My Way

 [tai ei]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kyöstin polvi - ei Clairen.

Onko Helvettiin mänijöitä? Juna män justiinsa.

- Suomalainen optimisti 

 Onko Taivaaseen mänijöitä? Juna män justiinsa.

- Suomalainen pessimisti 

For what is a man, what has he got?

If not himself then he has naught

Not to say the things that he truly feels

And not the words of someone who kneels

Let the record shows I took all the blows and did it my way.

- Paul Anka: My Way, 1967. Alkuteos Comme d'habitude, 1967, sanat Gilles Thibaut ja Claude François, sävellys Jacques Revaux. 

 

Pitääkö synkistellä? Ottaa mallia suomalaisesta ”laatumediasta”, joka löytää yhä uusia dystopian merkkejä elämäntavastamme? 

    Seisommeko todellakin viimeisellä rannalla?

    Sunnuntai-iltana saavuin kotiin 13 tunnin ajomatkan jälkeen. Pieni puutarhani näytti villiltä, vähän ränsistyneeltä, mutta kahden viikon aikana sateet olivat huolehtineet kukkien kastelusta. Otin valokuvan ruukkukasveista, kello oli viittä vaille kymmenen.

    Istahdin kuistille, huokailin ja join oluen ja katselin vehmasta pihaa, vihreässä hämärässä loistavia kukkia. Ei kiirettä mihinkään, kaunis näytti kauniilta. Kehtasiko niin tuntea?

    En saanut mielestäni Hannu Mäkelän lausetta: ”Mutta muuten onnelliset loput tuntuvat olevan harvassa.” Luin sen lauantaina Mummo matkalla -blogista. Siinä Takkutukka esitteli Mäkelän novellikokoelman Tunturit puhuvat ynnä muita tarinoita (2023).

    Hannu Mäkelä (s.1943) jatkoi ajatustaan näin: ”Jos niitäkin ilmaantuu, ihminen voi huoahtaa edes hetken. Eikä täällä muu auta kuin mennä eteenpäin. Aina jossain tuolla, ehkä jo seuraavan korkean mäen takana, odottaa sittenkin se parempi elämä?”

    Eikö onnellisia loppuja ole enää muualla kuin saduissa? 

Pari viikkoa sitten kirjoitin ”yhteisestä mielenmaisemastamme”. Se on Rudy Ruckerin mielestä yhtä todellinen kuin fyysinen avaruus jossa synnymme, kävelemme, istumme, syömme ja kuolemme.

    Mutta siinä missä fyysisen todellisuuden voi kuvata ja mitata yksityiskohtiaan myöten ja missä tuon todellisuuden historian ja kehityskulut voi arvioida luonnontieteellisten lainalaisuuksien avulla, olemme aika avuttomia kuvailemaan mielenmaisemaamme, puhumattakaan siitä mistä se syntyy, mikä siihen vaikuttaa. Kuinka paljon minun mielenmaisemani eroaa muiden ihmisten mielenmaisemista? Kuinka paljon siinä on yhteistä? Ja jos siinä on yhteistä, mistä se on tullut minun päähäni ja sieluuni verrattuna muiden ihmisten mielenmaisemaan?

    Tätä sopii arvailla.

    Luultavasti kaikki se mitä luen ja mitä katson vaikuttaa mielenmaisemaani vähintään yhtä paljon kuin se mitä koen. Sitä paitsi useimmat kokemuksenikin suodatan tai määrittelen lukemani ja katsomani suodattimilla.

    Viime päivinä olen huomannut kuinka aggressiivisesti esimerkiksi Helsingin Sanomat haluaa muokata lukijoidensa mielenmaisemaa. Hesari synkistelee ja pelottelee; jos emme muuta tapojamme, hukka meidät perii, tai jos ei meitä, tulevat sukupolvet kuitenkin.

    Moista lukiessa ahdistuu. Olisi kiinnostavaa vierailla Helsingin Sanomien toimituksessa aurinkoisena kesäpäivänä. Siellä synkkyys on kaiketi niin mustaa, että keinovalot palavat täysillä myös keskellä päivää.

Kyösti Salovaara, 2023.

Sunnuntaina klo 21:55.

Ihminen elää aikojaan, lapsuudesta vanhuuteen.

    Huomasin sateisena päivänä tunturin juurella, että alan olla ikämies. Istun nojatuolissa pyrkimättä mihinkään. Sateen jatkuessa nuorempi väki tulee kärsimättömäksi; onpa tylsää, kuulen sanottavan.

    En minäkään pidä sateesta - mieluummin istun kahvilan terassilla ja seuraan ohikulkijoita jotka mennessään ja tullessaan rupattelevat Michelangelosta - mutta ei minulla ole kiire terasillekaan. Ei enää. Uutta voi kokea, mutta sen minkä vielä ehtii, sen ehtii. Saatan istua tuntikaupalla nojatuolissa ja miettiä maailman menoa, käännellä päässäni lauseita joita en koskaan kirjoita, tuntea tunteita joita en koskaan enää tunne. Kun nuori aikuinen on huolissaan seuraavan 40-50 vuotensa kokemusten kartuttamisesta, minä näen muutaman vuoden päähän. Minulle jokainen hetki on tärkeä; tai sen pitäisi olla mutta eihän hetkeen pysty todella tarttumaan vaikka kuinka yrittäisi.

    Ihmisen mieli kumartaa eteenpäin.

    Paul Ankan runossa sanotaan, että jos ei tunne itseään ei ole mitään.

    Tunnenko 76-vuotiaana itseni?

    Minutko? 

    ”Kuka minä olen?” kysyn minulta.

Luulen että median luoma synkkä kuva todellisuudesta on osittain keinotekoinen harha, myrkyllinen saippuakupla, sepitteellinen dystopia ihmisten kurittamiseen. Yksilöllisyyden nujertamiseen.

    Tietenkin kaikki voi mennä pieleen globaalisti, maailman mittakaavassa. Mutta yksityisten mielenmaisemien tasolla elämä jatkuu niin kuin se on aina jatkunut. Mitä enemmän Hesari heristää sormeaan sille mitä ei saa tehdä, sitä vähemmän ihmiset, erillään toisistaan, uskovat lehden moraalisaarnaan. 

    Nevil Shuten romaanissa Viimeisellä rannalla (On the Beach, 1957) kerrottiin ihmisryhmästä, joka Melbournessa odotteli kaukana käydyn atomisodan synnyttämää säteilypilveä. Ihmiset tiesivät kuolevansa kohta.

    Petteri Taalas kertoo nuoruutensa peloista kirjassaan Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin (2021). ”Kävimme 1980-luvun alussa rauhanmarsseilla ja suunnittelimme vakavissamme muuttoa Uuteen-Seelantiin, minne ydinlaskeuma ei ehkä vaikuttaisi”, Taalas muistelee. ”Oli myös ilmiselvää, ettei lapsia näin vaaralliseen maailmaan uskaltaisi hankkia. Lisätuskaa tuottivat karismaattisista kristillisistä piireistä kuullut profetiat, joiden mukaan Neuvostoliitto miehittää Suomen ja orjuuttaa kansamme.”

   Miksi nuori pelkää? Ydinsotaa, kasvihuoneilmiötä, maailmanloppua?

   Siksi että hänen mielensä täyttää edessä olevien kokemusten odotus ja niiden mahdollinen tuhoutuminen. Nuorena odottaa koko ajan jotakin, ikään kuin tulevaisuutta ahnehtien. Jokainen uusi kokemus luo entistä voimakkaamman odotuksen sen toistumisesta. Mutta se mitä ei odottaessa huomaa, on ajan kuluminen. Tulevien kokemusten odottaminen kuluttaa kuin salaa elämänaikaa niin, että yhtä äkkiä huomaa olevansa vanha ja tajuavansa, ettei enää kannata himoita tulevia kokemuksia vaan keskittyä nykyhetkeen.

    Mutta onko se mahdollista, oikeasti?

Istun nojatuolissa ja mietin.

    Pitäisikö tehdä jotain?

    Lukea jotain?

    Lähteä jonnekin?

    Syödä jotain?

    Imuroida lattia?

    Olenko etuoikeutettu kun saan istua miettimässä? Olenko tyhmä kun en tajua kuinka lähellä Hesarin lupaama maailmanloppu on? Pitääkö peruuttaa kaikki suunnitellut matkat ja nekin joita ei ole suunniteltu?

    Istun nojatuolissa, huolestun, ahdistun…

Pitäkää tunkkinne!

    Minäpä kirjoitan pakinan.

    Aloitan sen versioimalla Lentävää kalakukkoa. En tosin tiedä kumpaan lauseeseen pitäisi liittää pessimistin, mihin optimistin leima - Taivas vai Helvetti?.

    En muutenkaan tiedä mitä optimismi tarkoittaa vuonna 2023.

    Pessimistillä on helpompaa.

    Hei haloo, taidankin ryhtyä ”kostokuluttajaksi”, koska Hesari piirtää lukijoistaan tuollaisen halventavan karikatyyrin, ikään kuin variksenpelättimeksi. Pieni kiusa olkoon suuri: "Kyösti Salovaara, Luk, tuotepäällikkö, eläkkeellä, kostokuluttaja."

    Täältä tullaan, ostosparatiisit siellä sun täällä!

Kyösti Salovaara, 2023.

Entä jos olisi vain yksi tie?