[vai pelkästään pyykkinaru?]
 |
Mauríce Dekobra: Samettiliekkejä (1927). Suom. Tauno Nuotio. Satakunnan kirjateollisuus Oy, 1928. |
Havlek löi otsaansa ja huudahti äkkiä:
”Ajatelkaapa, herra Jacquemod. Jos kaikki nuo ihmiset ovat hulluja?”
”Eivät, eivät! Edgar Poen jälkeen hullut eivät enää hoida sairaita. He tyytyvät laatimaan lakeja.”
- Mauríce Dekobra: Samettiliekkejä, 1927.
I hminen selittää itseään selittämällä itseään.
Sanoista ei ole puutetta. Merkityksiä riittää.
Uusimmassa kirjallisuuslehti Parnassossa (1/2026) Suvi Ahola kertoi miten hänestä tuli Helsingin Sanomiin kirjoittava kirjallisuuskriitikko. Hän kertoi ”miten lukevasta lapsesta tulee ammatikseen kirjoittava ihminen”.
Kaikista ei tule.
Aholan kohdalla käännekohta ilmeni näin: ”Ymmärsin, että juoni ei aina olekaan kirjojen pääasia, ja luulen, että tästä oivalluksesta alkoi tie kritiikin pariin.”
Mistä juonesta Ahola puhuu kirjan juonesta puhuessaan?
Hän ehkä tarkoittaa, että ”hyvä lukija”, niin kuin hän itse on, osaa lukea päällimmäisten tarinoiden läpi ”syvemmälle” romaanin sieluun. Olettaen että sellainen on. Samalla Ahola kirjallisuusväen tavoin vähättelee niitä ihmisiä, joille romaania vetävä tarina, juoni, on tärkeä koska sillä tavalla lukeminen on helppoa ja viihdyttävää.
Mutta juonen voi ymmärtää monella tavalla.
S analla on monta merkitystä, vivahdetta.
”Juoni” tarkoittaa Nykysuomen sanakirjan mukaan mm. kavalaa suunnitelmaa, viekasta menettelyä jonkun pettämiseksi, vehkeilyä. Sitten on tietenkin romaanin (tai näytelmän ja elokuvan) juoni: toiminnan kulku, punainen lanka, tarinan eteneminen ajassa ja tilassa. Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan mukaan juonen "alkuperäinen merkitys lienee kulkemalla tai polkemalla syntynyt tie tai ura."
Aina kun juonen merkitystä vähätellään, tarkoitetaan että sillä, juonella on petollinen ulottuvuus, salakavala taito kietoa lukija tarinan pauloihin. Bestseller-kirjailijat ovat "huonoja kirjailijoita", koska vehkeilevät lukijan uteliaisuudella ja tunteilla.
Juonen merkitystä paheksuvat pitävät juonta ikään kuin hunaja-ansana", jolla ihminen, lukija saadaan unohtamaan oma itsensä ja antautumaan kokonaan fiktion maailmaan ja sen pyörteisiin. Vietelty lukija ei osaa varoa eikä pysty olemaan kriittinen.
Niinpä kirjallisuuseliitin puheessa "hyvä" kirja on sellainen, jota on hankala lukea; jossa jokainen lause ja kappale on kuin este joka ylitetään hammasta purren ja vastukset voittaen päästään uupuneena perille.
Mutta entä jos tarina, juoni, on ihmisen aivoille tyypillinen ja välttämätön tapa hahmottaa maailmaa ja kokemuksiaan siinä? Kenties ihmiset ovatkin tarinoita kertovia apinoita niin kuin on sanottu.
V iisaita ajatuksia on kiva lukea.
”Juoni on siis tragedian perusta ja ikään kuin sen sielu”, kirjoitti Aristoteles Runousopissaan (suom. Pentti Saarikoski, 1967)… ”tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.”
Kun Aristoteles puhuu tragedian ”kokonaisuudesta”, hän tarkoittaa kokonaisuutta, jolla on alku, keskikohta ja loppu.
Meidän arkipäiväinen elämämme - enkä nyt tarkoita murhenäytelmiä – on täynnä pieniä ”kokonaisuuksia”. Tiistaina puolilta päivin vein autoni pestäväksi (alku); sillä välin kun sitä pestiin, tein kävelylenkin Viikin pelloilla ja istahdin juomaan kahvikupillisen croissantin kera (keskikohta); kahvin nautittuani ajoin hissillä ostokeskuksen parkkihalliin, sain autoni, maksoin 30 euroa ja ajoin kotiin (loppu).
Pienistä ”kokonaisuuksista” syntyy suuria, jolloin tarinat ovat toistensa sisällä yhä uusina alkuina ja loppuina. Tässä mielessä sekavalta näyttävä todellisuus on loogisia kokonaisuuksia pullollaan.
Historiankirjoittaja kertoo mitä on tapahtunut. Runoilijan tehtävänä on Aristoteleen mukaan kuvata sitä ”mikä saattaisi tapahtua, sitä mikä on todennäköistä tai välttämätöntä”.
Juoni siis vie eteenpäin (ja usein modernissa romaanissa myös taaksepäin) ja panee lukijan odottamaan miten aikaisemmin tapahtuneesta seuraa jokin uusi todennäköinen tapahtuma, tai sitten siitä ei sitä seuraakaan, jolloin lukijan on jäljitettävä tarinan yllättävää polkua toisaalle.
Suppeimmillaan kirjan juoni on kuin pyykkinaru, jolle on ripustettu erilaisia ja erivärisiä vaatteita kuivumaan. Hyvin usein, melkein aina, romaanissa (ja elokuvassa) samalle pihalle on viritetty useita pyykkinaruja. Niissä kuivuvien vaatteiden lomaan saattaa jopa eksyä.
 |
Agatha Christie: Kortit pöydällä (1936). Suom. Aune Suomalainen. WSOY, 1951. |
L uonnontieteiden - ja miksei myös ihmistieteiden – ”vallankumous” 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla johti kulttuurikriitikot arvioimaan taiteen ja taideteoksien muodon ideaa uudella tavalla. Einsteinin ja Freudin jälkeen maailma ei ollut entisensä, joten miten perinteinen romaanikaan saattaisi olla entisen kaltainen?
Rationalistinen maailma romahti.
”Luonnontutkijat, kemistit ja fyysikot, atomiteoreetikot ja biologit tulevat linsseineen, retortteineen, mikroskooppeineen ja koeputkineen, jotka Zeissin tehdas on valmistanut nykyajan vaatimusten mukaisiksi, ja erittelevät vanhan maailmankuvan hajalle”, kirjoitti T. Vaaskivi vuonna 1937 kirjassaan Vaistojen kapina.
Jos suuressa mitassa kaikki on suhteellista, jopa aika, ja jos pienessä mitassa kaikki on pelkkää kvanttien todennäköisyyttä ja sattumia, miten romaanien kertomuksetkaan saattaisivat olla johdonmukaisia ja rationaalisia?
Näin kysyttiin.
Humanistit innostuivat luonnontieteiden ”todistamasta” epävarmuudesta ja sovelsivat sitä taideteorioihin. Heiltä jäi huomaamatta, että ihminen rakensi yhä rationaalisempia ja järjestäytyneempiä ”kokonaisuuksia”.
M iksi muistamme menneisyyden mutta emme tulevaisuutta?
Näin kysyi fyysikko ja kosmologi Stephen Hawking kirjassaan Ajan lyhyt historia vuonna 1988 (suom. Risto Varteva). ”Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.”
Ja kuitenkin ihminen kokee elämänkulun ajassaan. Ja kuitenkin romaaneissa ja elokuvissa väistämättä on tarinan alku ja loppu, sanottiinpa se selvästi tai kierrellen tai hämäten. Katso jotakin romaania pöydälläsi: ei sen kuvailema ”kokonaisuus” muutu koskaan vaikka tuijottaisit kirjaa vuositokulla samalla kun itse vanhenet. Siinä on fyysisesti alku ja loppu ja keskikohta, vaikka kirjailija olisi yrittänyt häivyttää ne taideteoksestaan.
Hawking sanoi että ajan suunnan voi määritellä kolmella tavalla. Ensinnä: termodynaaminen aika ilmoittaa missä suunnassa entropia eli epäjärjestys kasvaa. Toiseksi: psykologinen aika kertoo meille mikä on menneisyyttä ja mikä tulevaisuutta. Kolmanneksi: kosmologisen ajan suunta kertoo kuinka maailmankaikkeus laajenee jatkuvasti.
Hawkingin huikea johtopäätös oli, että ”älyllistä elämää voi kehittyä vain silloin, kun sekä termodynaaminen aika että kosmologinen aika osoittavat samaan suuntaan. Vain silloin voi syntyä olioita jotka osaavat kysyä: Miksi epäjärjestys kasvaa, kun aika kulkee maailmankaikkeuden laajenemista osoittavaan suuntaan?”
Mitä entropia on? Miten niin ihminen synnyttää pieniä järjestyksen saarekkeita epäjärjestyksen lisääntyessä?
Tässä tulee konkreettinen esimerkki Hawkingin kirjasta.
Jos luet Hawkingin teoksen Ajan lyhyt historia ja muistat siitä jokaisen sanan, aivoihisi on tallentunut noin 2 miljoonaa tiedonpalasta eli ”aivojesi sisäinen järjestys on kasvanut noin kahdella miljoonalla yksiköllä”.
Kirjaa lukiessa olet kuitenkin muuttanut ainakin tuhat kilokaloria ruoassa saatua järjestynyttä energiaa epäjärjestyneeksi energiaksi, joka on siirtynyt ympäristöösi ilmavirtausten tai hikoilusi mukana. ”Lämmöksi muuttuminen on lisännyt maailmankaikkeuden epäjärjestystä arviolta 20 miljoonaa miljardia miljardia yksikköä eli noin 10 000 miljoonaa miljardia kertaa enemmän kuin aivojesi järjestys on kasvanut…”
Kirjan kirjoittaminen, sen painaminen paperille, sen lukeminen mukavassa nojatuolissa luovat konkreettista järjestystä maailmaan, jonka epäjärjestys kasvaa samalla uskomattoman paljon.
Jokaisella juonella on hintansa.
 |
Jaroslav Hashek: Kunnon sotamies Shvejkin seikkailut maailmansodassa 1. Rintaman takana (1921). Suom. Viljo Kajava. Kirjailijain kustannusliike, 1935. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti