[todellisuus kielen vankina]
 |
| Kyösti Salovaara, 2026. |
Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä, missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolella.
- Karl Marx: Pääoma, 1867-1894.
Mitä suuremman inhimillisen vapautumisen jokin kehitystie hetkellä t yhteiskunnassa S tuottaa, sitä objektiivisesti arvokkaampi se on tuossa yhteiskunnassa tuolla hetkellä.
- Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka, 1976.
Somewhere over the rainbow
Bluebirds fly
Birds fly over the rainbow
Why, then, oh, why can't I?
-Yip Harburg (sanat) ja Harold Arlen (sävel) elokuvaan Ihmemaa Oz, 1939.
V iime vuosina ”arvoista” on puhuttu niin paljon ja niin kovalla äänellä, että keskustelu alkaa kuulostaa ”arvottomalta”.
Tässä on kielen ansa.
”Arvottomalla” en tarkoita halpahintaista enkä alamittaista keskustelua.
Tarkoitan että kun kaikilla hyvillä ”asioilla”, ”tunteilla” ja ”käsitteillä” väitetään olevan ”objektiivinen arvonsa”, niin lopulta millään ei ole. Kieli pettää, koska sanoja voi ymmärtää niin monella tavalla.
Ei edes arvokas kieli ole yksiselitteistä.
T ammikuun lopulla Helsingin Sanomat haastatteli entistä pappia ja nykyistä ”filosofia” Antti Kylliäistä. ”Emme tiedä arvojamme”, Kylliäinen saarnasi. (HS. 27.1.2026).
Kylliäinen otti esimerkiksi tasavallan presidentin puheet. Alexander Stubb on ihan kuutamolla mitä arvoihin tulee, Kylliäinen sanoi. Kylliäisen mukaan Stubbin arvoina ilmaisemat asiat, kuten puhe demokratiasta, oikeusvaltioperiaatteesta, kansainvälisestä oikeudesta, kansainvälisistä instituutioista ja ihmisoikeuksista, eivät ole lainkaan ”arvoja” vaan ”välineitä” johonkin.
Suksetkin ovat välineitä. Niillä pääsee lumessa eteenpäin.
Kylliäinen väitti että suomalaisista laeista löytyy riittävästi ”oikeita arvoja”. Hän luetteli arvoja: ”Niitä ovat esimerkiksi oikeus, vapaus, ihmisarvo, sivistys ja tasa-arvo. Ne ovat itsessään tärkeitä päämääriä, joita suomalaiset ovat demokraattisesti päättäneet tavoitella.”
Tietenkin Kylliäinen puhui itsensä pussiin. Se on filosofien tehtävä nykymaailmassa. Itse asiassa Kylliäinen puhui täsmälleen samoista arvoista kuin Stubb.
O vatko arvot absoluuttisia ja objektiivisia? Vai pelkästään suhteellisia, ajasta ja paikasta riippuvaisia käyttäytymisohjeita?
Jostakin syystä nykyisessä, moniarvoisessa yhteiskunnassa arvoista puhutaan ikään kuin ne olisivat todellakin absoluuttisia, vaikka yhteiskunta näyttää koostuvan lukemattomista henkisistä, taloudellisista, paikallisista ja ties mistä ryhmistä ja ajatussuunnista.
Kun Ilkka Kauppinen esitteli ranskalaisten pragmaattisen sosiologian kirjoittajan Luc Boltanskin ideoita arvojen oikeuttamisesta, hän totesi: "Olennaista on, että mikään arvojärjestelmä ei vastaa jotain tiettyä sosiaalista sfääriä, vaan kussakin sosiaalisessa sfäärissä voi vaikuttaa, ja usein vaikuttaakin, useampia arvojärjestyksiä. Ihmisillä on esimerkiksi vaihtelevia tapoja arvottaa sitä, millainen on erinomainen jalkapalloilija, tai perustella yliopistojen lukukausimaksujen tarvetta. Monimutkaisissa yhteiskunnissa esiintyy siis keskenään kilpailevia käsityksiä siitä, millainen on legitiimi sosiaalinen järjestys ja mikä on arvokasta." (1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Toimittaneet Miikka Pyykkönen & Ilkka Kauppinen. 2015.)
Jermu Laine - pitkän linjan sosialidemokraatti, ajattelija, kansanedustaja ja ministeri - kirjoitti Kanava-lehdessä (4/2024), että ”arvoja ei todella voi keksiä. Ne ovat ihmismielen syvimpiä tuntoja ja ilmaisuja, osa luonnon vaatimaa elollisen toiminnan jatkuvuuden turvaamista.”
Laineen johtopäätös oli, että ei voi olla arvojohtajia, koska ”perimmäiset arvot ovat luonteeltaan yksilöitten henkilökohtaisia arvoja.”
Usein sanotaan, että ”demokratia” on arvoista arvokkain. Samaa mieltä oli myös Jermu Laine em. kirjoituksessaan.
Mutta mitä demokratialla oikein tarkoitetaan? Missä mielessä se on ”arvo” eikä vain institutionaalinen metodi jonkin muun ”asian” saavuttamiseen? Sukset joilla kinokset ylitetään?
”Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä”, kirjoitti Ralf Dahrendorf kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990). ”Se tarvitsee niitä jotka johtavat, mutta yhtä paljon myös niitä, jotka tekevät lopun politiikan ilmeisistä erehdyksistä ja kosteasta vallankäytöstä.”
Kieli pettää, on ansa jossa me kaikki olemme, koska meillä ei ole muuta tapaa ilmaista itseämme. Suppeassa mielessä Dahrendorf kertoo sen mitä demokratia on välineenä. Joillekin toisille demokratia ilmentää kokonaista elämäntunnetta ja kehystä missä kaikki muu tapahtuu.
Kaikki ovat oikeassa käyttäessään kieltä omien tarpeittensa ja mieltymyksiensä mukaan.
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. |
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Valta, demokratia, sivistys - arvojen henkinen viitekehys? Mutta entä talous, tuotanto ja luonto? |
O nko esimerkiksi tasa-arvo absoluuttinen totuus, objektiivinen kuvaus siitä tai tästä ihmisen elämäntilasta ja tilanteesta?
”Ei ole itsestään selvää, onko tasa-arvolla itseisarvoa ja jos on, missä tilanteissa, ja millä tavalla tasa-arvoa tulisi edistää muiden asioiden kustannuksella”, kysyi Rurik Holm kirjassaan Yksilönvapaus (2017). ”Vastaavasti voidaan kysyä, minkälaisissa tilanteissa epätasa-arvon edistäminen olisi oikeutettua. Esimerkiksi tulonjaoltaan tasa-arvoisemmat yhteiskunnat vaikuttavat olevan monilla mittareilla parempia yhteiskuntia kuin epätasa-arvoisemmat yhteiskunnat. Kuitenkin tasa-arvoisiksi kutsutut yhteiskunnatkin ovat tulonjaoltaan merkittävän epätasa-arvoisia.”
Ehkä ongelma on, että ihminen tottuu itsestään selvyyksiin, jolloin asioiden ja ilmiöiden historiallinen merkitys unohtuu tai sitä ei tajuta lainkaan. Niinpä arvokeskustelussa päädytään ajattelemaan, että ”hyvät arvot, meidän arvomme” ovat ikuisia ja että ne ovat aina olleet samanlaisia.
Mainio esimerkki ”absoluuttisen arvon” problemaattisuudesta - siitä ettei arvo olekaan absoluuttinen – on vaatimus, että ”oikeus työhön” on perustuslaillinen oikeus. ”Mikään perustuslaillinen ’oikeus työhön’ ei voi estää työttömyyttä”, sanoi Ralf Dahrendorf. ”Se vain halventaa perustuslakia, koska se lupaa sellaista, mitä yksikään tuomari ei voi tarjota.”
Dahrendorfin mielestä oikeus olla tekemättä työtä on vakuuttavampi tarjokas perustuslakiin, koska ”se suojelee ihmisiä pakkotyöltä”.
Mutta ei Dahrendorfinkaan ajatus ole yksikäsitteisen "oikein" perusteltu. Kun yhteiskunta tarjoaa kansalaisille valtavasti sekä julkisia että yksityisiä palveluja ja fyysistä infrastruktuuria, niin onko todellakin moraalisesti oikein, että kansalainen ei osallistuisi millään tavalla yhteiskunnan edellyttämään työntekoon vaan keskittyisi pelkästään nauttimaan yhteiskunnan tarjoamiasta "ilmaisista" palveluista?
S ekä Karl Marx että Yrjö Ahmavaara tuntuvat ajattelevan, että ihmisen vapautuminen on arvoista arvokkain. Ja olihan ”vapaus” myös Ranskan vallankumouksen keskeinen vaatimus.
Marxin kirjoituksissa vapautuminen näyttää melkein anarkistin tai boheemin elämännauttijan unelmalta. Vapauden valtakunnassa mikään palkkatyöhön liittyvä ei ole arvokasta sinänsä vaan ihmisen aito elämä löytyy sen ulkopuolella. Jos Marx tulisi meidän aikamme yhteiskuntaan, hän huomaisi, että nykyään ajatellaan aika lailla samalla tavalla ja että Marxin haaveilema vapauden valtakunta on aika hyvin konkreettisesti toteutunut.
Mutta voiko sateenkaaren juurelta todellakin löytää ikioman aarteensa? Vai katoaako se sitä kauemmaksi mitä lähemmäksi sateenkaaren päätä päästään?
On mielenkiintoista, että Yrjö Ahmavaara perusteli objektiivisten arvojen olemusta (ja että sellaisia on) matemaattisella mallillaan.
Ahmavaara puhui arvojen arvosta eli objektiivisista arvoista, joissa toteutuu kaikkien yhteiskunnan osien ja osallistujien ”hyvä”. Ja kyberneettisessä mallissa, tai prosessissa, tämä arvojen arvo liittyy vapautumiseen välttämättömyyden kahleista. Tässä ajatus kulkee samoilla urilla kuin Marxilla.
Ahmavaara kirjoitti Yhteiskuntakybernetiikassaan, että ”toteuttaakseeen mahdollisimman yleistä objektiivista arvoa tulee kunkin yksilön tai kollektiivin siten pyrkiä suuntaamaan omaa vapautumistaan niin, että se tukee maksimaalisella tavalla myös muiden yksilöiden ja kollektiivien ja viime kädessä koko ihmiskunnan vapautumista.”
Hyvä jos näin on.
Mutta entäpä jos ihmisen täydellinen vapautuminen luonnon, tuotantovoimien ja sosiaalisen järjestyksen kahleista johtaakin ihmiskunnan katoamiseen maan päältä?
R auha!
Onko ”rauha” arvo sinänsä? Onko sekin arvojen arvo? Voiko sen toteutuminen olla ristiriidassa jonkun muun arvon kanssa? Sillä kuten todettua erilaisten arvojen toteuttaminen johtaa hyvin usein ratkaisemattomiin ristiriitoihin.
Toissapäivänä, tiistaina 24.2.2026, Venäjän aloittama brutaali hyökkäyssota Ukrainaan jatkui viidennelle vuodelleen. Putinin sota näyttää kestävän kauemmin kuin toinen maailmansota.
Neljä vuotta sitten, maaliskuun 3. päivänä 2022 kirjoitin blogissani näin:
”Viime torstaina Vladimir Putinin venäläiset joukot päättivät väkivaltaisesti eurooppalaisen rauhankauden.
Rauha tuntui vakiintuneelta olotilalta, joka alkoi vuonna 1945 toisen maailmansodan päättyessä. Mutta mikään ei ole ikuista, vaikka toisin luullaan. Ei edes yhteisesti vaalittu rauha.
Torstaina 24.2.2022 Putinin joukot hyökkäsivät Ukrainaan.
Seuraavana päivänä täytin 75 vuotta. Näin ollen sain 75 rauhan vuotta. Tulevaisuus on sumea ajatus.
Syyskuussa 2019 kävelin Normandiassa ns. Omaha-rannalla. Sieltä alkoi Natsi-Saksan sotavoimien ratkaiseva nujertaminen. On vain yksi historia, mutta sen tavoittaminen on vaikeaa. Ajan läpi ei näe.
Olen kuitenkin 'omin silmin' nähnyt 75 rauhan vuotta.”
S anoilla on historiansa, joten historia jää sanoihin kuin pöly takkiin, jota ei harjaamallakaan saa puhtaaksi.
Tässä en ole pohtinut, kuinka paljon arvot syntyvät vallanpitäjien ja vallan vaatimuksista. Henkistä valtaa käytti pitkään vahva kirkko eri muodoissaan. Se määritteli hyveet ja paheet. Monet hyväksytyistä arvoistamme palautuvat pyhissä kirjoissa esitettyihin arvoihin ja etiikkaan. Jossakin päin maailma dogmaattiset uskontokunnat käyttävät tänäänkin sekä henkistä että maallista valtaa kansalaistensa kurissa pitämiseksi.
Jos kävelet Hannoverissa Breite Strassea pitkin, saatat hämmästyä kohdatessasi ”komean” rauniokirkon, josta vain torni ja seinät ovat tallella, mutta joka sinänsä näyttää hyväkuntoiselta.
Kyseinen Aegidienkirche rakennettiin 1300-luvulla ja se pommitettiin raunioiksi toisen maailmansodan aikana vuonna 1943. Tänään Aegidienkirche on sodan uhrien ja väkivallan muistomerkki.
Kirkon raunioita katsellessa tulee mieleen, että se on arvojen ja niitä vaalineiden aikakausien monikerroksinen muistomerkki. Arvot syntyvät ajassaan, kestävät aikansa ja katoavat aikoihinsa.
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. Aegidienkirche, Hannover. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti