Kauneus ja yhteiskunta

[harkitun sattumanvaraisia mietteitä]

                                                                                                           Kyösti Salovaara.
Kauneuden kaksi tasoa:
Ilon kuvia. Lux Helsinki 2016.

”Arvon kollegat ja kylän ihmiset ehkä pitävät tätä loputtoman naiivina, mutta haluaisin tietää, mitä te pidätte kauneimpana, mitä ihminen on tällä maapallollamme saanut aikaan. ”

    Näin aloitti Matti Salo loppiaisen jälkeisenä torstaiaamuna sähköpostiviestinsä, joka viritti vilkkaan ja monipolvisen keskustelun hänen ystäväpiirissään, johon kuuluu vaikuttajia kulttuurin monelta saralta.

    Suljetun piirin keskustelua en ryhdy toistamaan julkisuudessa. Riittänee todeta että monissa puheenvuoroissa ihmisen kaunein luomus oli jokin taideteos siihen liittyvine esteettisine kokemuksineen; niin kuin myös keskustelun pohjustanut Matin ehdotus kauneimmasta ihmisen luomasta: Beethovenin viulukonserton viimeisen osan keskivaiheilla kuultava vajaan minuutin mittainen melodia.

    Ollakseni hieman provokatiivinen ehdotin kauneimmaksi luomukseksi ”liberaalia markkinataloutta”, jolla halusin korostaa, että kauneinta mitä ihminen saa aikaiseksi on se mitä syntyy yhdessä, ei yksin.

    Sekin oli tietysti naiivia, semminkin kun kauneus yhdistetään usein, vaikka ei aina, aistikokemukseen. Yhteiskunta on tietysti paljon enemmän kuin aistikokemus, siitä huolimatta että aisteinhan sitä joka hetki eletään, yksityisesti ja yhteisesti.

”Meillä oli kaunis avioliitto, mutta nyt se on ohi”, Miriam sanoo Barneylle - joka petti vaimonsa, vaikka ei ketään eikä mitään muuta maailmassa rakastanut - Richard J. Lewiksen filmissä Barney's Version.

    Jos avioliittoa voi sanoa kauniiksi, ja olla edelleen järkevästi käyttäytyvä ihminen, ”kauneus” on muutakin kuin silmin tai korvin havaittava ”asia”. Tämä taitaa kuulostaa saivartelulta, semminkin kun tiedämme että aistihavainnot eivät muutenkaan toteudu ilman ajatusta, aivojen tulkintaa, hermosolujen napsahtelua.

    On yhtä vaivatonta puhua kauniista maisemasta, kukasta, linnusta, naisesta ja ilmasta kuin melodian, maalauksen, runon ja jopa auton kauneudesta. Vetoamme ”kauniiseen” miettimättä paljoakaan mitä oikeastaan tarkoitamme. Humaaneja kun olemme, ainakin heikkoina hetkinä, saatamme todeta rakkaallemme että sinussa on sisäistä kauneutta eikä se tarkoita, että henkilö olisi ruma päältäpäin. Sisäinen kauneus kuulostaa arvokkaammalta ja enemmältä kuin ulkoinen, silmin havaittava. Kauneus on muutakin kuin nähtyä ja kuultua.

    Matin virittämän keskustelun rinnalla luin sattumalta Ross Macdonaldin romaania Hyvää käteistä rahaa, ja tietysti kauneuden idea hyppäsi esille siitäkin, tuosta romaanista.

    Romaanissa Lew Archer ajaa erään taiteilijan kanssa kalifornialaisten kukkuloiden komistamassa maisemassa, hetki sen jälkeen kun hän oli katsellut Paul Kleen maalausta, jonka aiheena oli ihminen sokkelossa, sokkelo ihmisessä itsessään - ja nyt Archer sanoo taiteilijalle, että kukkuloista saisi ”kivan kuvan”.

    ”Ei”, taiteilija vastaa. ”Kaikesta mistä tulisi kiva kuva saisi huonon taulun. Kuvaukselliset jutut on kaikki tehty. Pitää keksiä jotain uutta. Kauneus on vaikeaa on joku sanonut.”

    Jotain uutta, niin kuin esimerkiksi Klee siellä eteishallissa, Archer tajuaa. Kun aistein havaittava kauneus on ”käytetty loppuun”, pitää mennä ihmisen sisälle ja etsiä kauneutta sieltä eikä saa pelätä, että törmää kauheuksien sokkeloon.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Funktionaalinen kauneus: katu.
Ocean Drive, South Beach.

Tuossa katkelmassa Ross Macdonald lainasi antiikinajan sananlaskua: ”Kauneus on vaikeaa”.

    On vaikeaa määritellä mikä on kaunista ja miksi se on kaunista jos on.

    Nykyään kaiketi ajatellaan, että kauneus on vain katsojan silmässä; että se on makuasia. Jokaisella ihmisellä on ikioma kauneuden kokemus. Antiikin filosofit etsivät sitä vastoin kauneudelle syvempää totuutta, kauneuden idea on jostakin mitä kannattaa tavoitella. Kauneus kuvastaa ”oikeaa järjestystä”, niin kuin joku heistä sanoi. Tai pitääkö sanoa että ”oikea järjestys” on kaunista.

    Siis harmoniaa, symmetriaa, plastisuutta! Maisemassa ja patsaassa saattaakin ”näkyä” oikea järjestys samanlaisina muotoina ja suhteina.

    Kauneus on varmaankin kahta: se mikä näkyy ja se mikä on. Se saattaa olla yhtä aikaa illuusio (siis minun ajatukseni) ja toisaalta totuus (siis maailman ja asioiden oikea järjestys).

    Enkä voinut, kun nyt puheeksi tuli, olla selailematta F. Scott Fitzgeraldin romaania Kaunis ja kadotukseen tuomittu eikä sekään pettänyt.

    ”Niin siirryin eteenpäin elämässäni”, romaanin Maury Noble yltyy pakonomaiseen ja hysteerisen saarnaan, ”koska olin älykäs ikäisekseni, professoreista runoilijoihin. Kuuntelin Swinburnen lyyrillistä ja Shelleyn voimakasta tenoria, Shakespearen ensi bassoa ja hänen laajaa sointialuettaan, Tennysonin toista bassoa ja hänen ajoittaista falsettiaan sekä Miltonia ja Marlowea – bassoja riittämiin. Kuuntelin Browningin juttuja, Byronin lausuntaa ja Wordsworthin uneliasta lukemista. Se ei vahingoittanut minua millään lailla. Opin jonkin verran kauneudesta – niin paljon, että tajusin, ettei sillä ole mitään tekemistä totuuden kanssa...”

    Kauneus ja totuus eivät ole pelkästään yksilön asia; oikea järjestys on muualla, yhteisessä todellisuudessa joka piilottuu meiltä.

    Muuten, aika sattuvasti Fitzgerald myöhemmin romaanissa panee Mauryn todistamaan, kuinka runous kuolee luopuessaan kauneuden tavoittelusta. Kaunis ja värikäs, kimalteva sana siirtyy kenties proosaan: ”Saadakseen huomiota osakseen runouden on etsittävä epätavallista, karkeata ja maanläheistä sanaa, joka ei ole koskaan ennen ollut kaunis. Kauneus, monen kauniin osasen summana, saavutti loistonsa Swinburnessa. Se ei pysty menemään pitemmälle – paitsi ehkä romaanikirjallisuudessa.”

    Ikään kuin todistusta edelliseen hakien, selasin kolme runokokoelmaa läpi ja löysin kauneus-sanan vain yhdestä runosta. Ja niitä oli sentään satoja.

    Voiko kauneudesta puhua sanomatta sitä?

                                                                                                   Jaakko Salovaara 2013.
Liikkeen kauneus: silta Miño-joen yli.
Tui, Espanja.

Kun sanoin (tai väitin), että liberaali markkinatalous on kauneinta mitä ihminen on saanut aikaiseksi, en ajatellut aistikokemusta vaan vapauden kokemusta, jonka yhteiskunta luo. Kaiken perustana on markkinatalous, joka antaa yksilölle anonyyminä mahdollisuuden toteuttaa itseään. Kun menet kauppaan, esimerkiksi, kukaan ei kysy miksi ostat sitä mitä ostat. Et tarvitse lupaa ammattiyhdistyspampulta, puolueen virkailijalta eikä sinun tarvitse kysyä valtion virkamieheltä saatko ostaa (tai olla ostamatta) tätä tai tuota. Välttämättömien tarpeiden ja yhteisten velvollisuuksien takana aukeaa yksilöllisyyden tie.

    Vapaus on kaunista, kauneus sinänsä.

    Karl Marx haaveili vapauden valtakunnasta, jossa jokainen saa toteuttaa itseään ulkoisen olemassaolon pakosta ja ulkoisten rajoitusten kahleista vapaana. Marx ehkä nauraisi partaansa, sikäli kuin itseironiaa piisaisi, tajutessaan että liberaali markkinatalous ja demokraattinen hallintojäjärjestelmä ovat tuoneet vapauden valtakunnan paljon lähemmäksi ihmistä kuin Marxin haaveilema kommunistinen yhteiskunta.

    Kauneus on usein konkreettinen funktio.

    Kun ylität Juutinrauman sillan Ruotsista Tanskaan eikä kukaan kysy että miksi ylität sen, minne menet ja mistä tulet tai kun kävelet Miño-joella pitsiverkkoista terässiltaa myöten Espanjasta Portugaliin kuin vapaa ja

                                           Jaakko Salovaara 2014.
Vapauden idea: silta meren yli.

huoleton kulkuri, ymmärrät mitä kauneus, oikea järjestys, tarkoittaa ja miksi rumaa pitää joskus karttaa.

    Vapaus on kauneuden alkuaine.

    Näinä päivinä me kuulemme uutisista, että kauneuden funktionaalista ideaa yritetään rikkoa. Tietysti ”me” olemme syyttömiä, me vakuutamme itselle ja muille itsevarmoina, mutta jos me olemme syyttömiä, niin miksi juuri me luovumme vapauden (kauneuden) ajatuksesta?

    Vaikka kauneus on pelkästään yksilön kokemus, on jotenkin lohduttavaa ajatella, että se tarkoittaa myös ”oikeaa järjestystä”, jotakin yhteistä. Parhaimmillaan esteettinen kokemus ja kauneuden funktio ikään kuin yhdistyvät kahdessa tasossa; vaikka komean sillan ylitys on pelkkä arkipäiväinen, tarkoituksenmukainen liike paikasta toiseen, se on toisaalta syvällinen esteettinen kokemus sekä henkisesti että aistein havaittuna.

    Sillat, kadut, tiet ja torit ilmentävät ”oikeaa järjestystä” ihmisen luomana.

    Samanlainen kahdessa tasossa oleva kaunis ajatus-kokemus-yhdistelmä on Lux Helsingissä kun Ilon kuvia -valoteos peittää Tuomiokirkon seinät ja kupolit ja pylväät kirkuvan värisin kuvin, jolloin kristillinen ajatus, sen perintö saa seurakseen toisen tason ja toisen ajatuksen, ehkäpä jopa vallattoman ristiriidan idun.

    Mutta kun puhuu kauneuden kahdesta tasosta, ei tietenkään voi unohtaa, että joskus kauneus ja kauheus ovat erottamattomia, ikään kuin oikean järjestyksen ja pahuuden epäjärjestyksen törmäyskohdassa.

    Modernin taiteen ja suurien mittakaavojen mestarin Anselm Kieferin eräs haastattelu palaa mieleen; hän puhui Albert Speeristä ja muistutti että natsiarkkitehtuuri liittyi enemmän eurooppalaiseen aikaan kuin nimenomaisesti Hitlerin oppeihin. ”Speer oli huono poliitikko, mutta hän ei ollut huono arkkitehti”, Kiefer totesi.

    On helpottavaa jos pystyy irrottamaan "viattomasti" kauneuden pinnan sen takana olevasta toisesta todellisuudesta. Berliinissä Tempelhofin lentoasemalla se saattaa onnistua; Speerin toimeksiannosta suunniteltu mahtava rakennus ei hengitä pahaa, vaikka aikanaan sen lähtö- ja tuloauloissa ”systemaattisesti ilkeät” ihmiset ovat mennentullen jättäneet seinille häilymään pahan varjot.

    Jos meidän toisaalta pitäisi yrittää nähdä keskitysleirin polttouuni tai kaasukammio arkitehdin ”kauniina” luomuksena, me purskahtaisimme itkuun ennen kuin saisimme sanotuksi tuon sanan, ”kaunis”, vaikka uuni tai kammio olisi kuinka kauniisti rakennettu, sillä pian tulee viimeinen raja, jossa aistit pitää sulkea ja ajatella pelkästään aivoilla. Jossakin on raja missä kauneuden kaksi tasoa sulautuu yhdeksi niin kuin hitsipillin kuumentamat teräslevyt.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2012.
Kaunis paha.
Tempelhof, Berliini.

Näin synkästi en halua lopetella tätä kirjoitusta.

    Todistaakseni antiikin filosofien tajunneen, että kauneus on muutakin kuin se mikä silmin näkyy ja korvin kuuluu, otan lainauksen Platonin Valtiosta.

    Tässä puhutaan demokratiasta ja valtion kauneudesta.

    Hetkeä aikaisemmin tekstissä on todettu, että demokraattiset miehet ovat vapaat, ja että heidän valtionsa on ”täpö täynnä teon ja sanan vapautta”. ”Eikö siinä kunkin ole lupa tehdä niin kuin haluaa?”

    Juuri niin on, filosofin vastaus kuului.

    ”Saattaapa näyttää siltä, sanoin, - kuin tämä valtiojärjestys olisi kauniimpi kuin mikään muu; niinkuin kirjava, kaikista väreistä loistava vaippa, niin tämä valtiokin, joka on kirjavanaan kaikkia eri luonteen- ja elämänlaatuja, näyttänee kauniimmalta. Ja kaiketi, sanoin, - moni saattaa, niinkuin lapset ja naiset kirjavia kudoksia katsellessaan, päättää, että tämä valtiojärjestys on kaikista kaunein.”

    Ollakseni yhä provokatiivinen valitsin näin ollen Platonin kertomaan demokratian kauneudesta!

    Kauneus on vaikeaa, mutta on helppo sanoa, että ruusu on kaunis, jos kohta vielä helpompaa että se on ruusu.

____________________________________________________________________

F. Scott Fitzgerald: Kaunis ja kadotukseen tuomittu. (The Beautiful and Damned, 1922.) Suom. Antero Hälvä. Otava, 2.p, 1975.

Oiva Kuisma: Kauneus. Filosofia.fi

Ross Macdonald: Hyvää käteistä rahaa. (The Instant Enemy, 1968.) Suom. Petteri Suvanto. Otava, 1976.

Platon: Valtio. Suom. O.E. Tudeer. Otava, 2.p, 1972.