[Tarkoitus pyhittää keinot]
Silloin
tällöin poimin kirjahyllystä jonkun vanhan romaanin ja lueskelen
sitä unta odotellessa.
Uneen
päästäkseen ei tarvitse lukea korkeaa taidetta eikä syvällistä
proosaa.
Päinvastoin,
kevyempi tarina siivittää illasta yöhön koska luetusta ei
tarvitse muistaa mitään eikä jälkeenpäin muistella. Joskus
tietysti saattaa käydä, että iltalukemiseksi osuu niin vetävä
romaani, ettei sitä pysty keskeyttämään vaikka kuinka nukuttaisi
ja silloin lukeminen kääntyy tarkoitustaan vastaan.
Mutta
niin käy harvoin.
Joskus
luen Georges Simenonia ja ihmettelen mistä kaupungista ja ajasta hän
oikeastaan kirjoittaa.
Viikonloppuna
luin amerikkalaisen Erle Stanley Gardnerin (1889-1970) kymmenennen Perry Mason
-romaanin Vaarallinen leski (Aura, 1948. Suom. Kai Kaila. Alkuteos
The Case of the Dangerous Dowager, 1937) ja jotenkin tuli mieleen
sama ajatus kuin Simenonin parissa: mistä kaupungista Gardner
oikeastaan kirjoittaa kirjoittaessaan Los Angelesista? Ja mistä
johtuu etten osaa sijoittaa lukemaani mihinkään tiettyyn
vuosikymmeneen? Onko se hyvä vai paha?
Onko
kirjailija onnistunut vai epäonnistunut kirjoitettuaan ”ajattoman”
ja ”paikattoman” romaanin?
Gardner
kirjoitti noin kahdeksankymmentä romaania lakimies Perry Masonista.
Gardner
oli ammatiltaan lakimies ja kaiketi taitava työssään. Hän kierrätti lakituvassa oppimiaan
temppuja fiktioon. Jotenkin Gardnerin kirjailijanura muistuttaa
Raymond Chandlerin uraa. Molemmat aloittivat kirjoittamisen
viihdelukemistoissa, kirjoittivat kovaksikeitettyjä tarinoita
Kalifornian urbaanista viidakosta. Molemmat luopuivat 1930-luvulla varsinaisesta
ammatistaan ja ryhtyivät kirjoittamaan dekkareita.
Mutta
tietysti kirjailijoiden urat kehittyivät eri suuntiin. Chandler
kirjoitti vain kourallisen romaaneja; ja jokainen niistä elää yhä
omana taideteoksenaan. Gardner kirjoitti (tai saneli paremminkin)
hirvittävän määrän teoksia, myös monella salanimellä, ja
tuskin monikaan niistä on jäänyt kenenkään mieleen.
Nyt
lukemani Vaarallinen leski lienee Gardnerin tuotannon paremmasta
päästä. Siinä tapahtumat sijoittuvat lakitupien ulkopuolelle;
kirjoittaja ei ole vielä lakisalidraamojensa vanki vaan yrittää
edes jollakin tavalla kuvata tapahtumia uhkapelilaivalla, joka on
ankkuroitu aluevesirajan tuntumaan, lain ulottumattomiin.
Vaarallisessa
leskessä Gardner kirjoittaa melkein kovaksikeitettyä proosaa. Sehän
tarkoittaa prosaa jossa henkilöiden välinen dialogi sisältää karskia
ja siekailematonta puhetta. Se ei tarkoita kovaa toimintaa nykyajan
trillereiden esittämällä tavalla.
Oikeastaan
on hupaisaa, että Chandlerin ja Dashiell Hammettin kaltaisten kirjailijoiden teoksia kutsutaan kovaksikeitetyiksi dekkareiksi,
sillä toimintaa niissä on hyvin vähän – puhetta ja asennetta
sitäkin enemmän.
Siksipä
luulen, että moni nykylukija pettyy jos hänet ohjataan ensimmäistä
kertaa toisen maailmansodan aikaisten jännityskirjailijoiden
”kovaksikeitettyyn” maailmaan. Pettyy jos odottaa ampumista ja
tappelemista.
Mutta yllättyy jos hän on valmistautumaton kohtaamaan kauniin kitkerää
proosaa.
Gardnerin
romaanien lakimies Perry Mason on aika vastenmielinen tyyppi
pyrkiessään voittamaan rikostapaukset keinolla millä hyvällä.
Jos
Gardner ei kirjoittaisi ”lakimiessankarilleen” vain syyttömiä
puolustettavia, tämän tapaa kiertää lakia ja säädöksiä
juttujensa voittamiseksi voisi pitää laittomana ja roistomaisena.
Epäilyttävänä toimintana. Nihilisminä.
Mutta
Perry Masonin asiakkaat ovat aina ”syyttömiä”, ja siksi
kyseenalaiset keinot menevät läpi; lukija hyväksyy ne koska
”oikeus” tapahtuu. Vähän samalla tavalla katsoja hyväksyy
lännensankarin käyttämän revolverivallan, vaikka tietää että
myös Villissä Lännessä vallitsi lakeja, joita olisi pitänyt noudattaa.
Perry
Mason on jonkinlainen supermies, sekä henkiseltä että fyysiseltä
rakenteeltaan. Gardner ei kuvaa Masonin arkipäivää: Mason ei
viihdy kotona, ei syö juuri mitään eikä ota drinkkejä. Hänellä
on supertehokas ja -kaunis sihteeri Della Street. Masonin tärkein
apulainen on kaduilla uurastava yksityisetsivä Paul Drake, joka
jaksaa kauhistella Masonin ”laittomia” temppuja mutta noudattaa
silti kuuliaisesti isäntänsä tahtoa. ”Näetkös”, Perry Mason
perustelee Paul Drakelle, ”piruja vastaan on joskus taisteltava
helvetin tulella.”
Vaarallisessa
leskessä Masonin ja Della Streetin seksuaalinen suhde on viattomalla
idulla: ”Tyttö [Della Street] hymyili miehen käsivarren
kiertyessä hänen uumilleen ja vetäessä hänet lähemmäs.”
Muuan
kirjoittaja vinoili, että Gardnerin romaaneista voisi leikata pois
kaiken muun kuin dialogin eivätkä tarinat kärsisi siitä lainkaan.
Huomio
osuu ytimeen. Gardner ei oikeastaan kuvaa mitään, ei paikkoja, ei
ihmisiä, ei miljöötä. Ei, kaikki tapahtuu ihmisten välisessä
puheessa ja sen konfliktissa. Gardnerin romaaneissa ”sotaisa”
dialogi vie tarinaa eteenpäin, jännite syntyy puheen ilmaisemasta
vastakohtaisuudesta, etujen ristiriidasta, totuuden salaamisesta ja
yrityksestä sen paljastamiseen.
Tässä
mielessä Gardner kirjoittaa kuin näytelmiä. Lavastuksia ei
sellainen puhedraama kaipaa ympärilleen.
Mitä
pidemmälle Gardnerin ura kehittyi, sitä enemmän oikeussalien käänteet muuttuivat ennalta arvattavaksi ja sitä useammin dialogin
vastakkaiset asettelut muuttuivat pakonomaiseksi rutiiniksi.
Dialogin
ylivalta kenties selittää miksi Perry Mason -tv-sarjasta tuli niin
suosittu. Niitä valmistettiin vuosina 1957-1966 jopa 271 jaksoa,
pääosassa Perry Masonina Raymond Burr (1917-93), jonka jotkut muistavat
Hitchcockin Takaikkunasta ja monet tv-sarjasta Ironside. Burr palasi
vielä ennnen kuolemaansa Perry Masoniksi – nyt harmaatukkaisena ja
partaisena. Pirkko Valtonen piirtää oheiseen kanteen tämän
Burrin.
Hämärän
mielikuvan mukaan meilläkin kotona katseltiin Perry Masoneita, mutta
en pysty ajoittamaan mihin vuosiin se sijoittuu.
Michael
Crichton julkaisi vuonna 1992 trillerin Rising Sun (Nouseva aurinko.
Suom. Tarmo Haarala. Tammi 1994).
Crichton kritisoi yleensä romaaneissaan jotakin modernissa yhteiskunnassa tai
tiedemaailmassa valloilleen päässyttä epäkohtaa. Nousevassa
auringossa teemana oli arvioida USA:n teknistaloudellista
rappeutumista Japanin nousevaan teollisuusmahtiin verrattuna. Tuohon
aikaan japanilaiset monialayritykset ostivat amerikkalaisa firmoja,
Hollywoodia myytiin japanilaisille kuva kuvalta ja levy levyltä. Japsikärryt valtasivat highwayt.
Romaanissa
muuan fyysikko tilittää katkerana amerikkalaista ongelmaa:
”Amerikassa
saattaa olla pulaa insinööreistä ja tiedemiehistä, mutta me
olemme maailman johtava lakimiesten tuottaja. Amerikassa on puolet
koko maailman lakimiehistä. Ajatelkaa sitä.”
”Meillä
on neljä prosenttia maailman väestöstä. Meillä on
kahdeksantoista prosenttia maailmantaloudesta. Mutta meillä on
viisikymmentä prosenttia lakimiehistä. Ja tiedekunnista tulvii joka
vuosi kolmekymmentäviisituhatta lisää. Tuotteliaisuutemme on
suunnattu siihen. Siinä on kansallinen polttopisteemme. Puolet
televisio-ohjelmista käsittelee lakimiehiä. Amerikasta on tullut
lakimiesten maa. Kaikki esittävät haasteita. Kaikki riitelevät.
Kaikilla on oikeusjuttuja.”
Perry
Masonin Kaliforniasta ei näin ollen tunnukaan olevan pitkä matka
Crichtonin kuvaaman Amerikkaan - ja vielä lyhyempi matka John
Grishamin ja Scott Turowin Yhdysvaltoihin.
Erle
Stanley Gardner, Rex Stout, Ellery Queen ja Quentin Patrick
ryöpsähtivät suomalaisten lukijoiden tietoisuuteen 1940-luvun
lopulla ja 50-luvun aikana. Ei vähiten siksi että laadukas
Sapo-sarja (WSOY) ja Salamasarja (Gummerus) julkaisivat valtavan
määrän hyvää salapoliisikirjallisuutta.
Tässä
mielessä uskaltaa kai sanoa, että me jotka opimme lukemaan 1950-luvulla, pääsimme kokemaan jotakin sellaista mikä ei toistu.
Saimme todistaa ainutkertaiseksi jäävän kirjallisen aarrearkun
avautumisen. Totaalisesti uutta Sapo-sarjaa ei voi tulla koska
melkein kaikki on julkaistu, ja vain yksittäisiä merkkiteoksia
saattaa ilmaantua lukumarkkinoille.
Jos
tulenkantajat avasivat 20-luvulla ikkunoita Eurooppaan, niin
Sapo-sarja ja Salamasarja avasivat 50-luvulla ikkunat anglosaksiseen
jännityskirjallisuuteen.
Ironista
kyllä tämä tapahtui samaan aikaan kun kirjallinen eliittimme availi räppänöitä modernismiin ja yritti irrottautua realistisesta
kirjallisuusperinteestä.
En
väitä että Gardneria, Stoutia, Queeniä tai Patrickia pitäisi
ryhtyä nyt lukemaan, tai että niitä edes kovin jaksaisi lukeakaan
paitsi kuriositeettina. Ne toki viihdyttävät, mutta kuuluvat
sittenkin toiseen aikaan – menneeseen maailmaan.
Kannattaa
kuitenkin muistaa, että näiden (ja monien muiden, parempienkin)
kirjailijoiden ”maihinnousu” 1950-luvun Suomeen osallistui suomalaisen yhteiskunnan muutokseen, kaupungistumisen alkuun ja
kulttuurisen painopisteen kääntymiseen kohti länttä.
Katsoin Perry Masonia MTV-sarjalla, en tiennyt, että niiden alkuperä on dekkarit.
VastaaPoistaJoissakin tv-jutuissa tarinat kai perustuivat Gardnerin romaaneihin tai novelleihin, joissakin vain henkilöt olivat Gardnerin luomia.
PoistaEnpä tiedä mikä Gardnerin status tällä hetkellä on esimerkiksi kotimaassaan.