Pelastaako kirjasto kirjallisuuden...

[...vai pelkästään kirjoja?]

                                                                                                    Jaakko Salovaara 2015.

Otsikko kuulostaa oudolta; miksi kirjastoa tarvitaan kirjallisuuden pelastamiseen?

    Sitä paitsi, joku voi sanoa, kirjastolaitos tekee sen jo. Pelastaa kirjallisuuden. Kirjat ovat siellä hyvässä turvassa ja kaikkien saatavilla. Mikä hätä tässä nyt on? Kunhan pidetään huoli, että kirjastoilla on myös vastedes rahaa ostaa kirjoja kokoelmiinsa, hyllyille ja tietokantoihin.

    Kirjoittelen tätä kuistilla, lampaannahkatossut jalassa ja villapaita päällä. Ympärillä kesän merkkejä, mutta missä ”oikea” kesä viipyy? Vai pitääkö tyytyä vähempään, pelkkiin ennusmerkkeihin ja muistikuviin?

    Skenaarioita voi vetäistä hatusta tai katselemalla ja kuuntelemalla.

    Synkempikin skenaario on näin ollen mahdollinen.

    Todennäköisyyksistä en puhu mitään.

Monet säpsähtivät kun Stockmann myi Akateemisen kirjakaupan ruotsalaiselle Bonnierille. Nyt kirjoitetaan kirjakaupan epilogia Suomessa, ajateltiin.

    Tästä ei tarvitse olla kysymys. Kyllä ruotsalaiset osaavat hoitaa kirjakauppaa yhtä hyvin kuin suomalaiset. Mutta onko kirjakauppa ylipäänsä kohta enää mahdollinen? Akateeminen kirjakauppakin on pikkuhiljaa kaventanut kirjavalikoimiaan. Talon paras nurkkaus annettiin Helsingissä kahvilaketjulle, joka kyllä houkuttelee nuoria tykö, mutta tuskin edistää kirjojen myyntiä tai lukemista.

    Nettiin uskovat uskovat nettiin.

    Tosiasia lienee että kirjojen myynti laskee vuosi vuodelta, samoin lainausluvut kirjastoissa. Jossakin vaiheessa päästään pisteeseen, josta ei palata takaisin.

    Inhorealistisessa skenaariossa kirjan kustantaminen muuttuu kannattamattomaksi silloin kun kirjojen ostaminen vähenee riittävästi.

                                                                                                     Jaakko Salovaara 2015.

Edellisessä pakinassani lainasin lyhyesti Juhan Seppälän kolumnia Pyy maailmanlopun edellä (Parnasso 3/2015).

    Katsotaanpa vähän tarkemmin mitä Seppälä sanoi.

    ”Ehkä... kirjojen lukeminen on koulutettujen luokkien opiaatti”, Seppälä lainasi erästä Philip Rothin romaanisankaria. Seppälä totesi ettei kannata haikailla mennyttä maailmaa, yhtenäiskulttuurin yksinkertaiselta näyttävää todellisuutta. Ennen oli ennen. Aikanaan kirjastot ja kirjakaupat edustivat yhteistä sivistysihannetta ja mahdollistivat joukoille kunniallisen tavan viihtyä sivistymällä.

    ”On syytä tunnustaa tosiasia”, Seppälä sanoi, ”vilkuilun, selailun, pelailun ja klikkailun pääsääntöinen sisältö perustuu ajanvietekäytölle. Maailman vivahteikkaampi arvottaminen ja erittely korvautuu jollakin muulla. Maailma muuttuu, on muuttunut aina.”

    Seppälän johtopäätös oli selkeä, vastaansanomaton. Jos kirjallisuuden     lukeminen jää suppenevan eliitin harrastukseksi, seuraa ”mahdollisesti todellinen kulttuurinen romahdus”.

    Jos Seppälä on oikeassa, pieni sosiaalinen ryhmä joutuu ylläpitämään (vakavan) kirjallisuuden perustan: kirjojen kirjoittamisen, kustantamisen, levittämisen ja ostamisen.
    Myös lukemisen?

Onhan meillä kirjastot, vastataan Seppälän huoleen.

    Joskus talvella kuuntelin Ylen kanavalta kiinnostavaa keskustelua, jossa sekä kustantajalta että kirjailijalta kysyttiin kirjaston merkityksestä – eikö kirjasto pelastakin kirjallisuuden, anna sille mahdollisuuden?

    Molemmat vastaajat naurahtivat melkein kyynisesti, ainakin sarkastisesti.

    Molemmat kertoivat, että kaikkein ilkeintä on kun paras ystävä tulee kertomaan uuden kirjan ilmestyttyä, että hän on päässyt kirjastossa jopa sijalle 87 tuon kyseisen kirjan lainausjonossa. Hyvälle ystävälle ei kehtaa sanoa: mene hyvä ihminen kirjakauppaan ja osta se hemmetin kirja, jotta niiden kustantaminen jatkuisi edelleen.

    Oikeastaan – jos kirjallisuus aiotaan ”pelastaa” - kohtuullisesti ja hyvin toimeen tulevilta ihmisiltä pitäisi kieltää kirjaston käyttäminen, tai ainakin täytyisi vaatia, että jokaista lainattua kirjaa kohden tulisi hankkia tiettyä määrä uutta kirjallisuutta kaupasta.

    Tällaista ei tietenkään voi edellyttää.

    Mutta jos juuri kukaan ei osta uusia kirjoja, ei niitä pitkän päälle riitä kirjastoonkaan, kirpputoreista ja divareista puhumattakaan. Jos kotien kirjahyllyt puretaan, romutetaan väistämättä myös kirjastolaitos eikä tämä totaalinen ja lopullinen purkaminen johdu kuntien säästöistä vaan yksityisten ihmisten käyttäytymisestä.

    Ilmaisia lounaita ei ole. Sen tiedämme.

    Se koskee myös kustantamista, kirjojen levittämistä luettavaksi. Jos kirjoja ei jossain vaiheessa enää kustanneta, mitä himolukija sitten lukee? Mitä kirppari myy? Mitä divarista voi ostaa?

                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
1930-luvun kirjoja kotkalaisessa hyllyssä.
Sivistyksen aarre vai kaatopaikkaroskaa?
Suomalaiset kotihyllyt julistavat kulttuurin hajauttamista -
onko järkevää palata keskittämiseen,
esimerkiksi kirjastoihin?

Palataan alkuperäiseen kysymykseen: ”Pelastaako kirjasto kirjallisuuden?”

    Kirjasto siis ostaa kirjoja; eikö se riitä ylläpitämään kirjallisuutta? 1960-luvulla vitsailtiin, että runoteokset ovat kustantajalle Suomessa riskitön ”diili”, koska kirjastot ostavat niitä riittävästi, ainakin niin paljon että nollatulos saavutetaan. En tiedä oliko tuo edes silloin totta, mutta se kuulosti hyvältä runoutta ajatellen.

    Kirjastojen määrä on puolittunut aika lyhyessä ajassa. En tiedä onko kirjastoissa olevien kirjojen kappalemäärä vähentynyt yhtä paljon. Joka tapauksessa kirjastoissa on paljon kirjoja ja sieltä löytää myös pitkälle historiaan ulottuvalta ajalta luettavaa – jos lukeminen kiinnostaa.

    Yritin penkoa netistä, kuinka paljon kirjastot oikein ostavat kirjoja. Eräästä artikkelista löytyi, että vuonna 2006 kirjastot käyttivät hankintoihin 23,5 miljoonaa euroa ja se oli koko kirjamyynnistä n. 4,5%. Kirjastojen yhteiseltä sivustolta (kirjastot.fi ) ja Suomen kustannusyhdistyksen sivustoilta ilmenee, että vuonna 2014 kirjastot hankkivat kaikkiaan n. 1,5 miljoonaa kirjaa ja kustantajat myivät n. 20 miljoonaa painettua kirjaa. Kaikkiin Suomen kirjastoihin hankittujen kirjojen arvo oli v. 2014 yhteensä n. 23,3 miljoonaa euroa.

    Jos nämä luvut ovat  suunnilleen oikeita ja riittävän kuvaavia, vastaus kysymykseeni kuuluu: Kirjasto ei pysty pelastamaan kirjallisuutta! Se pelastaa hienosti yksittäisiä kirjoja, mutta kirjan kustantamisen ja levittämisen kannalta sillä on aika vähäinen merkitys. Nykyisellään.

    Voisihan nimittäin vaatia, että kirjakaupan hiljentyessä kirjastot ryhtyvät ostamaan enemmän kirjoja paikatakseen hiipuvan kirjakauppalaitoksen jättämän aukon.

    Tänä vuonna Helsingin kaupunginkirjasto käyttää aineistohankintoihin (siinä on siis muutakin kuin kirjoja) noin 4 miljoonaa euroa. Kirjaston toimintamenot ovat kaikkineen 37 miljoonaa euroa kun koko kaupungin menot ovat n. 4,7 miljardia euroa.

    Mekaanisesti, ja aivan varmasti liian yksioikoisesti edellisistä luvuista laskien, voi päätellä että jos Helsinki ostaisi 10-15 kertaa enemmän kirjoja ja kaikki Suomen kirjastot samalla tavalla, kustantajat pystyisivät julkaisemaan yhtä paljon kirjoja kuin mitä nykyään julkaisevat.

    Löytyykö Helsingistä rahaa kirjojen hankkimiseen esimerkiksi 30-50 miljoonaa euroa vuosittain? Arvattavaksi jää, kuinka paljon kaupunginkirjaston muut kulut, kuten tilat ja henkilöstön palkat moisesta lisäyksestä kasvaisivat. Miten hoidettaisiin jonkun best-sellerin hyllyttäminen ja jakelu, vaikkapa 80 000 kappaleen painoksen - josta Helsinkiin tuli esimerkiksi 15 000 kirjaa - lainaustoiminta?

    Taatusti rahaa löytyy, mutta kuka sen "kuluttamisesta" kirjallisuuteen uskaltaa päättää? Ja toisekseen: Pitäisikö kaikkien suomalaisten sitten todella lukea kirjoja, jotta moinen investointi kannattaisi? Jos Suomessa investoitaisiin julkista rahaa noin paljon kirjoihin, tulisiko ihmiset pakottamalla pakottaa lukemaan ja vieroittaa heidät väkisin muusta ajanvietteestä?

Kun kirjallisuus pelastetaan ”julkisin varoin”, saatetaan ajautua sameille ja karikkoisille vesille.

    Kuka päättää sen jälkeen mitä kirjoja julkaistaan? Kenen vastuulla on etsiä sopivat romaanit ja runokokoelmat ja tietokirjat suomennettavaksi? Annetaanko se valistuneiden virkamiesten tehtäväksi?

    Jos valistuneet virkamiehet päättävät ja valitsevat suomennettavaksi tulevan kirjallisuuden, käykö viihdekirjallisuudelle kalpaten? Virkamies ei ehkä halua holhota (ei tietenkään, eihän Suomessa ketään holhota, vai mitä?) mutta kun hän punnitsee kustannuksia ja kirjojen sisältöä toisiinsa nähden, houkutus keskittyä pelkästään vakavaan kirjallisuuteen kasvaa.

    Jos kunnallisen tai valtiollisen kustantamon tunnollinen virkamies ajattelee kirjoja valitessaan samalla tavalla kuin Parnassoon kirjoittanut Samuli Knuuti - jonka mielestä jopa John Grishamin, Dan Brownin, Henning Mankellin ja Donna Leonin kaltaiset kirjailijat ovat epäkirjailijoita ja heidän romaaninsa silkkaa roskaa - ei liene epäilystä millainen kirjallisuus jää julkisin varoin toimivalta kustantajalta suomentamatta.

    Virkamies ei tee virheitä.

Tässä esitetty skenaario on synkänpuoleinen.

    Kenties aurinkoisena kesäpäivänä syntyisi valoisampi.

    Mutta maailma muuttuu eikä tulevaisuutta ole kuulutettu kirkossa.

    Kirjoilla on mahdollisuus. Täytyy olla.
    Ainakin kulttuurin päiväunissa.

                                                        Jaakko Salovaara 2015.

Mitä tapahtuu kirjakaupan komean fasadin takana?