Perry Mason

[Tarkoitus pyhittää keinot]

Silloin tällöin poimin kirjahyllystä jonkun vanhan romaanin ja lueskelen sitä unta odotellessa.

     Uneen päästäkseen ei tarvitse lukea korkeaa taidetta eikä syvällistä proosaa.

     Päinvastoin, kevyempi tarina siivittää illasta yöhön koska luetusta ei tarvitse muistaa mitään eikä jälkeenpäin muistella. Joskus tietysti saattaa käydä, että iltalukemiseksi osuu niin vetävä romaani, ettei sitä pysty keskeyttämään vaikka kuinka nukuttaisi ja silloin lukeminen kääntyy tarkoitustaan vastaan.

     Mutta niin käy harvoin.

     Joskus luen Georges Simenonia ja ihmettelen mistä kaupungista ja ajasta hän oikeastaan kirjoittaa.

     Viikonloppuna luin amerikkalaisen Erle Stanley Gardnerin (1889-1970) kymmenennen Perry Mason -romaanin Vaarallinen leski (Aura, 1948. Suom. Kai Kaila. Alkuteos The Case of the Dangerous Dowager, 1937) ja jotenkin tuli mieleen sama ajatus kuin Simenonin parissa: mistä kaupungista Gardner oikeastaan kirjoittaa kirjoittaessaan Los Angelesista? Ja mistä johtuu etten osaa sijoittaa lukemaani mihinkään tiettyyn vuosikymmeneen? Onko se hyvä vai paha?

      Onko kirjailija onnistunut vai epäonnistunut kirjoitettuaan ”ajattoman” ja ”paikattoman” romaanin?

Gardner kirjoitti noin kahdeksankymmentä romaania lakimies Perry Masonista.

     Gardner oli ammatiltaan lakimies ja kaiketi taitava työssään. Hän kierrätti lakituvassa oppimiaan temppuja fiktioon. Jotenkin Gardnerin kirjailijanura muistuttaa Raymond Chandlerin uraa. Molemmat aloittivat kirjoittamisen viihdelukemistoissa, kirjoittivat kovaksikeitettyjä tarinoita Kalifornian urbaanista viidakosta. Molemmat luopuivat 1930-luvulla varsinaisesta ammatistaan ja ryhtyivät kirjoittamaan dekkareita.

     Mutta tietysti kirjailijoiden urat kehittyivät eri suuntiin. Chandler kirjoitti vain kourallisen romaaneja; ja jokainen niistä elää yhä omana taideteoksenaan. Gardner kirjoitti (tai saneli paremminkin) hirvittävän määrän teoksia, myös monella salanimellä, ja tuskin monikaan niistä on jäänyt kenenkään mieleen.

     Nyt lukemani Vaarallinen leski lienee Gardnerin tuotannon paremmasta päästä. Siinä tapahtumat sijoittuvat lakitupien ulkopuolelle; kirjoittaja ei ole vielä lakisalidraamojensa vanki vaan yrittää edes jollakin tavalla kuvata tapahtumia uhkapelilaivalla, joka on ankkuroitu aluevesirajan tuntumaan, lain ulottumattomiin.

     Vaarallisessa leskessä Gardner kirjoittaa melkein kovaksikeitettyä proosaa. Sehän tarkoittaa prosaa jossa henkilöiden välinen dialogi sisältää karskia ja siekailematonta puhetta. Se ei tarkoita kovaa toimintaa nykyajan trillereiden esittämällä tavalla.

     Oikeastaan on hupaisaa, että Chandlerin ja Dashiell Hammettin kaltaisten kirjailijoiden teoksia kutsutaan kovaksikeitetyiksi dekkareiksi, sillä toimintaa niissä on hyvin vähän – puhetta ja asennetta sitäkin enemmän.

     Siksipä luulen, että moni nykylukija pettyy jos hänet ohjataan ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan aikaisten jännityskirjailijoiden ”kovaksikeitettyyn” maailmaan. Pettyy jos odottaa ampumista ja tappelemista.

     Mutta yllättyy jos hän on valmistautumaton kohtaamaan kauniin kitkerää proosaa.

Gardnerin romaanien lakimies Perry Mason on aika vastenmielinen tyyppi pyrkiessään voittamaan rikostapaukset keinolla millä hyvällä.

     Jos Gardner ei kirjoittaisi ”lakimiessankarilleen” vain syyttömiä puolustettavia, tämän tapaa kiertää lakia ja säädöksiä juttujensa voittamiseksi voisi pitää laittomana ja roistomaisena. Epäilyttävänä toimintana. Nihilisminä.

     Mutta Perry Masonin asiakkaat ovat aina ”syyttömiä”, ja siksi kyseenalaiset keinot menevät läpi; lukija hyväksyy ne koska ”oikeus” tapahtuu. Vähän samalla tavalla katsoja hyväksyy lännensankarin käyttämän revolverivallan, vaikka tietää että myös Villissä Lännessä vallitsi lakeja, joita olisi pitänyt noudattaa.

     Perry Mason on jonkinlainen supermies, sekä henkiseltä että fyysiseltä rakenteeltaan. Gardner ei kuvaa Masonin arkipäivää: Mason ei viihdy kotona, ei syö juuri mitään eikä ota drinkkejä. Hänellä on supertehokas ja -kaunis sihteeri Della Street. Masonin tärkein apulainen on kaduilla uurastava yksityisetsivä Paul Drake, joka jaksaa kauhistella Masonin ”laittomia” temppuja mutta noudattaa silti kuuliaisesti isäntänsä tahtoa. ”Näetkös”, Perry Mason perustelee Paul Drakelle, ”piruja vastaan on joskus taisteltava helvetin tulella.”

     Vaarallisessa leskessä Masonin ja Della Streetin seksuaalinen suhde on viattomalla idulla: ”Tyttö [Della Street] hymyili miehen käsivarren kiertyessä hänen uumilleen ja vetäessä hänet lähemmäs.”

Muuan kirjoittaja vinoili, että Gardnerin romaaneista voisi leikata pois kaiken muun kuin dialogin eivätkä tarinat kärsisi siitä lainkaan.

     Huomio osuu ytimeen. Gardner ei oikeastaan kuvaa mitään, ei paikkoja, ei ihmisiä, ei miljöötä. Ei, kaikki tapahtuu ihmisten välisessä puheessa ja sen konfliktissa. Gardnerin romaaneissa ”sotaisa” dialogi vie tarinaa eteenpäin, jännite syntyy puheen ilmaisemasta vastakohtaisuudesta, etujen ristiriidasta, totuuden salaamisesta ja yrityksestä sen paljastamiseen.

     Tässä mielessä Gardner kirjoittaa kuin näytelmiä. Lavastuksia ei sellainen puhedraama kaipaa ympärilleen.

     Mitä pidemmälle Gardnerin ura kehittyi, sitä enemmän oikeussalien käänteet muuttuivat ennalta arvattavaksi ja sitä useammin dialogin vastakkaiset asettelut muuttuivat pakonomaiseksi rutiiniksi.

     Dialogin ylivalta kenties selittää miksi Perry Mason -tv-sarjasta tuli niin suosittu. Niitä valmistettiin vuosina 1957-1966 jopa 271 jaksoa, pääosassa Perry Masonina Raymond Burr (1917-93), jonka jotkut muistavat Hitchcockin Takaikkunasta ja monet tv-sarjasta Ironside. Burr palasi vielä ennnen kuolemaansa Perry Masoniksi – nyt harmaatukkaisena ja partaisena. Pirkko Valtonen piirtää oheiseen kanteen tämän Burrin.

     Hämärän mielikuvan mukaan meilläkin kotona katseltiin Perry Masoneita, mutta en pysty ajoittamaan mihin vuosiin se sijoittuu. 

Michael Crichton julkaisi vuonna 1992 trillerin Rising Sun (Nouseva aurinko. Suom. Tarmo Haarala. Tammi 1994).

     Crichton kritisoi yleensä romaaneissaan jotakin modernissa yhteiskunnassa tai tiedemaailmassa valloilleen päässyttä epäkohtaa. Nousevassa auringossa teemana oli arvioida USA:n teknistaloudellista rappeutumista Japanin nousevaan teollisuusmahtiin verrattuna. Tuohon aikaan japanilaiset monialayritykset ostivat amerikkalaisa firmoja, Hollywoodia myytiin japanilaisille kuva kuvalta ja levy levyltä. Japsikärryt valtasivat highwayt.

     Romaanissa muuan fyysikko tilittää katkerana amerikkalaista ongelmaa:

     ”Amerikassa saattaa olla pulaa insinööreistä ja tiedemiehistä, mutta me olemme maailman johtava lakimiesten tuottaja. Amerikassa on puolet koko maailman lakimiehistä. Ajatelkaa sitä.”

     ”Meillä on neljä prosenttia maailman väestöstä. Meillä on kahdeksantoista prosenttia maailmantaloudesta. Mutta meillä on viisikymmentä prosenttia lakimiehistä. Ja tiedekunnista tulvii joka vuosi kolmekymmentäviisituhatta lisää. Tuotteliaisuutemme on suunnattu siihen. Siinä on kansallinen polttopisteemme. Puolet televisio-ohjelmista käsittelee lakimiehiä. Amerikasta on tullut lakimiesten maa. Kaikki esittävät haasteita. Kaikki riitelevät. Kaikilla on oikeusjuttuja.”

     Perry Masonin Kaliforniasta ei näin ollen tunnukaan olevan pitkä matka Crichtonin kuvaaman Amerikkaan - ja vielä lyhyempi matka John Grishamin ja Scott Turowin Yhdysvaltoihin.

Erle Stanley Gardner, Rex Stout, Ellery Queen ja Quentin Patrick ryöpsähtivät suomalaisten lukijoiden tietoisuuteen 1940-luvun lopulla ja 50-luvun aikana. Ei vähiten siksi että laadukas Sapo-sarja (WSOY) ja Salamasarja (Gummerus) julkaisivat valtavan määrän hyvää salapoliisikirjallisuutta.

     Tässä mielessä uskaltaa kai sanoa, että me jotka opimme lukemaan 1950-luvulla, pääsimme kokemaan jotakin sellaista mikä ei toistu. Saimme todistaa ainutkertaiseksi jäävän kirjallisen aarrearkun avautumisen. Totaalisesti uutta Sapo-sarjaa ei voi tulla koska melkein kaikki on julkaistu, ja vain yksittäisiä merkkiteoksia saattaa ilmaantua lukumarkkinoille.

     Jos tulenkantajat avasivat 20-luvulla ikkunoita Eurooppaan, niin Sapo-sarja ja Salamasarja avasivat 50-luvulla ikkunat anglosaksiseen jännityskirjallisuuteen.

     Ironista kyllä tämä tapahtui samaan aikaan kun kirjallinen eliittimme availi räppänöitä modernismiin ja yritti irrottautua realistisesta kirjallisuusperinteestä.

     En väitä että Gardneria, Stoutia, Queeniä tai Patrickia pitäisi ryhtyä nyt lukemaan, tai että niitä edes kovin jaksaisi lukeakaan paitsi kuriositeettina. Ne toki viihdyttävät, mutta kuuluvat sittenkin toiseen aikaan – menneeseen maailmaan.

     Kannattaa kuitenkin muistaa, että näiden (ja monien muiden, parempienkin) kirjailijoiden ”maihinnousu” 1950-luvun Suomeen osallistui suomalaisen yhteiskunnan muutokseen, kaupungistumisen alkuun ja kulttuurisen painopisteen kääntymiseen kohti länttä.