Piukat paikat

[elokuvaa, puutulleja ja kauppatasetta]

Silloin kun Mauno Koivisto toimi valtiovarainministerinä ja pääministerinä, hänellä oli tapana ilmestynä tv-ruutuun synkistelemään Suomen talouden tilaa.

     Useammin kuin kerran Koivisto julmisteli suomalaisten yhteisestä velasta ulkomaille. Hänellä oli aina tarkat rätingit kauppa- ja vaihtotaseesta, siitä kuinka paljon jokainen suomalainen oli hypoteettisesti velkaa muulle maailmalle.

     En muista että Koivisto olisi koskaan ilmestynyt uutisiin tuulettamaan päinvastaista tilannetta: että jokainen meistä on saamassa ulkomailta tuhansia markkoja.

     Ehkä hän ajatteli, että jos tietäisimme hyvän tilanteen, me tuhlaisimme rahat alta aikayksikön.

     Tai sitten meillä ei Koiviston aikoina ollut saatavia muualta.

     Kun katsoo Suomen Pankin julkaisemaa taulukkoa vaihtotaseen historiasta, huomaa että itsenäisyydenajalla oikeastaan vain 1930-luvulla ja noin vuosina 1995-2005 Suomen vaihtotase suhteessa bruttokansantuotteeseen on ollut selvästi plussalla.

     Velat muuttuivat saataviksi vain poikkeustilanteissa.

Oscar-palkintojen innoittamana Guardianissa virkistettiin viime viikonvaihteessa lukijoiden muistia ja käytiin läpi amerikkalaisten käsikirjoittajien vuonna 2005 laatimaa listaa 101:stä parhaasta elokuvakäsikirjoituksesta.

     Kymmenen parasta ovat: Casablanca, Kummisetä, Chinatown, Citizen Kane, Kaikki Eevasta, Annie Hall, Auringonlaskun katu, Kasvot kuvaruudussa, Piukat paikat ja Kummisetä II.

     Kun vilkaisin pikaisesti 101 elokuvan listaa, totesin että olen nähnyt niistä melkein kaikki, noin 95.

      Tämä ei ole mikään uroteko, tietenkään. Jokainen jota elokuvat vähänkin kiinnostavat, on nähnyt suurimman osan 101 parhaasta, koska ne ovat klassikoita. Vähänkin kauemmin elokuvissa käynyt ja telkkaria katsonut aikalainen on väistämättä nähnyt nämä filmit.

     Amerikkalaisten käsikirjoittajien valikoima parhaista käsikirjoituksista on tietysti varsin amerikkalainen. Listalta löytyy vain pari eurooppalaista elokuvaa, yksi Renoir ja yksi Fellini.

     Tämäkään ei ole yllätys.

     Eikä se ole pakinan aiheen kannalta oleellista.

Oleellista on, että kulttuuri on yhteistä ja rajatonta, vapaata kulkemaan filosofisten ja fyysisten rajojen yli.

     Yhtä oleellista on että suomalaiset ovat tässä saamapuolella. Meidän kannalta ”kauppatase”, ”maksutase” ja ”vaihtotase” ovat negatiivisia. Me tuomme enemmän kuin viemme. Me olemme yhdessä velkaa muulle maailmalle.

     Mutta tätä ”kulttuurivelkaa” ei pidä kauhistella. Ei edes Koiviston. Sitä ei tarvitse maksaa koskaan pois. Jos se kasvaa korkoa korolle, siitä on pelkästään hyötyä.

     Tässä jos missä velat muuttuvat saataviksi.

”Britannian vapaakauppapolitiikan yksi puoli tähtäsi markkinoiden valtaamiseen omalle vientiteollisuudelle”, kirjoittaa Markku Kuisma teoksessa Saha (Siltala 2011).  ”Toinen yhtä tärkeä puoli oli turvata mahdollisimman edullinen elintarvikkeiden ja raaka-aineiden hankinta saarivaltakuntaan.”

     Vuosina 1842-1866 Englanti poisti asteittain puutullit. Ei luonnonoikeudellista moraalia kohentaakseen vaan hyötyäkseen vapaakaupasta. Yhteinen hyvä palveli yksityistä etua. Ja päinvastoin.

     Puutullien poistuminen avasi Suomelle tien vaurastumiseen.

     ”Suomalaisesta näkökulmasta olennaisinta oli”, Kuisma sanoo, ”että Britannian kauppapolitiikan liberalisointi palautti protektionismin rikkoman yhteyden tärkeimmälle markkina-alueelle. Kun Lontoo vaihtoi suojatullit vapaakauppaan, se avasi samalla portin Pohjolan metsäteolliselle läpimurrolle.”

     Vapaakauppa järkytti Impivaaran rauhaa. Sahoja pystytetttiin, puita kaadettiin, rahaa ja vapautta kehrättiin.

Ensi syksynä presidentti Mauno Koivisto täyttää 90 vuotta.

     Koivisto on antanut Huvudstadbladetille 3.3. haastattelun otsikolla Finland hör hemma i EU, jota Helsingin Sanomat lainaa verkkosivullaan. Haastattelussa Koivisto sanoo, että taloudellinen verkosto takaa rauhan paljon paremmin kuin esimerkiksi sotilaallinen liittoutuminen Naton kanssa.   ”Kauppasopimukset ovat eräänlaisia pehmeitä rauhansopimuksia”, Koivisto muistuttaa.

     Hän kertoo suhtautuneensa alusta asti myönteisesti Suomen eurooppalaiseen yhdentymiseen, siihen että asioita käsitellään laajemmassa asiayhteydessä, että ollaan mukana suuremmassa mittakaavassa.
     Että yhteiset säännöt ovat voimassa.

     ”Minua ei erityisesti kiinnostanut se, että hölmöjä suunnitelmia vietäisiin läpi mahdollisimman itsenäisesti”, Koivisto sanoo. ”On tärkeää käydä laajoja keskusteluja, ja meidän tulee olla sidoksissa toisiimme. Meidän on oltava mukana siellä, missä taloudellisia kysymyksiä ratkaistaan ja meillä on oltava ääni, vaikka se olisi heikkokin."

     Tästähän melkein tulee mieleen Yhdysvaltojen perustajien näkemykset, joihin viittasin toissaviikkoisessa pakinassa. Suuruus on paras keino vaalia vähemmistöjen oikeuksia.

Pieni saattaa olla kaunista, mutta usein se on ahdasmielisyyden synonyymi. Äärimmäinen itsenäisyys hivelee itsetuntoa, mutta yhteisölle se saattaa koitua turmioksi.

     On sääli että nationalistinen populismi valtaa Eurooppaa, meillä ja muualla. Lyhytnäköisyys johtaa taaksepäin. Edistys ei ole luonnonlaki.

     Populistien halu sulkea rajat sisäänpäin ja toive avata rajat ulospäin on itsepetosta.

     Henkisiä ja fyysisiä muureja rakentavat ”nationalistit” kehottavat suomalaisia välttelemään ulkomailta tulevia tavaroita, sapuskaa ja palveluita. Samaan aikaan he kauppaavat ulkomaille suomalaisia laivoja ja muuta tekniikkaa.

     Kuka näin tekopyhältä kauppamieheltä mitään ostaisi?

Demokratia on kummallinen apparaatti. Siitä voi tulla ulos melkein mitä tahansa.

     Kansa ei ole koskaan väärässä - niinkö?

     Kyllä kansa tietää.

     Ihanko totta? Että tietää!

     Jos näin on, näin varmaankin on, mutta kannattaa muistaa, että vaikka kansa äänestää aina ”oikein”, sen valitsemat edustajat voivat tehdä huonoja päätöksiä.  Demokraattisesti valittu edusmies ohjaa auton kenties ojaan.

     Demokratiasta ei siis mitenkään seuraa, että valitut parlamentit tekisivät väistämättä parhaita mahdollisia päätöksiä.

Sisiliassa paistoi aurinko vapunpäivänä 2011.

     Muutaman myrskyisen päivän jälkeen taivas loisti sinisenä unelmana Taorminan ja Castelmolan kukkuloiden yläpuolella. Vietimme vapunpäivää Giardini Naxoksen hiekkarannalla. Tyhjäntoimittamista auringonpaisteessa, välipaloja ja proseccoja.

     Seuraavana päivänä odottelimme Messinan junaa Giardini Naxoksen rautatieasemalla. Asemalaiturilla oli vain yksi penkki istua.

     Tällä asemalla Francis Ford Coppola kuvasi yhden kohtauksen elokuvaan Kummisetä osa III (1990). Miljöö on edelleen melkein sama, mutta laiturin kivetys on uusittu. Kummisedässä asemakohtaus on tapahtuvinaan Bagheriassa.

     Odotimme Messinaan menevää junaa. Viereemme horjahteli hieman pelottavan näköinen juopunut mies rokonarpisine kasvoineen, pitkässä takissa ja leverälierinen musta hattu päässä. Kuin suoraan mafiaelokuvasta.

     Istuuduttuaan mies ryhtyi juttelemaan. Hän kysyi mistä olimme kotoisin. Sitten millaista politiikkaa Suomessa harjoitetaan.

     ”Huono juttu”, mies sanoi kun kerroin että populistit olivat voittaneet kevään vaalit. Juovuksissa tai ei, mies tuntui tietävän Suomen poliittisesta elämästä jotakin.

     ”Tiedättekö?” hän kysyi ennen kuin horjahteli luotamme. ”Tiedättekö että Obama on tänään ampunut Osama bin Ladenin?”

     Emme tienneet.

     Emme uskoneet pelottavalta näyttävän miehen puheita ennen kuin kuulimme, että hän oli oikeassa.

              Giardini Naxos, rautatieasema. Kyösti Salovaara 2011.