Taidekulttuuria

[ja kulttuuritaidetta]

Kyösti Salovaara, 2025.

Louvre-Lens taidemuseo, Lens, Ranska.

Minä kyllä luen kirjoja, mutta en ole vielä saanut minkäänlaista aitoa tyydytystä yhdestäkään; minulla on aina sellainen tunne, ettei koko hommassa ole mitään elävää… Wolfe kysyi minulta kerran, että miksi hitossa minä sitten olin lukevinani kirjoja, ja minä sanoin että kulttuurisyistä, ja hän sanoi ettei minun kannattanut nähdä mokomaa vaivaa, kulttuuri kun on rahan kaltaista, sitä saavat helpoiten ne jotka ovat vähiten sen tarpeessa.

- Rex Stout: Pelokkaitten miesten liitto. Suom. Reijo Lehtonen. WSOY, 1990.

K ulttuuri ja taide ovat hassu ”juttu” niin kuin otsikkoni yhdyssanat kertovat. Merkityksiä riittää.

    Kielessämme yhdyssanoilla on maaginen vaikutus kieleen ja merkityksien vaihtumiseen. Sanoja käännellessä naurattaa. Niin kuin: kahvipannu ja pannukahvi, paloauto ja autopalo, metsälintu ja lintumetsä, kattotiili ja tiilikatto, uunipasta ja pastauuni.

    Mutta tarkoituksenani on olla hieman vakavampi, vaikka naurattaa.

    Mikä ihmeen taide- ja kulttuurivirasto? kysyi Pekka Gronow uusimmassa Kanava-lehdessä (1/2026). Gronowin juttu oli kriittinen. Hänen mielestään uuden viraston nimi ei kerro koko totuutta, sitä mitä on tarkoitus tehdä.

    ”Vanhempi väki” muistaa Gronowin Ylen musiikkiohjelmista, populaarikulttuurin puolustamisesta ja monista kirjoituksista ja kirjoista, jotka käsittelevät populaaria laajasti mitään osa-aluetta vähättelemättä.

E n ota kantaa Gronowin kritiikkiin. Uskon että hän oikeassa väittäessään, ettei kysymyksessä ole ”kulttuuri-” vaan arkistovirasto. Tai sen pitäisi olla.

    Mielenkiintoni koskettelee Gronowin ajatusta kulttuurin ja taiteen eräänlaisesta yhteismitattomuudesta. Ne ovat toistaan vain rajatusti.

    ”Jo taide- ja kulttuurivirasto -nimi on harhaanjohtava”, Gronow sanoi. ”’Taide’ on yksiselitteinen käsite, mutta ’kulttuuri’ voi merkitä monia asioista. Taide on kulttuuria, mutta niin ovat myös tapakulttuuri, ruokakulttuuri ja ruumiin kulttuuri. Oikea nimitys olisi Taide- ja arkistovirasto, sillä elokuvien sekä radio- ja tv-ohjelmien arkistointi muodostaa puolet sen tehtävistä.”

    Gronow on kirjoituksissaan ja radio-ohjelmissaan puhunut taiteen monista muodoista, iskelmistä jazziin, mutta onko ”taide” todellakin yksikäsitteinen asia? Tiedämmekö tarkasti mitä ”taideteos” tarkoittaa? Olemmeko yhtä mieltä siitä, mikä ihmisen tekemä on taidetta ja mikä ei?

    Luulenpa että emme ole yhtä mieltä!

O len usein viitannut näissä pakinoissa englantilaisen kirjallisuusmiehen John Careyn teokseen What Good Are the Arts? (2005). Siinä Carey mm. väittää ettei ole objektiivista keinoa erotella hyvää ja huonoa taideteosta toisistaan sen perusteella miten eri ihmiset kokevat jonkun taideteoksen, kirjan tai maalauksen. Toinen kirjan pointti on osoittaa, ettei taide ole samalla tavalla totta kuin luonnontieteet. Uusi romaani ei korvaa jotakin aikaisemmin ilmestynyttä niin, että se olisi enemmän ”totta” kuin aikaisemmin ilmestynyt.

    Mutta jotta Carey voisi pohtia taiteen totuudellisuutta ja hyvyyttä suhteessa huonoon, hänen pitää ensin määritellä mitä taideteos tarkoittaa. Mikä ja mitä taideteos on tai ei ole?

    Carey sanoo, että pystymme helposti luettelemaan taideteoksia. Mozartin Taikahuilu, Shakespearen Hamlet, Picasson Guernica ja Joycen Odysseus ovat taatusti taideteoksia.

    Taidekeskustelua seuratessa tulee tietysti mieleen, etteivät kriitikot suinkaan ole yksimielisiä siitä millaiset teokset ovat taidetta. Monet pitävät Aki Kaurismäen filmejä taiteena, mutta onko Reino Helismaan kirjoittama elokuva Rovaniemen markkinoilla taidetta? Entäpä sitten Runebergin päivänä syntyneen Jörn Donnerin sekava teos Mammutti? No… ainakin J. L. Runebergin oma teos Vänrikki Stoolin tarinat on taidetta, eikö vaan?

Taidetta ja/tai toritaidetta?


Kun katselen Nikolai Silverbergin
öljymaalausta seinälläni
tulee mieleen 1950-luvun Kotka ja sen
rannat, joilla tuollaiset laivat vielä purjehtivat.

J ohn Carey huomauttaa, että taideteoksien luetteleminen on helppoa. Paljon vaikeampaa on määritellä mikä ei ole taidetta.

    Gronow sanoi, että taide on yksikäsitteisesti taidetta. Careyltä menee kirjastaan melkein 30 sivua saman asian pohtimiseen. Lopputulos yllättää. Careyn mielestä mikä tahansa ihmisen tekemä on taideteos, jos yksikin ihminen sitä taiteena pitää.

    Jos niin on, ei taiteesta pysty kauheasti kiivailemaan.

    Ajatellaanpa kuuluisaa ranskalaista kuvanveistäjää. Hänen veistoksensa ovat radikaaleja, ottavat kantaa yhteiskuntaan. Ovat avantgardea.

    Taiteilijalla on avautumassa retrospektiivinen näyttely pariisilaisessa galleriassa. Hänellä on ateljeessaan ikivanha nahkapäällysteinen nojatuoli. Taiteilija haluaa päästä siitä eroon. Hän maalaa tuolin punaiseksi, käsinojat siniseksi ja jalat vihreäksi. Hän vie ”teoksen” näyttelyynsä ja antaa sille nimeksi Vallankumous 1848.

    Syntyikö näin uusi taideteos joka on taidetta? Ottiko taiteilija kantaa ranskalaiseen yhteiskuntaan? Entä näkökulma historiaan?

    Aloitin juttuni valokuvalla loistavasta Louvre-Lens taidemuseosta. Kuvassa näkyy taideteoksia eri aikakausilta. Yksi teos näyttää huputetulta. Sen vieressä on pesusanko ja varoitus, että lattia on liukas.

    Mutta entäpä jos sekin on taideteos? Ilkikurinen hämäys? Rietas kritiikki taiteen yksiselitteisyyttä vastaan?

P ekka Gronow sanoi, että myös ruumiin kulttuuri on kulttuuria. Gronowin mielestä se ei kuitenkaan ole taidetta.

    Mutta ovatko yksittäiset urheilusuoritukset kuitenkin samanlaisia kuin mitä taideteokset ovat? Yksi taideteoksen määritelmä on, ettei taideteos ole millään tavalla käyttöesine. Lapiolla voi kaivaa maata, mutta Picasson Guernicaa voi vain katsoa: mihinkään (konkreettiseen) ”hyödylliseen” sitä ei voi käyttää.

    Kun pikajuoksija juoksee sadan metrin maailmanennätyksen, niin eikö se ole samanlainen taideteos kuin vaikkapa seinälle ripustettu Mona Lisa? Ei maailmanennätysjuoksuakaan voi käyttää mihinkään hyödylliseen toisin kuin lapiota voi. Taideteosta katsotaan, luetaan tai kuunnellaan – sillä ei kaiveta maata jotta ruusut tulisivat istutetuksi.

    Me jalkapallon ystävät sanomme usein, että tuo tai tämä futaaja on todellinen taiteilija. Hänen potkunsa, hänen syöttönsä, hänen ohituksensa ovat silmiä hivelevän kauniita ja älyllisen ällistyttäviä. Todellisia taideteoksia, vaikka ne eivät toistu pelistä toiseen aivan samanlaisina.

    Jos taiteen ja taideteoksien suurin merkitys on siinä, että ne yhdistävät ihmisiä todellisuuteen (ja toisiinsa) jollakin esteettisen kokemuksen asteella, niin eikö jalkapallo kaikessa kaupallisuudessa ja viihteellisyydessä tee samaa. ”Tietenkään jalkapallo ei ole samaa kuin Bach tai buddhalaisuus. Mutta usein se koetaan väkevämmin kuin uskonto”, totesi amerikkalainen toimittaja Franklin Foer jalkapallon ihmemaailmaa tutkivassa teoksessaan How Soccer Explains the World.

    Taideteokset siis selittävät maailmaa, vaikka eivät olekaan totta.

    Taide ei tässä mielessä ole yksiselitteinen käsite, koska todellisuuskaan ei ole yksiselitteistä.

    Ymmärrän kyllä, mitä Gronow tarkoitti.

    Kun olin katsomassa Atlético de Madridin ja Real Mallorcan välistä futismatsia, tiesin etten ole taidenäyttelyssä enkä teatterissa, mutta koin silti istuvani ja huutavani kulttuuritilaisuudessa, jossa tunteet olivat korkealla ja estetiikkaa piisasi.

Kyösti Salovaara, 2026.

Atlético vs Mallorca 3-0
tammikuun 25. vuonna 2026.