Hölkyn kölkyn

 [viipula vaapula vot]

Kyösti Salovaara, 2021.

Taiteen rytmi ei ole sama kuin elämän rytmi, taiteen rytmi ei ole sama kuin yhteiskunnan rytmi. Taiteen rytmi on hitaampi kuin elämän ja yhteiskunnan rytmi… Mitä suurempia vaatimuksia päiväkohtaisuudesta taide itselleen sälyttää aikoina, jolloin elämän meno on nopeaa ja epätasaista verrattuna sen omaan etenemiseen, sitä huonommaksi voi jäädä sen taso ja sitä helpommin voi käydä niin, että se leimautuu laadukkaaksi journalistiikaksi. Sillä journalistiikan peruspäämäärä on pinnallinen täydellisyys horisontaalitasossa kun taide puolestaan vaatii näkemystä ja arviointia myös vertikaalitasossa, perusteiden paljastamista, kaksiulotteista tai kahdesti valotettua todellisuudenkuvaa.

- Christer Kihlman Kirjastolehdessä vuonna 1971

Kesäpäivän seisaus meni. Juhannus tulee.

    Pionit kukassa. Sinitaivaalla kirkuvat tervapääskyt. Kalalokki opastaa poikastaan kuivalla maalla.

    Aivot narikassa?

    Jos eivät vielä, kenties kohta.

    Oliko radikaalina tunnettu Christer Kihlman konservatiivinen puhuessaan taiteen hitaasta rytmistä? Tänään, juhannuksen alla, trendikäs taidepuhe manaisi Kihlmanin mietteet roskakoriin.

    Tänään pitää ilmaista ulkonaista olemusta korostavaa identiteettiä. Haukkua rasisteja olemalla itse sellainen. Moittia sukupuolieroja korostamalla omaansa. Vaatia sananvapautta sulkemalla väärässä olevat ja aikaisemmin tietämättään väärässä olleet sen piiristä.

    Tänään pitää elää trendin paradoksissa.

Hyvä. Hyvä on. Mennään mukaan. Askeleita asfaltilla.

    Ugh! Minä en ole intiaani vaikka viimeinen mohikaani kuitenkin. Leikisti.

    Otetaan Maaria Ylikankaan runoarvostelu luupin alle. Huomataan että se on tyhjänpäivästä ylisanoitusta. Keisarilla ei sittenkään ole vaatteita. Tai jos on, ne on hankittu kierrätyspisteestä. Torin laidalta.

    Ylikangas kirjoitti Helsingin Sanomissa (18.6 ) Amanda Gormanin runoteoksen suomennoksesta. Kukkula jolle kiipeämme ilmestyi Tammen kustantamana. Sen suomensivat Laura Eklund Nhaga ja Aura Nurmi.

    Ylikangas kehuu paljon. Perustelee vähän. Hän on tietävinään, mutta ei sano mitä tietää.

    Kriitikko väittää, että runon nuoret, tuntemattomat suomentajat onnistuivat paremmin kuin kukaan muu olisi onnistunut, varsinkaan kukaan vanhempi, mahdollisesti jopa miespuolinen suomentaja: ”Virkaanastujaisesityksen antirasistinen ja feministinen viesti vesittyisi, jos kääntäjä olisi vain suomennostaidon harmaa eminenssi.”

    Ylikangas on "piilorasisti" iän ja sukupuolen suhteen. Hänen väitteensä on järjetön: mistä Ylikangas tietää ettei kukaan muu olisi pystynyt suomentamaan Gormanin kesyiltä näyttäviä säkeitä?

    Kun tarpeeksi puhuu hölkynkölkkyä se menee perille. Muuttuu uskottavaksi. Siitä tulee ikään kuin totta.

    Ylikangas printaa esimerkkejä suomennoksesta.

    Niistä on vaikea uskoa, että hypetetty ”spoken word” olisi jotenkin uutta, poikkeavaa, kumouksellista runokieltä. Päinvastoin, tämmöisiä tunteellisia, pateettisia ”taistelulauluja” on kirjoitettu (ja laulettu) maailman sivu, sekä vapaasti että riimeillä. Suomennettu Gorman kulkee näin:

    Emme marssi takaisin sinne, mikä kerran oli,

    kuljemme kohti sitä, mitä tuleman pitää:

    kohti kansaa, joka on mustelmilla mutta kokonainen,

    antelias mutta arastelematon,

    voimakas ja vapaa.

    Ja vielä: ”Kun päivä koittaa, astumme pois / hämärästä, / liekehtivinä ja peloitta”.

Kyösti Salovaara, 2021.

Tietysti kriitikot käyttävät ylisanoja, varsinkin jos samaistuvat lukemansa poliittiseen tai moraaliseen sanomaan. Tätä ei pidä moittia, koska poliittisuus on hyvä asia, moraalikin toisinaan.

    Mutta kun sanoo jotakin kauniiksi tai rumaksi tai mestarilliseksi, se pitäisi pystyä perustelemaan. Esittämään jotenkin… sanoilla.

    Ylikankaan sitaatit Gormanin runosta eivät perustele hypetystä; hänen intoaan sulkea paha maailma pois tämän ”täydellisen” runon ympäriltä ja jättää se vain niiden käyttöön jotka ovat vihkiytyneet ”spoken wordilla” (mitä se sitten onkaan) ilmaistuun identiteettiin.

    ”Eklund Nhagan ja Nurmen työ on uraauurtava”, Ylikangas hehkuttaa. ”He ovat antaneet käännökselle puhutun runon hahmon, sen sijaan että olisivat turvautuneet neutraalimman oloisiin ja konventionaalisempiiin modernistisen käännöstyylin keinoihin.”

    Kriitikko siis vertaa suomennosta sellaiseen suomennokseen jota ei ole olemassa - muualla kuin Ylikankaan päässä, mielikuvituksessa. Mitä kritiikin lajia tämmöinen mielikuvittelu edustaa? Sitä identiteettipoliittistako?

    Kuinka keisari pukeutuu? Kierrätyskuteisiin vai?

    Gorman kirjoittaa ja suomentajat suomentavat: ”...oppineet, ettei hiljaisuus aina tarkoita rauhaa / ja että mallit ja mielikuvat, jotka tottumuksesta / voivat olla oikein ja totta, / eivät aina ole oikeutta”.

    Hyvin kirjoitettu ja kaiketi sujuvasti suomennettu, mutta mikä tässä järkyttää? Mikä tässä on ”uutta”? Miten nämä säkeet muka jakavat maailman hyviin ja pahoihin? Mikä tässä on sitä ”spoken wordia”? Runon tavanomaisuusko? Ja miten ja missä nuo suomennoksen sanat eroavat ”konventionaalisemmasta modernistien käännöstyylin keinoista”? Vai ajatteleeko kriitikko niin, että koska runo esitettiin Washingtonissa ainutlaatuisessa tilanteessa, sen täytyy runonakin olla ainutlaatuinen.

    Mutta tavanomaista arkipuhetta taide ja runous taitaa olla pullollaan. Maaria Ylikangas on katsonut toisaalle.

Hyvä kuitenkin että kirjailijat kirjoittavat ja lukijat lukevat ja kriitikot selittävät.

    Kaikki ovat oikeassa ollessaan väärässä; kaikki ovat väärässä ollessaan oikeassa. Sillä tavalla maailma muutetaan ja pidetään pystyssä.

    Kun minäkin välillä intoilen politiikalla ja moraalilla, tuo Kihlmanin ”konservatiivinen” ajatus taiteen hitaasta rytmistä panee miettimään. Se jopa lohduttaa. Ehkä välillä pitäisi hiljentyä, puhua pienemmillä sanoilla ja käyttää vähemmän huutomerkkejä.

    Puhuiko Kihlman itse asiassa samasta kuin Alex Matson puhuu teoksessa Romaanitaide? Siinähän Matson väittää, että aikalaiskritiikki ei juuri koskaan tai nimenomaan ei koskaan pysty paljastamaan romaanien klassisuutta, niiden pysyvää olemusta.

    ”Suurin piirtein saa kukin romaani sen kohtalon, minkä ansaitsee”, Matson kirjoitti vuonna 1947, ”mistä seikasta saamme kuitenkin kiittää vähemmän arvostelijoita, joita väärä tai puutteellinen muotonäkemys saa ylistämään romaaneja, jotka oikean näkemyksen valossa paljastuvat heti tekotaiteeksi, kuin sitä, että romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.”

    Romaanilla siis pitää olla elämänmukainen rakennetapa. Aika paljon vaadittu.

Kun perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho kirjoitti poliittisen testamenttinsa suljettuun kirjekuoreen, joka avataan vasta kymmenen vuoden perästä, niin toimisiko päivän kirjallisuuskritiikki samalla periaatteella?

    Mitä jos Ylikankaan hypettävä Gorman-arvostelu olisi suljettu kirjekuoreen eikä julkaistu lainkaan viime viikolla vaan vasta 18.6.2031? Silloin nähtäisiin miten ihmiskunnan kollektiivinen äly on kohdellut Kukkulaa jolle kiipeämme ja sen käännöstä.

    Kriitikoita on kaikenlaisia. Sellaisiakin jotka eivät ole minkäänlaisia.

    Jouko Tyyri kirjoitti Parnassoon vuonna 1954 modernistien silloisesta mahtihahmosta Tuomas Anhavasta suppean muotokuvan. Tyyri kirjoitti lyhyesti ja lopetti kryptisesti:

    Objektiivisen teorian mukaan kriitikon tulisi olla tyhjä astia, jonka taiteilija täyttää mielensä mukaan. Mokoma oppi on yhtä alkeellinen kuin luulo että köyhälle voi helposti myydä, koska häneltä puuttuu niin paljon.

    Tabula rasa on harhauttava ja sitkeä koulupinttymä, joka peittää perustavan paradoksin: mitä hienompi höylä, sen paremmin havaitaan pinnan rosoisuus ja rajattomuus.

    Nielaistu seiväs ei ole yleispätevämpi kuin selkäranka.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kara ben Nemsi ratsastaa

[ikuisuuden kevyt alamäki]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Kara ben Nemsin "fiktiivinen" maisema.

Jokainen meistä tietää, että alamäkeen on helpompi kävellä kuin ylämäkeen, kunhan mäki ei ole liian jyrkkä.

    Jos voisi valita, kävelisi aina iloisesti alaspäin.

    Mutta sellaista valintaa meille ei suoda.

    Helpotus tulee vasta kun on kiivennyt mäen päälle.

    ”Joku ihmetteli sitä, kuinka helposti hän kulki ikuisuuden tietä”, Franz Kafka kirjoitti eräässä mietelmässään. ”Hän ryntäsi näet alamäkeä.”

    Onkohan ikuisuudella todellakin suunta?

    Alamäkeen?

Katsoin maanantaina Larry Davidin Jäitä hattuun (Curb Your Enthusiasm) tv-sarjan pätkän, missä Larry ja hänen vaimonsa Cheryl valmistautuivat viettämään 10-vuotishääpäivää, johon kuului avioliittovalan ”virallinen” uudistaminen.

    Ennen tilaisuutta Cheryl harjoitteli lukemalla valan tekstin Larrylle. Se päättyi lupaukseen, että avioliitto ja rakkaus kestävät ikuisesti.

    Larry hätkähti. ”Ikuisesti, iankaikkisestiko?” hän kysyi huolestuneena. Eikö riitä että luvataan jatkaa elämän loppuun asti?

    Vaimo oli tinkimätön. Iankaikkisesti. Vai haluatko kuoleman jälkeen aloittaa sinkkuna? hän kysyi Larryltä.

    Pieniin ja suuriin asioihin takertuvalle Larrylle iankaikkisuus oli jotakin mihin hän ei halunnut sitoutua. On helppo luvata tekevänsä jotakin elämän loppuun asti, mutta että ”iankaikkisesti”, hemmetti!

Onko iankaikkisesti eri asia kuin elämän loppuun asti?

    Kysymys taitaa olla iso vastattavaksi. Mitä ei pysty ajattelemaan, sitä ei kannata murehtia.

    Mutta kun palataan konkreettiseen arkipäivään, tunnustan hätkähtäneeni kun huomasin, että Karl Mayn romaani Afarahin jalokivet onkin suomennoslyhennelmä kahdesta 1890-luvulla ilmestyneestä romaanista. Ei ole riittänyt pilata yhtä romaania, vaan on saman tien silvottu kaksi romaania!

    Romaanit elävät oman aikansa, loppuun asti tai ikuisesti.

    On erinomaisen filosofinen kysymys, että missä vaiheessa romaanin elämä alkaa. Tiedetään että usein romaania on paranneltu moneen kertaan ennen kuin se pääsee kirjapainoon. Joskus kirjailijat haluavat palata jo painettuun kirjaan myöhemmin parantaakseen sitä, muuttaakseen sitä. Toisinaan käy niin, että joku innokas ”apuri” sekaantuu asiaan. Niin kävi F. Scott Fitzgeraldille kun hän pettyi romaaninsa Yö on hellä (1934) vastaanottoon ja kirjoitteli muistikirjaansa parannusehdotuksia jopa teoksen rakenteen muuttamiseksi.

    Fitzgerald ei koskaan tehnyt muutoksia, mutta kriitikko ja kirjailija Malcolm Cowley rakensi kirjailijan kuoltua uuden romaanin tämän muistiinpanojen perusteella. Se ilmestyi 1950-luvun taitteessa. Kummallisinta on, että kun Pentti Saarikoski suomensi romaanin, se perustui tuohon Cowleyn ”fiktiiviseen” editioon. Kuka suomentaisi autenttisen Fitzgeraldin?

    Romaani siis ryhtyy elämään omaa elämäänsä heti kun ensimmäinen lukija ottaa sen luettavakseen. Entä sitten viimeinen lukija? Loppuuko kirjan elämä silloin kun ”viimeinen” lukija painaa kirjan kannet kiinni vai jatkuuko sen elämä lukijoista välittämättä iankaikkisesti?

Suomentajat (kustantajat) ovat pilanneet monta käännösromaania.

    Tästä ei kannata pillastua. Sellaista elämä on.

    Murheellista kyllä, pilattuja käännöksiä ei yleensä korjata eikä alkuteoksia suomenneta uudestaan. Poikkeuksia toki on.

    Ryhdyin lukemaan Karl Mayn romaania kun muuta luettavaa ei osunut silmiin. Tai ei huvittanut etsiä mitään vakavampaa.

    Pikkupoikana luin kaikki Mayn suomennetut romaanit Kotkan kirjastosta. Niitä oli paljon, tai sitten aika kultaa muistot. Ehkä pikkupojalle monta on paljon, enemmän on suurempaa ja suurempi on mahtavampaa. Nyt hyllyssäni on kymmenkunta May-suomennosta.

    Kun tajusin tällä viikolla, että olen lukenut pikkupoikana pelkkiä lyhennelmiä, silvottuja romaaneja, alkoi harmittaa. Ainakin vähän. Sehän on melko varmaa, että näitä Lähi-itään ja Pohjois-Amerikan villiin länteen sijoittuvia seikkailuromaaneja ei kukaan ryhdy suomentamaan uudestaan.

    Vai antaisivatko Kara ben Nemsin seikkailut uljaan hevosen selässä seuranaan arabipalvelija Halef uudenlaisen kuvan Lähi-idän historiasta? Selittäisivät nykyisiä tapahtumia Syyriassa ja Irakissa?

    Saksalainen Karl May (1842-1912) lähetti alter egonsa Kara ben Nemsin (”saksalaisen pojan Karlin”) Lähi-itään ennen kuin hän itse oli matkustanut kotimaastaan juuri minnekään. May tutki karttoja ja luki tietokirjoja ja kuvitteli mielessään maisemat ja kulttuurit.

    Nykysilmin May kirjoittaa yllättävän vetävästi (vai aiheuttaako lyhentämällä tiivistetty proosa tuon tunteen?) ja maalailee varsin uskottavan tuntuisen kulttuurimaiseman Lähi-idästä, monien kulttuurien, uskontojen ja lahkojen sulatusuunista.

    Mayn romaaneissa cliff-hangerit seuraavat toisiaan; koko ajan etsitään jotakin, jahdataan jotakuta, joudutaan kiipeliin ja päästään vapaaksi neuvokkuudella ja rohkeilla tempuilla. Lukemassani romaanissa ollaan matkalla, ratsain ja purjelaivalla, Bagdadista Damaskokseen, Palestiinaan ja Istanbuliin ja sieltä kohti Balkanin maita.

    May ennakoi hyvin modernin toimintaromaanin ja elokuvan kerrontatekniikan. Hän on myös lempeän humoristinen kirjoittaja. Mayn seikkailuromaanissa hyvä ja paha ovat perusvärejä, tunnelman kehys.

    Viisitoistavuotias Frederic Morton (alkuaan Fritz Mandelbaum) pakkasi vuonna 1939 Wienissä matkalaukkuunsa Karl Mayn romaanit; hänen perheensä pakeni juutalaisvainoja ensin Englantiin ja sitten Yhdysvaltoihin. Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin Morton kirjoitti The New York Times Book Reviewissä, että Mayn romaanien lukeminen saa hänet yhä hetkeksi uskomaan, että elämä on seikkailu eikä murhenäytelmä.

Kirjailija kuvittelee.

    Kuvitelma perustuu todellisuuteen, mahdolliseen.

    Romaani ei ole totta, mutta ei se ole valhettakaan. Nimittäin: siitä ei voi kirjoittaa mitä ei pysty kuvittelemaan. Taitava kirjoittaja osaa muotoilla sanoiksi kuvittelemansa.

    Kun Kara ben Nemsi ratsastaa Damaskokseen, Mayn sanoilla loihtima näkymä hengittää ikuista elämää:

    ”Kun matkailija pysähtyy katsomaan Damaskoksen kaupunkia läheiseltä kukkulalta, hänen silmiensä eteen avautuu ihmeen kaunis näköala.

    Takana ovat maalaukselliset Antilibanonin vuoret, jonka seinämät kohoavat korkealle taivasta kohti, ja edessä leviää paratiisimainen Ghuta – laaja, hedelmäpuiden ja ihanien kukkien peittämä keidas. Sitä kostuttaa kahdeksan pikku jokea ja puroa, joista seitsemän on kaupungin läpi virtaava Baradajoen haaroja. Ja tämän puutarhapiirin takana näkyy itse kaupunki, joka on kuin ihana kangastus lepoa ja virkistystä kaipaaville erämään vaeltajille.”

    Kaunokirjallisuus on kangastus.

    Juuri kun sen luoma todellisuus on kätesi ulottuvilla, se katoaa.

Digitaalinen virtuaalisuus saattaa mullistaa kaiken. Ehkä romaaneja tulevaisuudessa parannellaan ja muutellaan koko ajan, säädetään maailmaan rientoon, kohdistetaan aina eri tavalla uusien lukijoiden tarpeisiin ja haluihin.

    Jatkuvasti päivittyvä vuoropuhelu kirjailijan ja lukijan, teoksen ja lukukokemuksen välillä saattaa olla uus-kirjallisuuden ainoa mahdollisuus pitää kirjallisuus elossa, iankaikkisesti tai ainakin niin kauan kun viimeinen lukija sammuttaa tietokoneen.

    Mutta toisaalta tekee mieli kysyä: ”Saako romaania muuttaa sen jälkeen kun se on lähetetty maailmalle?” 

    Jos saa, mitä tapahtuu ensimmäiselle versiolle? Kuoleeko se totaalisesti ennen kuin alamäki edes alkaa? Elokuvan maailmassa, varsinkin Hollywoodissa, filmejä on aina muutettu ja leikattu uusiksi sen jälkeen kun koekatsomo ei ole elokuvasta pitänyt tai kaupallinen menestys on flopannut. Joskus ns. ohjaajan versio tuntuu paremmalta, tosinaan tuottajan leikkaama "kaupallinen" versio on jopa taiteellisesti perustellumpi.

    Lukijalle ja katsojalle ensimmäisellä kerralla koettu "teos" on se "oikea"; jälkikäteen tehdyt muutokset pilaavat alkuperäisen kokemuksen. Eikä lukijan tai katsojan ole edes syytä tietää tekijöiden intentioita. Niillä ei ole väliä eikä merkitystä.

    Englantilainen Eric Ambler julkaisi vakoiluromaaninsa Hautakirjoitus vakoojalle vuonna 1938. Romaani sijoittuu Rivieralle, Nizzan kieppeille.

    Vuonna 1966 romaanista julkaistiin uusi laitos, johon Amblerilta pyydettiin parannuksia. Kirjailija teki ne mielellään.

    Uuden painoksen jälkisanoissa Ambler tunnusti, että hän oli unohtanut romaanistaan suuren osan. Romaanin henkilöt eivät tuntuneet tutuilta. ”Löysin siitä myös paljon tyhjänpäiväistä jaarittelua sekä tarpeettomia sanoja”, Ambler sanoi. ”Nämä olen poistanut. Joitakin kappaleita olen muokannut uudelleen sanonnan selkeyttämiseksi.”

    Onko tällainen parantelu historian väärentämistä? Siitä huolimatta että parantelijana on alkuperäisen romaanin kirjoittanut henkilö? Kenties nykylukija kaipaa juuri noita ”jaaritteluja” ja ”tarpeettomia” sanoja, jotka kuvasivat 1930-luvun henkistä ilmapiiriä. Mitä kaikkea Ambler onkaan häivyttänyt nuoren miehen kokemuksista poistaessaan 30 vuotta myöhemmin tarpeettomina pitämänsä sanat?

    Sama harmittaa Mayn kohdalla. Mitä kaikkea suomentajat tuhosivat poistaessaan Kara ben Nemsin seikkailuista ”turhaksi” kokemansa sanat, lauseet ja kappaleet?

____________________________________

Eric Ambler: Hautakirjoitus vakoojalle. (Epitaph for a Spy, 1938, 1966.) Suom. Heikki Salojärvi. Kustannus Oy Jalava, 1987.

Matthew J. Bruccoli: Some Sort of Epic Grandeur. The Life of F. Scott Fitzgerald. Hodder and Stoughton, 1981.

Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.

Karl May: Afarahin jalokivet. (Von Bagdad nach Stambul, 1892. In den Schluchten des Balkan, 1892.) Lyhentäen suomentaneet Aake Ranta ja Oiva Oksanen. Toimittanut ja suomennoksen tarkastanut Raimo Salminen. WSOY, 1987.

Frederic Morton: Tales of the Grand Teutons: Karl May Among Indians. The New York Times Book Review, 4.1.1987. 

Carpe diem

[Saul Bellowia lukiessa]

”Älä”, sanoo epäsovinnainen ja hillitön runoilija Ralph Baumgarten Philip Rothin romaanissa Intohimon professori (1977. Suom. Pentti Saarikoski. WSOY 1978).

     ”Älä tyrkytä minulle aihetta juutalainen perhe ja sen kärsimykset. Voitko sinä todellakin innostua vielä yhdestä pojasta, yhdestä tyttärestä, vielä yhdestä äidistä, vielä yhdestä isästä jotka raastavat toisiltaan hermot? Kaikki se rakastaminen; kaikki se vihaaminen; kaikki ne ateriat. Etkä saa unohtaa menschlichkeitia. Ja toivotonta ponnistelua arvokkuuteen. Niin, ja hyvyyttä. Noista jutuista ei voi kirjoittaa ja jättää pois hyvyyttä. Minä kuulin että joku on juuri julkaissut kirjan hyvyydestä meidän juutalaisessa kirjallisuudessamme. Kai sitä jonakin päivänä saadaan lukea irlantilaisen kriitikon tutkimus seurallisuudesta Joycella, Yeatsilla ja Syngellä.”

     ”Ah noita jaloja keski-ikäisiä juutalaisia poikia, kapina- ja sovitusrituaaleineen!”

Kenelle Roth irvisteli?

     Itselleen?

     Vai juutalaisyhteisölle jonka toiveiden mukaisesti Roth ei suostunut kirjoittamaan? Vai kriitikoiden ja lukijoiden epäkirjallisille vaatimuksille yleensä? Vai suurenmoisille amerikanjuutalaisille kirjailijakollegoilleen, Saul Bellowille, Bernard Malamudille tai I.B Singerille?

     Jos nyt luen Rothin parahduksia huumorin ilmaisuna, niin mistä tuollainen huumori kumpusi? Juutalaisten kärsimyshistoriastako, joka - jonka totisuus ja ehdottomuus - ei lopulta voinut olla huvittamatta Rothin kaltaista pikkuporvarillisuuden härnääjää?

     Vai perhekö otti päähän? Niin paljon että alistuminen, nöyrtyminen, olla nöyryytettynä poikana, ei koskaan isänsä vertaisena, kaiversi syvää tragikomiikkaa, samalla tavalla kuin Franz Kafkan epätoivoisen humoristisissa jutuissa.

     Vai venäläinen perinne, jota nämä älypäät lukivat? Olla tšehovimpi kuin Tšehov .

Joku on sanonut, että Saul Bellowin Tartu tilaisuuteen (Seize the Day, 1956) on venäläisin pienoisromaani mitä ikinä Amerikassa on kirjoitettu.

     Voi olla että on, mutta on se myös yhdellä tavalla puhdasta Kafkaa, Bellowin fiktiivinen ”kirje isälle”.

     Kafkan julmanironinen Kirje isälle jäi lähettämättä eikä isä sitä lukenut, kun taas Bellowin kaltaiset kirjailijat pistivät kaiken ajattelemansa postiin eivätkä vai postiin vaan julkaisivat viimeisenkin sanan koko maailman luettavaksi.

     Ja niin paljon kärsimystä, nöyryytystä, sukurakkautta ja vihaa tuli kuvatuksi, ettei ihme että Roth huudahti: ”Älä tyrkytä minulle aihetta juutalainen perhe ja sen kärsimykset!”

Bellowin Tartu tilaisuuteen (miksei ”hetkeen”?) on taideteos, inhimillisyyden helmi, täydellinen romaani noin 140 sivussa.

     Jos Bellow (1915-2005) ei olisi kirjoittanut mitään muuta kuin tämän romaanin, olisiko hänelle sittenkin annettu Nobelin kirjallisuudenpalkinto?

     Tuskinpa, sillä ajatukseen mestarikirjailijasta sisältyy taiteilija joka toistaa taidettaan, taitoaan. Ei sano asiaansa kerran vaan tuhat, niin kuin kirjallisuuden talossa on tuhat ikkunaa eikä kukaan tiedä että kuinka monta lopulta ja miten ne avataan. Suljetaan. Katsotaan sisälle tai sisältä ulos.

     Kun luen Bellowia, tulee mieleen ahdistava kysymys: Täytyykö tämän romaanin jälkeen lukea muitakin ”vakavia” romaaneja? Kannattaako se? Onko Bellowin jälkeen kirjallisuutta? Eikö tässä jo sanottu kaikki tarpeellinen? Riittävästi.

     144 sivulla!

Maailma on täynnä kertomuksia, kerrottuja ja sanomatta jätettyjä.

     Mutta onko kysymyksessä aina sama kertomus isästä ja pojasta ja äidistä? Erehdyksistä joita ihminen ei halua tehdä mutta tekee niitä joutuakseen kärsimään. Ollakseen syntinen, ei maailman vaan omissa silmissään. Kärsimykseen sinut on velvoitettu.

     Bellowin Tartu tilaisuuteen tapahtuu muutaman tunnin ajassa New Yorkissa, eräänä pörssipäivänä kun romaanin poika, epäonnistunut näyttelijä ja myyntimies Tommy Wilhelm (oikeasti Wilhelm Adler) yrittää saada lääkärinä menestyneen, eläkkeellä olevan isänsä maksamaan hotellilaskunsa, jota poika ei pysty maksamaan, koska on erehtynyt pelaamaan pörssissä laardin ja viljan lyhytkaupalla. Poika Adler (Wilhelm/Tommy) asuu samassa hotellissa kuin isä Adler. Isä pelkää kuolemaa eikä halua auttaa poikaa, joka vielä elää, kenties pitkään. Wilhelm on eronnut perheestään (ja rakastajattarestaan) mutta elättää vaimoaan ja lapsiaan, vaikka hänellä ei ole siihen varaa. Hän syö aamiasta hotellin aamiaishuoneessa isänsä kanssa eikä pysty kertomaan kuinka epätoivoiseen jamaan on elämänsä ajanut. Sitten hän lähtee pörssiin tri Tamkinin kanssa, sillä Tamkin on houkutellut Wilhelmin sijoittamaan rahat laardiin ja rukiiseen vaikka Wilhelm tietää (aavistaa) että pörssikurssit laskevat eivätkä nouse. Nousevat laskeakseen. Se kuuluu nykyaikaan, siihen missä maailma on monimutkaisempi kuin Euklideen tai Newtonin aikana.

     Tri Tamkin on psykiatri, terapeutti, aivan oikeasti tai sitten huijari, seikkailija, kummallinen otus, intellektuellin karikatyyri. Hän vahtii ja valvoo Wilhelmiä. ”Sama vanha tarina”, tri Tamkin sanoo Wilhelmille. ”Peruskonflikti isän ja pojan välillä. Se ei lopu, ei koskaan. Ei edes sellaisen hienon vanhan herrasmiehen kuin sinun isäsi ollessa kyseessä.”

Tartu tilaisuuteen lienee romaani ihmisen itsetuntemuksesta, sen syövyttävästä vaikutuksesta. Se on myös tarinaa yksinäisyydestä, epäonnesta, epäonnistumisesta. ”Eihän tämä ole mikään maailma”, Wilhelm huokaa epätoivossaan. ”Vaan jonkinlainen helvetti.”

     Wilhelm sanoo isälleen, että tältä puuttuu myötätunto. Kun kaikki lopulta ajautuu loppuun, kun Wilhelmin on tunnustettava että rahat ovat lopussa, ettei hän pysty auttamaan vaimoaan eikä lapsiaan eikä maksamaan edes hotellin kuukausivuokraa, isä hylkää pojan tylysti: ”Mene pois minun silmistäni. Minun on piinallista katsella sinua, senkin nahjus!”

     Hylätty poika, yksin. Samalla tavalla kuin Kafka Kirjeessä isälle, siinä missä isä sanoo taiteilijapoikaansa syöpäläiseksi joka imee muilta verta oman elämänsä ylläpitämiseksi.

     Mutta eihän Bellowin Wilhelm ajattele vai itseään, tai lainkaan. Paitsi sitten kun hän ajautuu tuntemattoman ihmisen hautajaisiin ja tuntemattoman miehen arkulla repeää itkuun, ikään kuin vihdoin tarttuisi hetkeen. Hetkeen jossa ei ole mitään saavutettavaa. Hetkeen joka ei oikeastaan ole mitään. Vain itse itse. Ei sittenkään helvetti pelkästään.

     Jos mitättömyyteen sopeutuminen on ihmisen kohtalo, silloin Bellowin antisankarista, jokamiehestä, kenestä tahansa miehestä tuleekin eräänlainen sankari. Tai ehkä Bellow sanoo, että ihmisen ei kannata teeskennellä. Kun sen tajuaa, kun tajuaa että teeskentely myrkyttää, vapautuu johonkin, hetkeen kenties.

     Wilhelm, joka ei hallitse elämäänsä eikä pysty järkevästi valitsemaan tekojaan tai ymmärtämään niiden seurauksia, vastaanottaa kuitenkin jostakin ajatustensa reunalta vihjeen ”että elämän tarkoitus, todellinen tarkoitus – se että hän kantoi omaa omituista taakkaansa, tunsi häpeää ja kykenemättömyyttä, maisteli näitä tukahdutettuja kyyneliä – ainoa tärkeä tarkoitus, korkein tarkoitus toteutui tässä. Ehkä erehdysten tekeminen oli hänen elämänsä varsinainen päämäärä ja hänen täälläolonsa sisin sisältö.”

Täälläolo.

     Onko muuallaoloa olemassa? Missä jos on?

     Vailla kärsimystä, ahdistusta, pettymystä?

     Täälläolon traaginen komedia, koominen itsetuntemus. Huvittavaa.

     Muuallaolon mahdoton täydellisyys. Synnittömyys.   Erehtymättömyys. Kolkko itsenäisyys.

Olin aikonut sanoa jotain myös Pentti Saarikoskesta.

     Pakko sanoa. Puhua kääntäjän lapsuksista. Välinpitämättömyydestä lukijaa kohtaan. Tässäkin romaanisuomennoksessa on esimerkkejä Saarikosken kääntäjän laiskuudesta. Antaa tulla paperille mitä sattuu tulemaan. Hui hai.

     Pekka Tarkan loistavan Saarikoski-elämäkerran (2003) mukaan Saarikoski ei paljon välittänyt millaista jälkeä syntyi. Tarkka kertoo kuinka Matti Salo vaati Bellowin Uhrin (1967) suomennoshutiloinnin jälkeen, että Saarikoskelta pitää ottaa suomentajan kynä pois. Tarkka kertoo myös, että John Barthin Uivan ooperan suomentaminen inhotti Saarikoskea eikä hän välittänyt lopputuloksesta mitään, sillä, niin kuin Saarikoski perusteli, ”eihän tuollaista kirjaa juuri kukaan lue, vahinko on vähäinen ja minun syntini pieni”.

     Saarikoski tunnusti olevansa kääntäjänä edesvastuuton.

     Olivatko tilaajatkin?

     Pieni synti Saarikoskelle mutta millainen synti suomennetun kaunokirjallisuuden kustantajille?

     Joitakin Saarikosken kääntämiä teoksia on jo suomennettu uudestaan. Hirvittävin kysymys kaikista hirvittävistä kysymyksistä tulee tässä: Pitäisikö kaikki Saarikosken ”suomettamat” teokset suomentaa uudestaan?

     Kenen kustannuksella?

Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen (Seize the Day, 1956). Suom. Pentti Saarikoski. Tammi 1969. Keltainen kirjasto 92. Alfons Ederin päällyksen takakansi.