[synkkien uutisten varjossa]
 |
| Kyösti Salovaara, 2026. Vallan ja sivistyksen piiri vasemmalta oikealle: Sanomatalo, Eduskunta, Musiikkitalo, Oodi keskustakirjasto. |
Journalistit esittävät tarinansa kahden vastakkaisen kansan, näkemyksen tai ryhmän konflikteina. Heistä tarinat äärimmäisestä köyhyydestä ja miljardööreistä ovat parempia kuin tarinat siitä, että suuri enemmistö ihmisistä ponnistelee kohti parempaa elämää. Journalistit ovat tarinankertojia. Samoin ovat ihmiset, jotka tuottavat dokumenttiohjelmia ja elokuvia. Dokumentit asettavat vastakkain heikon yksilön ja ison pahan korporaation.
- Hans Rosling: Faktojen maailma. Suom. Matti Kinnunen. Otava, 2018.
Hyvinä aikoina
lauletaanko silloinkin
silloinkin lauletaan
synkistä ajoista.
- Bertolt Brechtiä mukaillen Kyösti, 19.2.2026.
M aailma ahdistaa.
Eurooppa ahdistaa.
Suomi ahdistaa.
Helsinki ahdistaa.
Eikä talvi luovuta.
A jelehdimme synkässä uutisvirrassa.
Sodat jatkuvat. Ihmisiä tapetaan. Neuvotteluissa vallitsee jäätävä ja jännittynyt tunnelma.
Isot vallat mahtailevat. Pienet painavat pään pensaaseen.
Kaikki menee pyllylleen. Joka neljäs palkansaaja ilmoittaa uupumuksestaan. Työt eivät huvita. NikuMäättäset uhkailevat vanhukset "hengiltä" vaatimalla eläkkeiden leikkaamista. Professorit tietävät mistä pulu pissii.
Jos menet jäälle, ota naskali matkaan.
Jos menet kauppaan, älä osta mitään. Pane palkkasi säästöön. Pahan päivän varalle. (Oletko varma ettei valtio vie rahojasi kun paha päivä koittaa?)
Pirun AI – se vie loputkin tuhkat pesästä tai ainakin löysät työpaikat.
Kiinalaiset robotit tanssivat. Pitääkö siitä huolestua, kysyi The Guardian eilen keskiviikkona.
Tietenkin pitää. Kaikesta pitää. Seuraavaan hallitukseen tulee Huolen ja Ahdistuksen ministeri.
A hdistus ei ole pelkästään suomalaista, mutta suomalaiset ovat niin kauan laulaneet mollivoittoisia lauluja, että toivottomuuden kuoppaan ei taivaskaan paista.
Tai hetkinen.
Viime lauantaina Helsingin Sanomat julkaisi yllättävän valoisan artikkelin HS Visiossa, talousosastossaan. Luin sitä aamutuimaan aamiaisella ystävänpäivän paperilehdestä.
Merja Saarisen toimittaman artikkelin otsikko tiivisti asian ytimen: Tilastot kertovat: Suomalaisten lompakot ovat nyt lähes ennätyksellisen pulskia.
Artikkelin ingressi paljasti talousjutun myönteisen juonen: ”HS:n keräämät tilastot kertovat, että suomalaisten ostovoimakuoppa on nyt lähes kurottu umpeen. Erityisesti naisten ostovoima on kasvanut kohisten ja on nyt parempi kuin kertaakaan kymmeneen vuoteen.”
No, hemmetti, minä sanoin ääneen. Ja jatkoin lukemista.
”Suomalaisten ostovoiman paranemista on odotettu jo niin pitkään, että moni ei jaksa siihen enää uskoa”, Merja Saarinen kirjoitti. ”Tilastot kertovat kuitenkin toista.”
Palkansaajien ostovoima on parantunut odotuksia nopeammin. Eniten palkat parantuivat julkisella sektorilla, ja siellä naisilla.
Mutta miksi kulutus ei kasva?
Asiantuntijan mukaan ”miehet tyypillisesti reagoivat suhdanteisiin naisia nopeammin.”
”Naiset sen sijaan ovat juuri nyt miehiä enemmän huolissaan omasta taloustilanteestaan. Tämä kävi ilmi Säästöpankkiryhmän viime syksyn Säästämisbarometrissä.
Samaa viestiä kertoo myös Tilastokeskuksen kuluttajaluottamusta mittaava indikaattori. Naisten kuluttajaluottamus on miehiä heikompi, ja juuri nyt ero poikkeuksellisen suuri.”
M iksi lintu laulaa? Miksi naiset ovat pessimistisempiä kuin miehet?
En tiedä.
Mutta Hesarin juttu maistui niin myönteiseltä, että päätin ottaa siitä kopion omaan ”arkistooni”.
Joten hyppäsin Helsingin Sanomien kotisivulle ja etsin artikkelia ottaakseni siitä PDF-kopion.
Mutta eihän sitä ollutkaan netissä!
Katsoin lauantaina illemmalla uudestaan. Artikkelia ei ole HS.fi:ssä.
Sama tarkistus sunnuntaina. Ei ole. Mitä nyt on tapahtunut? Oliko juttu liian myönteinen kollektiivisen valituksen ilmapiiriin? Lauantain näköislehdessä se tietenkin näkyi, mutta ei lehden kotisivuilla.
Tässähän on journalistisen skuupin paikka, innostuin. Pakinan aihe: Helsingin Sanomat sensuroi itseään! Kerran minäkin ehdin muiden edelle!
Kielteiseen meidät on velvoitettu. Myös hyvinä aikoina kannattaa laulaa synkkiä lauluja. Ainakin Suomessa.
M aanantaina "uutispommini" katosi kuin suomalaisen pieru Urho Kekkosen kansallispuistoon.
Maanantaina Merja Saarisen artikkeli löytyi lehden kotisivulta. Netissä sen otsikko kuului: Ekonomisti yllättyi: Suomalaisilla on nyt rahaa kuin vanhoina hyvinä aikoina – naisten reaalipalkat ennätyssuuret.
Olin pettynyt.
Paranoidi asenteeni osoittautui harhaksi. Mutta yleensä HS julkaisee pitkät artikkelinsa ensin netissä ja vasta sitten paperilehdessä. Nyt järjestys oli toinen. Miksi?
Pinnallisesti katsoen netin ja paperilehden teksti oli täysin sama, joten paperilehden juttua ei muutettu nettiin.
Maassa kaikki hyvin! Journalismi kiittää!
Hesarin journalismi on pääkirjoituksien lisäksi monipuolisinta talouden ja ulkomaan osastoilla. Ahtaimmillaan se on kulttuuria ja luontoa käsittelevissä jutuissa.
P äivät pitenevät, varjot lyhenevät.
Maailmaa jaetaan uudenlaisiin blokkeihin.
Robotit tanssivat Kiinassa. Suomessa kaljabaarit menevät konkurssiin.
Pääministeri matkustaa Intiaan. Tasavallan presidenttiä seurataan Münchenissä. Kuningashuoneet vapisevat Norjassa ja Englannissa. Brasilia saa ensimmäisen talviolympialaisten kultamitalinsa. Suomi keräilee pronssia.
Mutta tärkeintä ei ole voittaminen vaan osallistuminen. Kunhan Italiassa saisi edes kunnollista ruokaa, huokaa pettynyt suomalainen pujottelija.
En yhdy valitusvirteen, mutta ollakseni kotoisen konformistinen (venettä ei pidä kaataa virtapaikassa), laitan pakinan loppuun Bertolt Brechtin alkuperäisen runon. Sen suomensi Brita Polttila ja julkaisi Tammi 1960-luvulla:
Synkkinä aikoina
lauletaanko silloinkin
silloinkin lauletaan
synkistä ajoista.
 |
Helsingin Sanomat, 14.2.2026. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti