Aika on julma kriitikko

[Minkä sille sitten mahtaa?]

Ei mitään!

     Ei sille mitään mahda.

     Aika hyväksyy ja hylkää mitä kirjoja kannattaa lukea, valitsee eloon jäävät ja tuomitsee suurimman osan romaaneista kadotukseen. Se on julmaa eikä ajan kriitikontoimeen myönnetä veto-oikeutta.

     Minullekaan.

     Tähän sopisi lopettaa.

     Mutta jatkan kuitenkin.

Romaanin häilyvää elinkaarta ryhdyin pohtimaan luettuani Hyönteisdokumentti-blogista Hdcaniksen negatiivisen arvion Alberto Moravian romaanista Keskipäivän aave (alkuteos 1954). Hdcanis piti kirjaa lukemisen kannalta ”hutina” eikä suositellut sitä kenellekään.

      Tuohon arvioon ei ole nokan koputtamista.

      En koputa, mutta jäin miettimään, että itselleni – ja monelle kanssaihmiselle 1960-luvulla – Alberto Moravian rohkeat, seksikkäät, keskiluokan ahdistuksen psykologiassa ”piehtaroivat” romaanit olivat virkistävää eskapismia tunkkaisesta arkipäivästä ulos avarampaan maailmaan. Teini-ikäisenä suosikkini oli Moravian romaani Tyhjä kangas (1960), vaikka omakohtaisesti en tiennyt sen aihepiiristä mitään, mutta vaistosin radikaalin, melkeinpä poliittisen asenteen seksuaaliseen vapautumiseen ja pikkuporvarillisen, keskiluokkaisen elämäntavan kritiikin.

     Mutta nykyhetkessä tuollaista radikalismia ei kaiketi tarvita, koska yhteiskunnallinen ilmapiiri ja ihmisten arkipäivä on kyllästetty liberaaleilla arvoilla ja pikkuporvarisilla eduilla, saatavilla.

     Alberto Moravia totesi the Paris Reviewin kesänumerossa vuonna 1954, että vaikka hänen kaltaisella taiteilijalla pitääkin olla selkeä asenne moraaliseen, poliittiseen, filosofiseen tai sosiaaliseen uudistushaluun, kirjailijan tuotanto ei kuitenkaan kanna vuosien päähän sen perusteella mihin kirjailija uskoo vaan hänen teostensa perusteella. Ne elävät, jos elävät, siis siitä huolimatta mihin (poliittiseen tai moraalisen ajatukseen) kirjailija uskoo.

      Ehkäpä Moravian romaaneissa oli sittenkin liian paljon sanottavaa ja liian vähän yleispätevää ja kestävää ”estetiikkaa”.

Miksi toiset kirjat elävät ja toiset eivät?

      Tähän on melkein mahdoton vastata. Klassikon resepti puuttuu. Sitä ei löydä marketin hyllyltä. Vai menisikö etsimään?

     Mutta pitääkö kaikkien kirjojen sitten elää aikakautensa ylitse? Niinkö romaanin arvo mitataan? Tässä ja nyt.

     Ei suinkaan, sanon ja tästä ei liene eripuraa. Tässä ajassa ja kaikkina aikoina tarvitaan kirjoja, jotka saavat lukijan havahtumaan, mihin tahansa minkä taiteilija haluaa esittää. Se voi olla vakavaa, kevyttä, viihdyttävää, asiapitoista tai höttöä vailla vertaa.

      Niin että tässä hetkessä – eikä muita taida olla valittavana – kannattaa lukea kirjoja kirjoina juuri nyt ja jättää ajan julman kritiikon tehtäväksi valita ne kirjat, ne romaanit joita aika katsoo ”oikeaksi” poimia kannettavaksi tuleviin aikoihin ja niissä eläville ihmisille.

Teoksessaan Romaanitaide (1947) Alex Matson hahmotteli sellaista romaanin muotoa, esteettistä ilmiasua joka selittää miksi jotkut romaanit ovat valikoituneet klassikoiksi ajan julman kriitikon kynsissä.

      Oleellista Matsonin ideassa kai oli, että romaani elää, jos on elääkseen, esteettisen muotonsa ansiosta, eikä niinkään sen perusteella mitä kirjailija muodon sisässä sanoo. Tämä siitä huolimatta, että romaanissa ”muoto ja ajatus ovat yhtä” ja että siinä ”ajatus on muotoa”, niin kuin Matson kirjoitti. Aatteellisestakin lähestymistavasta huolimatta romaanin elinvoima perustuu sen muotoon, esteettiseen rakennelmaan, jonka sanat pystyttävät.

     Matson vertasi romaania tauluun, jonka äärellä taidearvo määräytyy (kiistattomasti) sen perusteella minkä ”muotoinen” se on, eikä sen perusteella mitä taulu esittää. ”Mutta koska romaanikin on taideteos”, Matson totesi, ”niin senkin olemus liittyy lähemmin sen muotoon kuin siihen mitä tuo muoto esittää.”

     Ja Matsonin yhteenveto:

     ”Suurin piirtein saa kukin romaani sen kohtalon, minkä se ansaitsee, mistä seikasta saamme kuitenkin kiittää vähemmän arvostelijoita, joita väärä tai puutteellinen muotonäkemys saa ylistämään romaaneja, jotka oikean näkemyksen valossa paljastuvat heti tekotaiteeksi, kuin sitä, että romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.”

Matsonin ideaalisesta romaanimuodosta voi päätyä metafyysisiin sfääreihin, ymmärsipä hänen teesinsä oikein tai väärin tai ei lainkaan. Elämän ja romaanin yhtäläinen rakennetapa, huh huh!

     Aika paljon vaadit, Alex.

     Sitä virhettä ei kuitenkaan kannata tehdä, että hylkäisi ajastaan sellaisen kirjallisuuden, joka pursuaa ajatuksia muodon kustannuksella; että vähättelisi kirjallisuutta joka yrittää tavalla tai toisella ”parantaa” maailmaa, hätkähdyttää lukijansa ja johdattaa heitä jos ei fyysisille barrikadeille niin henkisille kuitenkin.

     Mutta Matsonin ajatus romaanin muodosta elinkaaren takaajana tai paremminkin selittäjänä saattaa hyvinkin pitää kutinsa; vain sellaiset romaanit elävät sukupolvelta toiselle jotka eivät liiassa määrin toimi tiettyyn yhteiskunnalliseen tilanteeseen kytkettyjen radikaalisten ajatusten megafonina.

     Ehkäpä Moravialla (hänen romaaniensa muodolla) ei ole mitään kerrottavaa 2000-luvun ihmiselle, mutta omassa ajassaan hän oli tärkeä kirjailija, taiteilija. Niin kuin olivat Hannu Salama ja vaikkapa Christer Kihlman Suomessa. Ja vaikka Erica Jongin, Marilyn Frenchin tai Francine du Plessix Grayn kaltaisia feministikirjalijoita ei kenties enää tarvita, niin aikanaan heidän romaaninsa olivat airueita vapaampaan maailmaan tai ainakin vapaamman maailman kuvitteluun, haaveeseen.

     Tai ajatellaanpa 1900-luvun alkupuolen yhteiskunnallisia, sosialistisia kirjailijoita. Jack Londonin ja Upton Sinclairin (ja monien muiden joita emme muista tai joista emme ole koskaan edes tienneet) yhteiskuntakertomuksia luettiin ympäri maailmaa. Tänään Sinclairia ei lue kukaan, ja Londoniltakin luetaan vain seikkailukertomuksia ja luontokuvauksia.

     Suomessa Raoul Palmgren julkaisi 1980-luvun alkupuolella lavean tutkimuksen suomalaisista yhteiskunnallisista kirjailijoista, työväenkirjailijoista sanalla sanoen. Kolmeosaisessa teoksessa Kapinalliset kynät (1983-84) käsitelttiin ja tutkittiin noin 170 työväenkirjailijaa vuosilta 1918-51.

     Kuinka montaa noista kirjailijoista tänään luetaan? Tuskinpa juuri ketään. Tai kuka edes tietää ja muistaa heidän nimensä, heidän teoksistaan puhumattakaan?

     Ja silti, sekä Londonin, Sinclairin että kymmenien suomalaisten yhteiskunnallisten kirjailijoiden romaaneilla on ollut, tai on saattanut olla merkittävät tehtävä omassa ajassaan; siitä riippumatta kuinka yleispätevän esteettisen muodon he pystyivät romaaneihinsa rakentamaan.

     Ajatus on tosiaan ja toisinaan merkinnyt paljon.

Joskus romaanin ajatus ja muoto ovat yhtä klassista puuta.

     Mutta toisinaan ajatus on tärkeämpää kuin muoto.

     Niinkin saattaa käydä, että pelkkä muoto kannattelee romaania (taidetta) vuosien yli – vai miksi me muutoin yhä lukisimme esimerkiksi Agatha Christien kaltaista ”yhteiskunnallisesti” ja ”ajatuksellisesti” tyhjää kirjailijaa?

                                                 Jaakko Salovaara 2014

Corazón 
Agatha Ruiz de la Pradan & D-Facton valotaideteos (osa).
Kun valot sammuvat, taideteos katoaa.
Mihin se menee? Jää? Sydän ja rakkaus?
Muistikuviin? Digikuviin?
Entä romaani -
missä se on kadottuaan hyllyistä ja varastoista?