Sepitteen Minä

 [huolettomia heittoja spiraalin varrelta]

Otava, 2023.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen.

Tätä haluan alleviivata Vares kirjoista. Vares ei todellakaan ole oman elämänsä sankari vaan oman elämänsä outsider. Pointti on, että Jussi Vares on tällainen ajelehtija, joka ikään kuin tangeeraa näitä juttuja. 

- Reijo Mäki elokuussa 2005. 

Jos kiertää kehää, palaa samaan paikkaan mistä lähti.

    Elämä ei kuitenkaan ole sellainen kehä, umpinainen.

    On mahdollista, että kierrän sisäänpäin sulkeutuvaa spiraalia. Lopulta olen keskipisteessä, seison maapläntillä joka on jalkojeni kokoinen. Siinäkö sitten kaikki? Lopputulos?

    Mutta jos spiraali kiertyy ulospäin, joudun koko ajan kauemmaksi siitä mistä lähdin. Lopulta olen jossain äärettömän kaukana kaikesta, niin kaukana etten näe edes lapsuuteni varjoa.

    Kehän muotoa ei voi itse valita.

    Kunhan kävelee.

Tehtävänä on tällä viikolla kirjoittaa pari arvostelua Ruumiin kulttuuri -lehteen, joka ensi vuonna täyttää 40 vuotta. Aikamoinen saavutus! Hattu päästä!

    Pöydälläni on Reijo Mäen 34. Jussi Vares -romaani Köyhä ritari. Jos oikein laskin.

    En kuitenkaan paneudu siihen tässä ja nyt.

    Viimeksi kirjoitin Mäestä Ruumiin kulttuurissa vuosina 2019 ja 2015. Vuodet kuluvat, kirjan kannet kiinni.

    Mutta palataanpa kauemmaksi. Semminkin kun tänään torstaina vietetään Helsingissä ties kuinka monetta ”taiteiden yötä”.

     Elokuussa 2005 taiteiden torstai-ilta oli lämmin, hehkuvan kostea. Olin mukana, reunalla, keskellä, koska tarkoitukseni oli haastatella turkulaista Reijo Mäkeä Ruumiin kulttuuri -lehteen. Kun kirjoitin haastattelun auki, aloitin tunnelmapläjäyksellä:

    ”Hikisenä seisoin Lönnrotinkadulla kirjakaupassa takavasemmalla. Reijo Mäki ja Outi Pakkanen vitsailivat sivistyneesti dekkarien kirjoittamisesta. Useasti kysyttyihin kysymyksiin saatiin useasti vastattuja vastauksia. Sanailu oli hauskaa, repliikit naurattivat sankkaa yleisöä. Tuli mieleen pessimistinen ajatus kirjailijoiden kohtalosta. Pitää kiertää kaupasta kauppaan markkinoimassa itseään keinoilla, jotka eivät ole heidän tähteytensä ydin. Jalkapallotähti näyttää olemuksensa kentällä, kirjailija ei sitä vastoin voi matineassa esittää kirjoittamisen taitoaan, vaan hänen pitää puhua itsestään ja itsekseen. 

  Hetkeä myöhemmin istun nurkan takana Marskin terassilla. Odottelen Mäkeä, seuraan kadun vilinää ihmisten valmistautuessa Taiteiden yöhön. Hiki haihtuu oluen mukana, ainakin sielusta. Ohikulkijoita katsellessa tajuaa, että suomalaiset naiset näyttävät sulokkailta. Ennen tänne tuloa olen kuunnellut koko torstaipäivän Tampereella kaikkitietäviä insinöörejä. Onneksi minun ei tarvitse tietää kaikkea.”

    Sitten Reijo saapui, esiintymisten välissä oli tunti aikaa ”vakavalle puheelle”. Istuimme Marskin baarissa, mukavilla sohvilla, helteisenä elokuun iltana kesällä 2005.

Kirjailija oli suosion huipulla. Edellisenä vuonna Mäen kirjoja oli myyty 180 000 kappaletta. Hyvä vuosi 2004, sellainen joka ei ehkä toistuisi, Mäki sanoi.

    Heti alkuun Mäki paljasti vakavan puolensa: ”Viihdyttämisen pyrkimysteni ohella palaan joka kirjan parissa aiheeseen, jotka ovat mielestäni miettimisen arvoisia. Yksi aiheista on uskontojen kritiikki. Toinen kritiikkini kohde on se elitistinen, fasismia lähestyvä toiminta, jolla eräät 'kansalaisaktivismiksi' itsensä luokittelevat ryhmät ajavat tähän maahan systeemiä, jossa pyritään siihen että kaikkein kovaäänisemmät ja fanaattisimmat porukat saavat sanella tavallisen hiljaisen kadunmiehen elämän ehdot ja arvot.”

    Mäki ei väittänyt olevansa poliittinen kirjailija. Hän kirjoitti viihdettä. Mutta hän provosoi tarkoituksella, usein romaaniensa kapakkaporukan möläytyksillä. Nykyään, vuonna 2023, sellainenkin saattaa olla ”vaarallista”. Tuohon aikaan, vuonna 2005, Mäki sai tappouhkauksia nimettömiltä lähettäjiltä. Mäki myönsi olevansa provosoija mutta hän korosti tekevänsä provokaatiot omalla nimellään, toisin kuin uhkailijat.

    Kenestä kirjailija kirjoittaa kun kirjoittaa fiktiota? Kuka on sepitteen Minä?

    Kun kysyin, että onko myös Mäki oman elämänsä outsider, niin kuin Jussi Vares on, Mäki kiersi kysymyksen, ei vastannut siihen. Jussi Vares on lopulta fiktiota. Sillä Vares ”ottaa turpiinsa, herää käsiraudoissa omituisen naisen sängyssä ja ihmettelee miten pääsee pois täältä ja ikään kuin jämähtää näihin tilanteisiin. Mutta hei, ei saa liikaa rinnastaa mua Varekseen! Me ollaan kuiteski eri häiskä.” 

    Mäen kirjoitustekniikkana on käyttää minä-kertojaa ja kaikkitietävää kertojaa vuorotellen. ”Minä” on Jussi Vares, mutta onko Jussi Vares Reijo Mäki? Näin kirjailija vastaa kirjailijan ja sepitteen suhteesta: "Ajatellaan vaikka, että yritän kuvata maailman höveliäintä naishahmoa, äiti Teresa ja äiti Amman yhdistelmää ja kun se puhuu, niin minä se perkele puhun siinä. Tai kun yritän kuvata maailman niljakkainta roistoa, niin saakeli minä se siellä taas mutisen.”

    Fiktion "luoja" mutisee monella äänellä. Onko hän monta ihmistä?

    Entä haluaisiko Mäki olla kuin Vares? Kirjailija vastasi kysymykseeni näin: ”Ihan oikeasti, mä olen luonteeltani sellainen, että mä haluan olla tuollainen Vares joskus jonkun illan ja heikkona hetkenä mä haluan olla Vares kaksi päivää ja sen jälkeen olenkin kipeä kolme päivää. Heikkona hetkenä raakun kaksi päivää Turun kapakoissa, mutta romantiikka katoaa kun arki iskee vastaan, joten missään nimessä en haluaisi olla Vares jatkuvasti.”

Tammi, 1982. Alkuteos 1980.
Päällys: Pirjo Hacklin.

Ikuinen kysymys ilman vastausta: Kuinka sepitettä pitää lukea? Onko se totta viimeiseen sanaan asti vai pelkkä valhetta pilkkuja ja pisteitä myöten, kuvitelmaa?

    Romaaneissa on henkilöitä, ihmisen kaltaisia. Nämä ihmiset ajattelevat kaikenlaista. Kuka oikeastaan ajattelee kun romaanihenkilö ajattelee? Vaikkapa Mäen Vares tai Luusalmi tai Raymond Chandlerin romaanien minäkertoja Philip Marlowe? Miten on mahdollista, että romaanihenkilö ajattelee ihan omia ajatuksiaan? Eihän häntä ole oikeasti olemassa, vaan pelkästään sanoissa ja lauseissa?

    Mutta olenko minäkään olemassa muualla? Tässä pakinassa nimittäin. Mistä kukaan tietää kuka tässä ajattelee? Minäkään en ole ihan varma.

    ”Romaanin päähenkilöiden täytyy pakostakin olla jollain tavoin sukua tekijälleen”, sanoi Graham Greene (1904-1991) pohtiessaan omaa kirjoittamistaan teoksessa Pakoteitä. ”He syntyvät hänen ruumiistaan niin kuin lapsi syntyy kohdusta. Sitten napanuora katkaistaan ja he kasvavat itsenäisyyteen. Mitä enemmän tekijä tietää omasta luonteestaan, sitä enemmän hän voi etääntyä keksimistään henkilöistä ja sitä enemmän näillä on tilaa kasvaa.”

    Kirjailija keksii ihmisiä, mutta kirjailija tuntee vain itsensä, niinkö?

    ”Tiedän hyvin kokemuksesta että minun on mahdollista käyttää todellisia henkilöitä mallina vain ohimeneville sivuhenkilöille”, Greene tarkensi sepitteen suhdetta todellisuuteen. ”Todellinen henkilö on mielikuvituksen tiellä. Voin ehkä käyttää jonkun puhetapaa tai jotain ulkoista piirrettä, mutta en voi kirjoittaa kuin muutaman sivun ennen kuin huomaan, etten tiedä tarpeeksi henkilöstä voidakseni kirjoittaa hänestä, vaikka hän olisi vanha ystäväni. Mielikuvitushenkilöstä voin olla varma…”

    Eikö näin ollen ole ”vilpillistä” kirjoittaa biofiktiota ihmisistä joita ei ole edes tuntenut? Kuitenkin sellainen sepittely on muodissa, nyt.

Olen usein siteeranut mestari Paul Austeria kun puheena on fiktio ja sen ”totuus”.

    ”Kuvitellaan sanoihin sisältyvä todellinen tarina ja sitä varten asetutaan tarinan henkilön tilalle, teeskennellään että ymmärretään häntä, kun ymmärretään omaa minää”, kirjoitti Paul Auster New York -trilogiansa kolmannessa teoksessa Lukittu huone. ”Se on vilppiä. Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa – jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”

    Auster kuulostaa Greenen kaltaiselta ja Mäenkin kaltaiselta miettiessään fiktiota ja kirjailijaa ja sepitteen suhdetta todellisuuteen.

    Mutta hetkinen - kuka tai mikä edellisessä lainauksessa oli ajatuksen ajattelija?

    Tietysti lainasin Austeria mutta en hänen esseetään vaan romaania, jossa edellä lainatun esittää romaanihenkilö, sepitetty mies. Jos otan todesta ”hänen esittämänsä” ajatuksen itsen tuntemisesta, niin mitä oikeastaan otan todesta? Sepitettyä puhetta vai? Toden kaltaista "vilppiä"?

    Onko romaaneissa esitettyjä ajatuksia koskaan järkevää siteerata muuten kuin vahvojen lainausmerkkien välissä, sepitettynä sepitteenä? Ja jos fiktiossa kaikki on sepitettyä, mitä väliä millään siinä esitetyllä on? Jos fiktio on elämän varjo, sen perässä on turha juosta.

Ongelma tietysti on siinä, että onko mitään oikeaa todellisuutta olemassakaan minussa ja minun suhteessa muuhun maailmaan. Siis mitään sanoilla ilmaistavissa olevaa. Kun kirjoitan tähän jonkun ajatuksen, niin onko sekin sepite? Pieni kertomus siitä kuinka saattaisin ajatella? Vähän niin kuin… tarinan henkilö ajattelee ajattelevansa. Olenko vain pakinoitsijaksi sepitetty kirjoittaja?

    Elokuun kuudentana päivänä Javier Cercas pohti El País -lehdessä äskettäin kuolleen Milan Kunderan (1929-2023) kirjailijanroolia, roolia kirjailijana. 

    Cercas sanoi, että Kunderan mielestä järkevän kirjailijan ei pitäisi antaa poliittisia lausuntoja, koska sen jälkeen, kun hän on esiintynyt poliittisena ajattelijana, hänen teoksiaan aletaan arvioida niiden mukaan eikä sen mukaan mitä hänen romaaninsa ovat. Tämä on kirjailijan kannalta katastrofi, koska hän kuitenkin on parhaimmillaan, aidoimmillaan kirjailijana, ei poliitikkona.

    Tässä tietysti on enemmän ja vähemmän ironiaa, sillä kirjoittihan, jos näin uskaltaa sanoa, Kundera aika poliittisia romaaneja sosialismidiktatuurissa elämisestä.

    Cercas lainasi kolumnissaan Cyril Connollya, jonka mukaan jokaisen kirjailijan todellisena tehtävänä on kirjoittaa ”mestariteos”. Cercasin mielestä Kundera kirjoitti kaksi mestariteosta, joista toinen on Olemisen sietämätön keveys. Sen ongelmaksi toki koitui, Cercas huomautti sarkastisesti, että siitä tuli bestseller. Kun jostakin kirjasta tulee bestseller, sitä ei enää oteta vakavasti ja siitä sopii kenen tahansa sanoa mitä tahansa, niidenkin jotka eivät ole edes lukeneet ko. teosta.

    Cercas huomautti, että Milan Kunderan mielestä kirjailijan omalla elämällä, henkilöhistorialla ei ole mitään merkitystä kun arvioidaan hänen teoksiaan. Kundera oli lukenut Proustinsa, ja oli oikeassa sanoessaan, että kirjailijan todellinen minä tulee esille vain hänen romaaneissaan. Kunderan mielestä kirjallisuus tuo esille ihmiselämän piilotettuja mahdollisuuksia, jotakin mikä meille on yhteistä vaikkakin piilossa.

    Mutta, kertauksena, kuinka paljon kirjailijan Minä voi tietää Toisten elämästä? Kaiken? Vähän? Jonkin verran? Ei juuri mitään?

    Onko kirjailija oikeassa vai väärässä kuvitellessaan itsensä toisiksi ihmisiksi?

           

    

WSOY, 1985. Alkuteos 1983.
Päällys: Urpo Huhtanen.