Carpe diem

[Saul Bellowia lukiessa]

”Älä”, sanoo epäsovinnainen ja hillitön runoilija Ralph Baumgarten Philip Rothin romaanissa Intohimon professori (1977. Suom. Pentti Saarikoski. WSOY 1978).

     ”Älä tyrkytä minulle aihetta juutalainen perhe ja sen kärsimykset. Voitko sinä todellakin innostua vielä yhdestä pojasta, yhdestä tyttärestä, vielä yhdestä äidistä, vielä yhdestä isästä jotka raastavat toisiltaan hermot? Kaikki se rakastaminen; kaikki se vihaaminen; kaikki ne ateriat. Etkä saa unohtaa menschlichkeitia. Ja toivotonta ponnistelua arvokkuuteen. Niin, ja hyvyyttä. Noista jutuista ei voi kirjoittaa ja jättää pois hyvyyttä. Minä kuulin että joku on juuri julkaissut kirjan hyvyydestä meidän juutalaisessa kirjallisuudessamme. Kai sitä jonakin päivänä saadaan lukea irlantilaisen kriitikon tutkimus seurallisuudesta Joycella, Yeatsilla ja Syngellä.”

     ”Ah noita jaloja keski-ikäisiä juutalaisia poikia, kapina- ja sovitusrituaaleineen!”

Kenelle Roth irvisteli?

     Itselleen?

     Vai juutalaisyhteisölle jonka toiveiden mukaisesti Roth ei suostunut kirjoittamaan? Vai kriitikoiden ja lukijoiden epäkirjallisille vaatimuksille yleensä? Vai suurenmoisille amerikanjuutalaisille kirjailijakollegoilleen, Saul Bellowille, Bernard Malamudille tai I.B Singerille?

     Jos nyt luen Rothin parahduksia huumorin ilmaisuna, niin mistä tuollainen huumori kumpusi? Juutalaisten kärsimyshistoriastako, joka - jonka totisuus ja ehdottomuus - ei lopulta voinut olla huvittamatta Rothin kaltaista pikkuporvarillisuuden härnääjää?

     Vai perhekö otti päähän? Niin paljon että alistuminen, nöyrtyminen, olla nöyryytettynä poikana, ei koskaan isänsä vertaisena, kaiversi syvää tragikomiikkaa, samalla tavalla kuin Franz Kafkan epätoivoisen humoristisissa jutuissa.

     Vai venäläinen perinne, jota nämä älypäät lukivat? Olla tšehovimpi kuin Tšehov .

Joku on sanonut, että Saul Bellowin Tartu tilaisuuteen (Seize the Day, 1956) on venäläisin pienoisromaani mitä ikinä Amerikassa on kirjoitettu.

     Voi olla että on, mutta on se myös yhdellä tavalla puhdasta Kafkaa, Bellowin fiktiivinen ”kirje isälle”.

     Kafkan julmanironinen Kirje isälle jäi lähettämättä eikä isä sitä lukenut, kun taas Bellowin kaltaiset kirjailijat pistivät kaiken ajattelemansa postiin eivätkä vai postiin vaan julkaisivat viimeisenkin sanan koko maailman luettavaksi.

     Ja niin paljon kärsimystä, nöyryytystä, sukurakkautta ja vihaa tuli kuvatuksi, ettei ihme että Roth huudahti: ”Älä tyrkytä minulle aihetta juutalainen perhe ja sen kärsimykset!”

Bellowin Tartu tilaisuuteen (miksei ”hetkeen”?) on taideteos, inhimillisyyden helmi, täydellinen romaani noin 140 sivussa.

     Jos Bellow (1915-2005) ei olisi kirjoittanut mitään muuta kuin tämän romaanin, olisiko hänelle sittenkin annettu Nobelin kirjallisuudenpalkinto?

     Tuskinpa, sillä ajatukseen mestarikirjailijasta sisältyy taiteilija joka toistaa taidettaan, taitoaan. Ei sano asiaansa kerran vaan tuhat, niin kuin kirjallisuuden talossa on tuhat ikkunaa eikä kukaan tiedä että kuinka monta lopulta ja miten ne avataan. Suljetaan. Katsotaan sisälle tai sisältä ulos.

     Kun luen Bellowia, tulee mieleen ahdistava kysymys: Täytyykö tämän romaanin jälkeen lukea muitakin ”vakavia” romaaneja? Kannattaako se? Onko Bellowin jälkeen kirjallisuutta? Eikö tässä jo sanottu kaikki tarpeellinen? Riittävästi.

     144 sivulla!

Maailma on täynnä kertomuksia, kerrottuja ja sanomatta jätettyjä.

     Mutta onko kysymyksessä aina sama kertomus isästä ja pojasta ja äidistä? Erehdyksistä joita ihminen ei halua tehdä mutta tekee niitä joutuakseen kärsimään. Ollakseen syntinen, ei maailman vaan omissa silmissään. Kärsimykseen sinut on velvoitettu.

     Bellowin Tartu tilaisuuteen tapahtuu muutaman tunnin ajassa New Yorkissa, eräänä pörssipäivänä kun romaanin poika, epäonnistunut näyttelijä ja myyntimies Tommy Wilhelm (oikeasti Wilhelm Adler) yrittää saada lääkärinä menestyneen, eläkkeellä olevan isänsä maksamaan hotellilaskunsa, jota poika ei pysty maksamaan, koska on erehtynyt pelaamaan pörssissä laardin ja viljan lyhytkaupalla. Poika Adler (Wilhelm/Tommy) asuu samassa hotellissa kuin isä Adler. Isä pelkää kuolemaa eikä halua auttaa poikaa, joka vielä elää, kenties pitkään. Wilhelm on eronnut perheestään (ja rakastajattarestaan) mutta elättää vaimoaan ja lapsiaan, vaikka hänellä ei ole siihen varaa. Hän syö aamiasta hotellin aamiaishuoneessa isänsä kanssa eikä pysty kertomaan kuinka epätoivoiseen jamaan on elämänsä ajanut. Sitten hän lähtee pörssiin tri Tamkinin kanssa, sillä Tamkin on houkutellut Wilhelmin sijoittamaan rahat laardiin ja rukiiseen vaikka Wilhelm tietää (aavistaa) että pörssikurssit laskevat eivätkä nouse. Nousevat laskeakseen. Se kuuluu nykyaikaan, siihen missä maailma on monimutkaisempi kuin Euklideen tai Newtonin aikana.

     Tri Tamkin on psykiatri, terapeutti, aivan oikeasti tai sitten huijari, seikkailija, kummallinen otus, intellektuellin karikatyyri. Hän vahtii ja valvoo Wilhelmiä. ”Sama vanha tarina”, tri Tamkin sanoo Wilhelmille. ”Peruskonflikti isän ja pojan välillä. Se ei lopu, ei koskaan. Ei edes sellaisen hienon vanhan herrasmiehen kuin sinun isäsi ollessa kyseessä.”

Tartu tilaisuuteen lienee romaani ihmisen itsetuntemuksesta, sen syövyttävästä vaikutuksesta. Se on myös tarinaa yksinäisyydestä, epäonnesta, epäonnistumisesta. ”Eihän tämä ole mikään maailma”, Wilhelm huokaa epätoivossaan. ”Vaan jonkinlainen helvetti.”

     Wilhelm sanoo isälleen, että tältä puuttuu myötätunto. Kun kaikki lopulta ajautuu loppuun, kun Wilhelmin on tunnustettava että rahat ovat lopussa, ettei hän pysty auttamaan vaimoaan eikä lapsiaan eikä maksamaan edes hotellin kuukausivuokraa, isä hylkää pojan tylysti: ”Mene pois minun silmistäni. Minun on piinallista katsella sinua, senkin nahjus!”

     Hylätty poika, yksin. Samalla tavalla kuin Kafka Kirjeessä isälle, siinä missä isä sanoo taiteilijapoikaansa syöpäläiseksi joka imee muilta verta oman elämänsä ylläpitämiseksi.

     Mutta eihän Bellowin Wilhelm ajattele vai itseään, tai lainkaan. Paitsi sitten kun hän ajautuu tuntemattoman ihmisen hautajaisiin ja tuntemattoman miehen arkulla repeää itkuun, ikään kuin vihdoin tarttuisi hetkeen. Hetkeen jossa ei ole mitään saavutettavaa. Hetkeen joka ei oikeastaan ole mitään. Vain itse itse. Ei sittenkään helvetti pelkästään.

     Jos mitättömyyteen sopeutuminen on ihmisen kohtalo, silloin Bellowin antisankarista, jokamiehestä, kenestä tahansa miehestä tuleekin eräänlainen sankari. Tai ehkä Bellow sanoo, että ihmisen ei kannata teeskennellä. Kun sen tajuaa, kun tajuaa että teeskentely myrkyttää, vapautuu johonkin, hetkeen kenties.

     Wilhelm, joka ei hallitse elämäänsä eikä pysty järkevästi valitsemaan tekojaan tai ymmärtämään niiden seurauksia, vastaanottaa kuitenkin jostakin ajatustensa reunalta vihjeen ”että elämän tarkoitus, todellinen tarkoitus – se että hän kantoi omaa omituista taakkaansa, tunsi häpeää ja kykenemättömyyttä, maisteli näitä tukahdutettuja kyyneliä – ainoa tärkeä tarkoitus, korkein tarkoitus toteutui tässä. Ehkä erehdysten tekeminen oli hänen elämänsä varsinainen päämäärä ja hänen täälläolonsa sisin sisältö.”

Täälläolo.

     Onko muuallaoloa olemassa? Missä jos on?

     Vailla kärsimystä, ahdistusta, pettymystä?

     Täälläolon traaginen komedia, koominen itsetuntemus. Huvittavaa.

     Muuallaolon mahdoton täydellisyys. Synnittömyys.   Erehtymättömyys. Kolkko itsenäisyys.

Olin aikonut sanoa jotain myös Pentti Saarikoskesta.

     Pakko sanoa. Puhua kääntäjän lapsuksista. Välinpitämättömyydestä lukijaa kohtaan. Tässäkin romaanisuomennoksessa on esimerkkejä Saarikosken kääntäjän laiskuudesta. Antaa tulla paperille mitä sattuu tulemaan. Hui hai.

     Pekka Tarkan loistavan Saarikoski-elämäkerran (2003) mukaan Saarikoski ei paljon välittänyt millaista jälkeä syntyi. Tarkka kertoo kuinka Matti Salo vaati Bellowin Uhrin (1967) suomennoshutiloinnin jälkeen, että Saarikoskelta pitää ottaa suomentajan kynä pois. Tarkka kertoo myös, että John Barthin Uivan ooperan suomentaminen inhotti Saarikoskea eikä hän välittänyt lopputuloksesta mitään, sillä, niin kuin Saarikoski perusteli, ”eihän tuollaista kirjaa juuri kukaan lue, vahinko on vähäinen ja minun syntini pieni”.

     Saarikoski tunnusti olevansa kääntäjänä edesvastuuton.

     Olivatko tilaajatkin?

     Pieni synti Saarikoskelle mutta millainen synti suomennetun kaunokirjallisuuden kustantajille?

     Joitakin Saarikosken kääntämiä teoksia on jo suomennettu uudestaan. Hirvittävin kysymys kaikista hirvittävistä kysymyksistä tulee tässä: Pitäisikö kaikki Saarikosken ”suomettamat” teokset suomentaa uudestaan?

     Kenen kustannuksella?

Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen (Seize the Day, 1956). Suom. Pentti Saarikoski. Tammi 1969. Keltainen kirjasto 92. Alfons Ederin päällyksen takakansi.