Journalisti jännityskirjailijana

[pari sanaa Frederick Forsythistä]

Kirjoja on kaikenlaisia ja niin myös miehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä.

     Siis on kaikenlaisia lukijoita.

     Koska kaikenlaiset lukijat lukevat kaikenlaista ja enimmäkseen mitä haluavat, olisi naiivia ja ylimielistä vaatia kirjallisuudelta, romaanilta jotakin tiettyä muotoa, sisältöä, asennetta.

     Toisia ihastuttaa moderni romaani, joka kuvaa maailman sirpaleista ja sattumasta rakentuneena, tai epä-rakentuneena. Jotkut taas jaksavat vuodesta toiseen lukea realistisia romaaneja, ikään kuin etsiäkseen sattumanvaraiselta näyttävälle elämälle, kollektiiviselle tai yksilölliselle, järkevää selitystä, ”tarinaa” joka kulkee johonkin suuntaan, seurauksia joiden syyt ovat löydettävissä ja pääteltävissä.

     Tunnustan tässä kuuluvani jälkimmäiseen porukkaan.

     Sillä lisäyksellä että hentomielisyyteni tähden odotan realistiselta romaanilta ripauksen romantiikkaa. Uskoa parempaan, siihen että ainakin lyhyellä aikavälillä kollektiivit, perheet ja yksilöt pystyvät haaveilemaan jostakin, joka myös voi toteutua. Sattuma suistaa yhteisöjä ja yksilöitä kadotukseen ja tuskaan, mutta silti elämällä makrotasolla ja mikrokokemuksena on myös aurinkoinen puolensa.

     Pari päivää sitten amerikkalainen kirjailija Thomas Mallon tunnustautui The New York Timesissä realismin kannattajaksi, koska hän kirjan lukijana haluaa fiktion kuljettavan hänet sellaiseen todelliseen maailmaan, johon hän ei muuten uskaltaisi astua.

     Tällaiseen asennoitumiseen on helppo yhtyä.

Englantilainen Frederick Forsyth (s. 1938) kirjoittaa äärimmäisen realistisia romaaneja, melkein niin realistisia etteivät ne oikeastaan ole enää sepitettä vaan romaaneiksi naamioituja journalistisia esseitä maailman poliittiselta näyttämöltä.

     Forsyth on taustaltaan toimittaja, joka 60-luvulla oli kokemassa ja kuvaamassa Biafran kauhuja.

     Hän kirjoitti läpimurtoromaaninsa Shakaalin (1971) viidessä viikossa, ja yhä on vallalla käsitys, että tuo romaani mursi poliittisen trillerin, vakoiluromaanin siihen astiset kaavat ja muotit. Syntyi uudenlainen vakoiluromaani, kansainvälistä politiikkaa ja sen varjoisaa puolta tarkkaileva journalistinen trilleri.

     Shakaalin jälkeen Forsyth on kirjoittanut 13 bestseller-trilleriä, monesta haastattelusta päätellen melkeinpä vastoin tahtoaan, milteinpä vain siksi että rahat ovat sattuneet loppumaan. Keneltäpä ei, mutta kuka pystyy täyttämään tyhjän lompakon kirjoittamalla?

     Juuri lukemani The Kill List (2013, romaani ilmestyy suomeksi keväällä nimellä Tappolista) on tyypillistä Forsythiä. Trillerissä jahdataan - oikeastaan etsitään niitä samoja digitaalisia kanavia pitkin joita Saarnaajaksi kutsuttu muslimi käyttää propagandaansa - Osama Bin Ladenin kaltaista terroristia ja päädytään Somaliaan, mistä kirjailija journalistin rautaisella ammattitaidolla luo elävän, realistisen makuisen ja viileän tarkkaavaisen kuvan, kuvaelman. Sen jälkeen, romaanin luettuaan päivittäinen uutisvirta noilta seuduilta on taas vähän enemmän ymmärrettävää.

     Eräässä haastattelussa Forsyth tunnusti olevansa alussa ja lopussa journalisti; hänen kirjojen ihmiskuvaus tai dialogi ei herätä ”Thamesia liekkeihin”, sillä hän rakentaa romaaninsa 80 prosentisesti juonen varaan, kovien tietojen varaan ja vain vähän tai ei lainkaan henkilöiden varaan.

     Uusimmassa trillerissään – ja ylipäänsä viime aikoina – Forsyth on melkein kokonaan hyljännyt ihmiskuvauksen tarinoistaan. Romaanit ovat pitkiä esseitä, joita kuljettaa eteenpäin taianomaisen viettelevä kielenkäyttö. Eräässä toisessa haastattelussa Forsyth ilmoitti jo toimittajan työssään oppineensa, että tekstistä pitää jättää adjektiivit pois.

     Niin hän jättääkin!

En ole ihan varma Forsythiin liitetyistä ylisanoista. Rikkoiko Shakaali vakoilukirjallisuuden muotin? Ehkä, ehkä ei.

     Mutta niin korostetetun journalistista Forsythin fiktio on, että kyllähän vakoilukirjallisuuden suuret tekijät, kuten John Buchan, Eric Ambler, Graham Greene, John le Carré ja Len Deighton ovat selvästi enemmän ”sukua” toisilleen kuin Forsythille. Tämä sanon silläkin varauksella, että jokainen edellä mainittu mestarikirjailija on teoksissaan tuonut päivänvaloon valtavasti faktatietoa maailmanpolitiikan ajankohtaisista teemoista ja taustoista.

     Frederick Forsythiltä tuntuu eräällä tavalla puuttuvan se ”moraalinen” kysymyksenasettelu, joka hallitsee niin Greenen kuin le Carrénkin – ja miksei myös Amblerin ja Deightonin – proosaa, tarinoita joissa yksilö asetetaan moraaliseen dilemmaan yhteisön tarpeita ja etua vasten. Forsythin romaaneissa ei todellakaan pohdita kysymystä, kumpi pitäisi pettää, ystävä vai isänmaa jos jompikumpi on petettävä.

     Ei, Forsyth tuo romaaneissaan maailman ilmi, niin kuin se näyttää olevan teknisenä ja organisoituna apparaattina, ja lukija vetäköön omat johtopäätöksensä moraalista tai sen puutteessa esille tuotujen faktojen perusteella.

Kun näin on, kun kirjailija näin perusteellisesti hylkää perinteisen romaanin välttämättömät ainesosaset, lukija tietysti saattaa kysyä, miksi Forsyth ylipäänsä vaivautuu kirjoittamaan fiktiota, tarinaan perustuvia trillereitä.

     Jokaisessa Forsythin romaanin tekstimassasta olisi eroteltavissa esseekokoelma tai jopa tutkimus tuosta tai tästä ajankohtaisesta kansainvälisestä jännitteesta tai poliittisesta teemasta.

     Miksi Forsyth kirjoittaa tarinan?

     Miksi hän ei kirjoita perusteellista artikkelia laatulehden sunnuntainumeroon? Miksi hän on kirjoittavinaan jännitysromaanin (kun siinä ei kuitenkaan ole juuri mitään ”toimintaa”)? Miksei hän julkaise tutkimustensa tuloksia esseekokoelmana arvostetun yliopiston julkaisusarjassa?

     Kyyninen arvaus saattaisi olla, että jännärillä tienaa huomattavasti enemmän laadukkaita puntia kuin laatulehden sunnuntaiartikkelilla.

Frederick Forsyth haastateltavana: Spiegel 29.12.2006, The Telegraph 21.5.2011, The Guardian 17.2.2012.

Thomas Mallon The New York Timesissä 21.1.2014.

Jumalan nyrkki. Kansipaperin liepeet. Otava 1994.