Fitzgeraldin testi

[ennen ajateltiin – entä nyt?]

                                                                                                      Kyösti Salovaara 2016.

Mitä jos lähtisin liikkeelle näin – itse ajattelemalla?

    Ketunhäntä kainalossa ja muistamalla, että viisas vaikenee.

    Kun Raija Oranen, josta nyt on puhuttu paljon, lainaili romaanissaan muiden tekemiä käännöksiä eikä välittänyt mainita lainanneensa jotakuta sanasta sanaan, kun ei se kuulemma ketään kiinnosta, siis ketä lainaa ja missä mielessä, niin olisiko mahdollista ettei Oranen muutenkaan tiedä tai muista mistä hänen ajatuksensa syntyvät?

    Tämähän on vaikea asia tunnustaa ja tunnistaa. Olen monta kertaa sanonut ettei ihmisellä, minulla ainakaan, ole omia ajatuksia päässä vaan pelkästään tai pää-asiassa lainattuja, muiden ajattelemia.

    Sääli on heikkoutta tai jopa sairautta, niin kuin joku sanoi, ja lienee surkea se kirjailijakin, joka ryhtyy miettimään mistä jokin lause tai virke syntyi, sillä suurimmat kirjailijat, kuten Shakespeare ja Brecht – no, olkoon hänkin yksi suurimpia, siis lainaajia – nauraisivat tällaiselle epävarmuudelle. Pelkästään näpistelijät ja pikkuvarkaat pohtivat, kuinka vähän voi ottaa ettei kukaan huomaa. Iso varas vie kaiken mikä irtoaa, ovetkin, ja sen jälkeen kaikki voivat omin silmin todeta, että tavara oli jätetty heitteille ja että joku luotettava henkilö korjasi sen talteen.

    Jos edellä sanottu kuulostaa hyvin ajatellulta, ei minulle kannata lähettää onnitteluja eikä kiitoksia, koska lainasin melkein sanasta sanaan Veijo Meren esseetä Miten Manillaköysi syntyi.

    Oma syynsä. Ei olisi kannattanut jättää ajatuksiaan heitteille kaikenmaailman "tervojen" kähmittäväksi.

    Vai jättikö Meri sittenkään?

Viime päivinä olen päätynyt lohdulliseen ajatukseen, joka tuntuu aika masentavalta ja sitä myöten aivan lohduttomalta.

    Tajusin nimittäin että antiikin filosofit ajattelivat ja sanoiksi pukivat melkein kaiken mitä ihmisestä ja ihmisen suhteesta toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan ja taiteisiin kannattaa ja pystyy sanomaan.

    Tähän tietysti voisi lisätä, niin kuin joku on lisännytkin, että kun Platonin ja Aristoteleen (esimerkiksi) perään laittaa Raamatun ja Shakespearen, ei ihminen paljon muuta henkistä rakennusta tarvitsekaan.

    Kun noin sanoo ja ajattelee, tulee sanoneeksi että kaikenlaiset ajatukset ovat synnyttäneet kaikenlaisia ajatuksia ja kun niistä yrittää peruuttaa taaksepäin, päätyy lopulta ”suuriin” nimiin, vaikkapa nyt sitten Platoniin tai Shakespeareen, mutta silloinkin on syytä muistaa, niin kuin Meri muistutti, että hekin varastivat kaiken mikä varastettavaksi irtosi.

    Mutta koska Platon ja Shakespeare pärjäsivät mainiosti ilman älykännykkää, tablettia ja tv-iltojen pöljiä viihdeohjelmia, niin kyllähän Pisa-Suomessa asuvasta tuntuu hieman kurjalta.

    Ihan lohduttomalta tuntuu ajatus, että meidän aikamme ei ehkä synnytä yhtään uutta ajatusta, jota joku hemmetin ”salovaara” lainaa sadan vuoden päästä, tai edes kymmenen.

    "Ei kukaan ole vielä keksinyt miten tolvanasta tehdään viisas ja kelvottomasta jalo", kirjoitti kreikkalainen runoilija Theognis 600-luvulla eaa. Arto Kivimäen suomentaman mietelmän kuulin Ylen radiolähetyksestä.

    Tolvanan näkökulmasta maailma näyttää toivottomalta paikalta.

Melkein tasan 80 vuotta sitten, helmikuussa 1936 Esquiressa julkaistiin F. Scott Fitzgeraldin essee The Crack-Up. Maaliskuussa ja huhtikuussa Fitzgerald jatkoi samassa lehdessä aiheen, oman hermoromahduksensa, analyysiä.

    Monien mielestä Fitzgerald käyttäytyi hävyttömästi tuodessaan julkisuuteen oman elämänsä sekä henkisen että taloudellisen romahduksen. Hän oli täynnä itsesääliä ja keikaili nöyryytyksellään.

    Jotakin historian julmaa ironiaa esseen julkaisemisessa on, oli.

    Fitzgerald kirjoitti sen, koska ei keksinyt muuta kirjoitettavaa eivätkä aikakauslehdet enää maksaneet hänelle loistavia ennakkomaksuja, koska kirjailija ei pysynyt lupauksissaan joita lehdille antoi. Hän oli ”palanut loppuun”, niin kuin nykyään sanottaisiin.

    Ironia on siinä, että Fitzgerald sai kyllä esseensä kirjoituksi ja hyvät palkkiot, mutta umpirehellisyys ei lyönyt leiville, sillä paljastuksien jälkeen kustantajat ja Hollywood suhtautuivat aikaisempaakin epäilevämmin kirjailijan työkykyyn.

    Historian valossa ironia kulkee toisen suuntaista: The Crack-Up -esseet ovat kestävintä ”taidetta” mitä Fitzgerald kirjoitti.

Elämä on tietysti vähittäistä romahdusta kohti kuolemaa, Fitzgerald sanoi esseensä alussa.

    Joskus hermoromahdus tulee yhtenä iskuna, toisinaan vähitellen ja melkein huomaamatta. Fitzgeraldille kävi jälkimmäisellä tavalla. Kultahatussa Fitzgerald arveli, että jos ihmisen persoonallisuus ”on keskeytymätön sarja menestyksellisiä eleitä, oli Gatsbyssä jotakin häikäisevää, hänellä oli sormenpäissään elämän lupausten tunto”. Gatsbylle tietenkin käy romaanissa kalpaten hänen jahdatessaan elämän lupausta: Gatsby tavoittelee Daisyn huvilan laiturilla hohtavaa vihreää valoa ja tuhoaa itsensä, ei kelvottomuuttaan vaan kyvyttömyyttään ymmärtää Daisyn yläluokkainen moraalittomuus.

    ”Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen”, Fitzgerald kirjoitti Kultahatun viimeisessä virkkeessä kymmenisen vuotta ennen kuin kertoi hermoromahduksestaan.
    Fitzgerald heijasti ehkä Jay Gatsbyn ”tuhoon” elämäänsä hiipivän romahduksen  – joka tietysti odotti edessäpäin.

    Hermoromahduksesta kirjoittaessaan Fitzgerald kertoi olleensa aikaisemmin poikkeuksellisen onnellinen mies, joka vasta jälkeenpäin tajusi mitä oli tapahtunut. 1920-luvun menestyskirjailijana hän kuvitteli, että elämä on jotakin mitä pystyy hallitsemaan, jos on riittävän hyvä. Tuntui romanttiselta jutulta olla menestyskirjailija, Fitzgerald tunnusti. Et ollut ehkä yhtä kuuluisa kuin filmitähdet, mutta saamasi huomio luultavasti kestäisi pidempään. Sinulla ei olisi koskaan vahvan poliittisen tai uskonnollisen vakaumuksen tuomaa valtaa, mutta olisit taatusti riippumattomampi.

    Fitzgerald analysoi esseessä The Crack-Up, että ensiluokkainen älykkyys testataan kyvyssä pitää mielessään samanaikaisesti kahta vastakkaista ajatusta ja säilyttää yhä toimintakykynsä. Pitäisi esimerkiksi kyetä tajumaan, että tilanne on toivoton ja siitä huolimatta pystyä päättäväisesti muuttamaan se toiseksi.

    Ensiluokkainen äly ei hyväksy, että tilanne on toivoton.

Oliko Fitzgerald realisti vai romantikko?

    En tiedä. Vaikea sanoa. Ehkä molempia. Niin kuin kaikki ihmiset ovat, toisinaan. Tolvanakin voi lohduttautua ajatuksella, ettei se ole kaikki mitä hänessä on. Viisastakin voi järkyttää itsetuntemus; se että hänessäkin esiintyy hetkittäin selvää ”tolvanuutta”.

    Mutta Fitzgeraldin testistä tulee mieleen, että pitäisikö Suomen kansakuntana tehdä tuo testi itselleen. Onko Suomi kyvykäs pitämään mielessään kahta vastakkaista ideaa ja silti toimimaan omaksi parhaakseen? 

    Vai olemmeko yhteisönä jo kokeneet hermoromahduksen, jota emme vielä tiedosta? Saattaisiko olla, että kadotimme ensiluokkaisen älykkyytemme ja kamppailemme tietämättämme divaritasolla?

Matthew J. Bruccoli: Some Sort of Epic Grandeur. The Life of F. Scott Fitzgerald. Hodder and Stoughton, 1981.

F. Scott Fitzgerald: The Crack-Up. Penguin Books, 1974.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu. (The Great Gatsby, 1925.) Suom. tuntematon, Otava, 1974.

Veijo Meri: Kuviteltu kuolema. Otava, 1974.