän sosialistimaiden ideaa jäljitellen), niin ehkäpä minä luovutan etukäteen moisen tylsyyden seuraamisesta.
Saapas näkee mitä kenkä tekee.
Minä en muuttanut mielipidettäni DDR:stä tämän kirjan perusteella. Tiesin, että ihmisillä ei ollut vapautta, talouselämä ei toiminut, mielipiteistä joutui kidutettavaksi vankilaan jne. Valkaman kirja ei kuvaa utopiaa, vaan on realistinen huoneen nurkissa vilistäviä russakoita myöten.
PoistaMinä en vaan mitenkään tajua, miten tästä kirjasta saa väännetyksi DDR-ideologian puolustuksen.
Kirjassa korostetaan kaiken aikaa, miten väärin odotuksin Markus ja Rosa tulevat maahan ja kuvataan miten heidän ideologiansa murenee.
"Toistuvat uutiset länteen loikanneista lääkäreistä, insinööreistä, opettajista ja tiedemiehistä kertoivat karua kieltä, jota Markus ei kyennyt enää selittämään itselleen parhain päin. Yhteensä noin kahden ja puolen miljoonan ihmisen päätöstä siirtää elämänsä kapitalistiseen naapuriin ei voinut enää kuitata rahanahneudella, maanpetturuudella tai ideologiattomuudella, vaikka Markus niin edelleen uskollisesti analyyseissään kirjoittikin."
Minusta tätä kirjaa ei voi tulkita kovin eri tavoin. Siinä ei ole poliittisesti mitään uutta. Rakkausromaani.
En tiedä, mitä Valkama tarkoittaa kun sanoo, että monet lukijat ovat hänen kirjansa luettuaan katselleet kylmän sodan aikaista historiaa uusin silmin. Ehkä he eivät ole ajatelleet ruohonjuuritasoa, sitä miten suuria mullistuksia historialliset tapahtumat merkitsevät tavallisille ihmisille, saattavat jopa hajottaa perheitä. Romaanimuoto kertoo aina enemmän tavallisen ihmisen elämästä kuin esim. tietokirjat.
Parnasso ei ole mielestäni kiinnostava eikä keskusteleva. Mallisen artikkeli ei tehnyt siinä poikkeusta. Se olisi ollut parempi, jos hän ei olisi käyttänyt siinä väärin Valkaman romaania, vaan kirjoittanut muutoin ostalgiasta ja etsinyt sellaisia esimerkkejä joissa sitä ostalgiaa oikeasti on.
Minäkin olen monesti ajatellut lopettaa Parnasson tilaamisen.
Kaikki oli "terävämpää" ennen. Keskusteluissa ei tarvinnut koko ajan varoa loukkaamasta. Kaipaan sellaista. Eihän eri mieltä oleminen ole mitään henkilökohtaista loukkaamista, kuten nykyään usein ajatellaan.
En ole lukenut noin vanhoja Parnassoja. Kiitos vinkistä, Kyösti.
Niin, ilmeisesti Valkama odotti, että Mallinen olisi selittänyt, miksi kirjoitti niin kuin kirjoitti. Sellaista oli lupailtu.
Minä luulen,että hän ei ollut lukenut kirjaa, selaillut ehkä... ja olettanut asioita.
Onhan niitä sellaisiakin tapauksia, että toimittaja on jäänyt valheesta kiinni, kun on kirjoittanut tapahtumasta, joka olikin peruttu.
Vielä perustelen sitä, miksi Mallisen artikkeli on mielestäni vastenmielinen. Kirjailijan isän tuominen osaksi tyttären kirjan arvostelua, vaikka ei olisi edes sotkenut isää johonkuhun toiseen, on roskajournalismia. Isä oli Tiedonantajan toimittajana Itä-Berliinissä, mutta tämä ei johda automaattisesti siihen, että tytär puolustelisi isän aatemaailmaa romaanissaan.
PoistaJoo, olet varmaankin monessa asiassa oikeassa.
PoistaSori että nää kommentit viipyilee - ajettiin tänään rannikolta keskimaahan (terkkui Madridista, 32 astetta lämpöä, huh).
Monet esittämäsi pointit huomioon ottaen mitään kunnon keskustelua tuskin olisi syntynyt. Silti Mallisen perusteluja haluaisin lukea.
Kun sanon että jokaisessa romaanissa on jokin "sanoma", en tietenkän tarkoita että jokainen henkilö, jokainen keskustelu, jokainen ajatus jne sepitteen sisällä olisi kirjailijan "agendaa" jonkin puolesta tai jotain vastaan. Mutta hienovaraisesti lukien valittuja ajatuksia ja keskusteluja jne ja valitsematta jätettyjä lukien (juuri sillä idealla mitä Karo Hämäläinen suositteli - rivien välistä) voi nähdä erilaisia kirjailijan ja sitä mukaa ympäröivän todellisuuden "mielipiteistä".
Tässä tämänkertaisessa pakinassanikin on yksi sitaatti romaanihenkilöltä. Sitaatti tuntuu pätevältä, mutta ko. fiktiivinen henkilö tuskin on sitä itse ajatellut.
Vielä yksi muistuma: kun tein ensimmäisen tai ensimmäisiä arvosteluja Parnassoon n. 1978, päätoimittaja Tuomas Anhava soitti minulle (kyse oli Jack Londonin Rautakoron uudesta, Matti Rossin tekemästä suomennoksesta). Siinä keskustellessa Anhava kertoi eräästä nuoresta miehestä Keski-Suomesta.Tämä oli lähettänyt kiukkuisen kirjeen Anhvalle jostakin Parnasson jutusta. Kiukkuisuus ja perustelut olivat Anhavan mielestä niin erinomaisia, että hän pyysi ko. kirjeen lähettäjää muotoilemaan kritiikistään keskustelupuheenvuoron lehteen. Kun Anhava sitten sai pyydetyn tekstin luettavakseen, kirjoittaja oli itsesensuurin valtaamana karsinut kaikki terävät mielipiteensä pois, joten jutulla ei ollut mitään arvoa keskustelun herättäjänä.
Muuten, minusta Matti Rossi väärinkäytti suomennoksessaan sanoja, niin että toi 1970-luvun taistolaisslangia käännökseen. Olin maininnut tuosta arvostelussani, jolloin Anhava ehdotti (ei vaatinut) että jutussani sanotaan, että Rossi suometti Jack Londonin romaanin. Anhan ehdotus oli todella terävä. Suomettumis-termi sai uutta sävyä.
Saa nähdä, onko tästä tapauksesta enää mitään keskustelua Parnassossa. Vaikeneminen saa aikaa noita valituksia Julkisen sanan neuvostoon. Mallisen selitys ja mahdollinen keskustelu/väittely olisi puhdistanut ilmaa, samoin anteeksipyyntö. Ymmärrän, että Mallisen katoaminen ärsyttää Valkamaa.
PoistaOi joi, sinulla kesä jatkuu. Meilläkin nyt peräti 16 astetta ja aurinko lämmittää vielä.
Mukavaa lomailua!
Gracias!
PoistaBlogin pitäjälle Salovaaralle kiitos, hyäv kirjoitus Parnasson Valkamagatesta - vai kuinka nimitys kuuluu. Lukijalla on oikeuksia lukea kirjaa oman tulkintansa ja siihen rinnalle tuodun kontekstin avulla. Näin Mallinen teki mutta kirjailijaa ei kiinnosta kritiikki. Kritiikkinsä saa tehdä tällaista arviota. Muuten Salokanteleesta tulvahti mieleen ne Salokannel-Parnassot. Mies itse kirjoittaa kuivemmin kuin moni muu ja sama ote oli lehden tekoon, kitsas ja eipä-älyllinen. Sitä paitsi hänellä oli monta kirjallisuuden maailman suuruutta yläpuolellaan joita hänen piti miellyttää, kumartaa lattiaan saakka. Kyllä hän minuakin kidutti, pilasi elämäni yhden ”suunnan” kokonaan. Hämäläinen on salokantelelaisia, parempi on olla sanomatta mitään.Tämä kirjailijoiden työsuojelu tarkoittaa tietysti arvostelujen sensuuria, yritystä kieltää kunnolla lukeminen. Minustakin Anhavan näkemys on lehden teossa parasta ja näkyi jäljessä. Kiitos tiedosta Rossin suomentamasta Londonin Rautakirjasta. Missä 1978 numerossa kritiikkisi on? Anteeksi, en osaa kirjautua. Nopea kiitos ainoasta asiallisesta kirjoituksesta Valkama esikoisesta ja myös Mallisen artikkelista.
PoistaKiitos kiitoksestasi!
PoistaSe lienee sattuman kauppaa millaisten päälliköiden kanssa joutuu elämäänsä ohjailemaan. Minulta katkesi "pinna" Salokanteleeseen kun hän ensin muutatti yhtä arvostelua (jossa kehuin erästä kirjailijaa moittimalla Hannu Salamaa) ja sitten hyllytti yhden Jukka Pakkasen romaanin kritiikin. Ehkä olin liian ankara, ehkä en.Kirjoittelin vielä sitten myöhemmin Parnassoon kun Jarkko Laine hoiti putiiikkia.
Käsittääkseni se Rautakorkojuttu oli numerossa 3/1978. Minulla on, kun nyt muistelen, outoa tunne ettei juttua edes muutettu tuon suomettumisen kohdalla vaikka Anhava niin Rossin käännöstä luonnehti. Täytyisi etsiä lehti jostain kenkälaatikostani.