torstai 16. tammikuuta 2014

Aika on julma kriitikko


[Minkä sille sitten mahtaa?]




Ei mitään!
     Ei sille mitään mahda.
     Aika hyväksyy ja hylkää mitä kirjoja kannattaa lukea, valitsee eloon jäävät ja tuomitsee suurimman osan romaaneista kadotukseen. Se on julmaa eikä ajan kriitikontoimeen myönnetä veto-oikeutta.
     Minullekaan.
     Tähän sopisi lopettaa.
     Mutta jatkan kuitenkin.


Romaanin häilyvää elinkaarta ryhdyin pohtimaan luettuani Hyönteisdokumentti-blogista Hdcaniksen negatiivisen arvion Alberto Moravian romaanista Keskipäivän aave (alkuteos 1954). Hdcanis piti kirjaa lukemisen kannalta ”hutina” eikä suositellut sitä kenellekään.
      Tuohon arvioon ei ole nokan koputtamista.
      En koputa, mutta jäin miettimään, että itselleni – ja monelle kanssaihmiselle 1960-luvulla – Alberto Moravian rohkeat, seksikkäät, keskiluokan ahdistuksen psykologiassa ”piehtaroivat” romaanit olivat virkistävää eskapismia tunkkaisesta arkipäivästä ulos avarampaan maailmaan. Teini-ikäisenä suosikkini oli Moravian romaani Tyhjä kangas (1960), vaikka omakohtaisesti en tiennyt sen aihepiiristä mitään, mutta vaistosin radikaalin, melkeinpä poliittisen asenteen seksuaaliseen vapautumiseen ja pikkuporvarillisen, keskiluokkaisen elämäntavan kritiikin.
     Mutta nykyhetkessä tuollaista radikalismia ei kaiketi tarvita, koska yhteiskunnallinen ilmapiiri ja ihmisten arkipäivä on kyllästetty liberaaleilla arvoilla ja pikkuporvarisilla eduilla, saatavilla.
     Alberto Moravia totesi the Paris Reviewin kesänumerossa vuonna 1954, että vaikka hänen kaltaisella taiteilijalla pitääkin olla selkeä asenne moraaliseen, poliittiseen, filosofiseen tai sosiaaliseen uudistushaluun, kirjailijan tuotanto ei kuitenkaan kanna vuosien päähän sen perusteella mihin kirjailija uskoo vaan hänen teostensa perusteella. Ne elävät, jos elävät, siis siitä huolimatta mihin (poliittiseen tai moraalisen ajatukseen) kirjailija uskoo.
      Ehkäpä Moravian romaaneissa oli sittenkin liian paljon sanottavaa ja liian vähän yleispätevää ja kestävää ”estetiikkaa”.


Miksi toiset kirjat elävät ja toiset eivät?
      Tähän on melkein mahdoton vastata. Klassikon resepti puuttuu. Sitä ei löydä marketin hyllyltä. Vai menisikö etsimään?
     Mutta pitääkö kaikkien kirjojen sitten elää aikakautensa ylitse? Niinkö romaanin arvo mitataan? Tässä ja nyt.
     Ei suinkaan, sanon ja tästä ei liene eripuraa. Tässä ajassa ja kaikkina aikoina tarvitaan kirjoja, jotka saavat lukijan havahtumaan, mihin tahansa minkä taiteilija haluaa esittää. Se voi olla vakavaa, kevyttä, viihdyttävää, asiapitoista tai höttöä vailla vertaa.
      Niin että tässä hetkessä – eikä muita taida olla valittavana – kannattaa lukea kirjoja kirjoina juuri nyt ja jättää ajan julman kritiikon tehtäväksi valita ne kirjat, ne romaanit joita aika katsoo ”oikeaksi” poimia kannettavaksi tuleviin aikoihin ja niissä eläville ihmisille.


Teoksessaan Romaanitaide (1947) Alex Matson hahmotteli sellaista romaanin muotoa, esteettistä ilmiasua joka selittää miksi jotkut romaanit ovat valikoituneet klassikoiksi ajan julman kriitikon kynsissä.
      Oleellista Matsonin ideassa kai oli, että romaani elää, jos on elääkseen, esteettisen muotonsa ansiosta, eikä niinkään sen perusteella mitä kirjailija muodon sisässä sanoo. Tämä siitä huolimatta, että romaanissa ”muoto ja ajatus ovat yhtä” ja että siinä ”ajatus on muotoa”, niin kuin Matson kirjoitti. Aatteellisestakin lähestymistavasta huolimatta romaanin elinvoima perustuu sen muotoon, esteettiseen rakennelmaan, jonka sanat pystyttävät.
     Matson vertasi romaania tauluun, jonka äärellä taidearvo määräytyy (kiistattomasti) sen perusteella minkä ”muotoinen” se on, eikä sen perusteella mitä taulu esittää. ”Mutta koska romaanikin on taideteos”, Matson totesi, ”niin senkin olemus liittyy lähemmin sen muotoon kuin siihen mitä tuo muoto esittää.”
     Ja Matsonin yhteenveto:
     ”Suurin piirtein saa kukin romaani sen kohtalon, minkä se ansaitsee, mistä seikasta saamme kuitenkin kiittää vähemmän arvostelijoita, joita väärä tai puutteellinen muotonäkemys saa ylistämään romaaneja, jotka oikean näkemyksen valossa paljastuvat heti tekotaiteeksi, kuin sitä, että romaanitaiteen naturalistisesta luonteesta johtuen ihmiskunnan kollektiivinen äly toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina. Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa.”


Matsonin ideaalisesta romaanimuodosta voi päätyä metafyysisiin sfääreihin, ymmärsipä hänen teesinsä oikein tai väärin tai ei lainkaan. Elämän ja romaanin yhtäläinen rakennetapa, huh huh!
     Aika paljon vaadit, Alex.
     Sitä virhettä ei kuitenkaan kannata tehdä, että hylkäisi ajastaan sellaisen kirjallisuuden, joka pursuaa ajatuksia muodon kustannuksella; että vähättelisi kirjallisuutta joka yrittää tavalla tai toisella ”parantaa” maailmaa, hätkähdyttää lukijansa ja johdattaa heitä jos ei fyysisille barrikadeille niin henkisille kuitenkin.
     Mutta Matsonin ajatus romaanin muodosta elinkaaren takaajana tai paremminkin selittäjänä saattaa hyvinkin pitää kutinsa; vain sellaiset romaanit elävät sukupolvelta toiselle jotka eivät liiassa määrin toimi tiettyyn yhteiskunnalliseen tilanteeseen kytkettyjen radikaalisten ajatusten megafonina.
     Ehkäpä Moravialla (hänen romaaniensa muodolla) ei ole mitään kerrottavaa 2000-luvun ihmiselle, mutta omassa ajassaan hän oli tärkeä kirjailija, taiteilija. Niin kuin olivat Hannu Salama ja vaikkapa Christer Kihlman Suomessa. Ja vaikka Erica Jongin, Marilyn Frenchin tai Francine du Plessix Grayn kaltaisia feministikirjalijoita ei kenties enää tarvita, niin aikanaan heidän romaaninsa olivat airueita vapaampaan maailmaan tai ainakin vapaamman maailman kuvitteluun, haaveeseen.
     Tai ajatellaanpa 1900-luvun alkupuolen yhteiskunnallisia, sosialistisia kirjailijoita. Jack Londonin ja Upton Sinclairin (ja monien muiden joita emme muista tai joista emme ole koskaan edes tienneet) yhteiskuntakertomuksia luettiin ympäri maailmaa. Tänään Sinclairia ei lue kukaan, ja Londoniltakin luetaan vain seikkailukertomuksia ja luontokuvauksia.
     Suomessa Raoul Palmgren julkaisi 1980-luvun alkupuolella lavean tutkimuksen suomalaisista yhteiskunnallisista kirjailijoista, työväenkirjailijoista sanalla sanoen. Kolmeosaisessa teoksessa Kapinalliset kynät (1983-84) käsitelttiin ja tutkittiin noin 170 työväenkirjailijaa vuosilta 1918-51.
     Kuinka montaa noista kirjailijoista tänään luetaan? Tuskinpa juuri ketään. Tai kuka edes tietää ja muistaa heidän nimensä, heidän teoksistaan puhumattakaan?
     Ja silti, sekä Londonin, Sinclairin että kymmenien suomalaisten yhteiskunnallisten kirjailijoiden romaaneilla on ollut, tai on saattanut olla merkittävät tehtävä omassa ajassaan; siitä riippumatta kuinka yleispätevän esteettisen muodon he pystyivät romaaneihinsa rakentamaan.
     Ajatus on tosiaan ja toisinaan merkinnyt paljon.


Joskus romaanin ajatus ja muoto ovat yhtä klassista puuta.
     Mutta toisinaan ajatus on tärkeämpää kuin muoto.
     Niinkin saattaa käydä, että pelkkä muoto kannattelee romaania (taidetta) vuosien yli – vai miksi me muutoin yhä lukisimme esimerkiksi Agatha Christien kaltaista ”yhteiskunnallisesti” ja ”ajatuksellisesti” tyhjää kirjailijaa?



                                                 Jaakko Salovaara 2014

Corazón 
Agatha Ruiz de la Pradan & D-Facton valotaideteos (osa).
Kun valot sammuvat, taideteos katoaa.
Mihin se menee? Jää? Sydän ja rakkaus?
Muistikuviin? Digikuviin?
Entä romaani -
missä se on kadottuaan hyllyistä ja varastoista?




7 kommenttia:

  1. Kiinnostava aihe jota on tullut itsekin pohdittua paljon.

    Kyllä, aika on julma kriitikko. Mahdollisuus Moravian suuremmasta merkityksestä aikalaisilleen tosiaan kävi mielessä lukiessa mutta keskiluokan eksistentiaalisesta ahdistuksesta ja seksuaalisesta kompleksoinnista on sittemmin tullut klisee.

    Ironisesti julmuus korostuu niissä pioneereissa jotka saavat paljon seuraajia ja joiden ideoita kopioidaan ja edelleenkehitellään eniten. Taidenautinto ei kanna pitkälle jos koko ajan pitää olla muistuttamassa itselleen että tässä tämä juttu tehtiin ensimmäisiä kertoja ja siitä syystä sitä pitää arvostaa, vaikka se juttu onkin sittemmin tehty sata kertaa ja paremmin...

    Tässä toisaalla olen silmäillyt vellovaa keskustelua elokuvaohjaaja D.W.Griffithin ansioista, vaikutukset elokuvaan taidemuotona ovat eittämättömät mutta onko Kansakunnan synty nykykatsojalle antoisa kokemus vai historiallinen kuriositeetti (Suvaitsemattomuudelle antavat toki suunnilleen kaikki suuremman arvon, ja jos oletetaan että Eisenstein, Gance, Chaplin ja Stroheim ovat kaikki yhä antoisia...)

    Kun myös työskentelen Emmauksen kirppiksen kirjaosastolla niin siellä kysymys kirjamuodista tulee myös usein vastaan, lahjoitusten joukossa kun riittää niitä kirjoja jotka ovat omana aikanaan olleet varmaan tärkeitä mutta joista aika on mennyt vähän ohi. Osalla on toki yhä lukijoita mutta monesti kierrossa oleva kappalemäärä ylittää reilusti suosion, ja divarien ja kirppisten pitäjät saavat sitten kirota näitä.
    Joillekin kaikkein tyylipuhtaimmille esimerkeille aatteellisesta työväenkirjallisuudesta on tullut kyllä naureskeltua (ja jotkut harvinaisemmat saavat arvonnousua huvittavina kuriositeetteina), mutta samalla tavalla epämuodikkaaksi ovat näköjään menneet myös vaikkapa lääkäriromaanit: harlekiinitasolla saattavat ehkä olla vielä voimissaan mutta muuten sellaiset vähän viihteellisemmät lukuromaanit lääkäreistä tuntuu lajityyppinä kuolleen mutta havaitusti ovat olleet suosittuja joskus. Mikäköhän on nykyinen vastine, toimittajaromaanit?

    Vaan kyllä aika myös nostaa. Jotkut harvinaisemmat saattavat tosiaan muodostua viehättäviksi kuriositeeteiksi (ja niitä tuntemalla saa hipster crediä) ja joskus ajankuva taas käykin uudestaan kiinnostavaksi (esim. Päätalo tuntuu olevan tällä hetkellä nousussa skipattuaan yhden sukupolven).

    Ja paikan lisäksi myös aika luo eksotiikkaa, kun vanhemmasta populaarikulttuurista on karsiutunut pois konteksti missä se on toiminut, lopputulos saattaakin olla niin kummallinen että se alkaa olla lähempänä avantgardea...(20-30-luvut ovat minulle jo antoisaa aikaa tässä mielessä)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hienosta täydennyksestä!

      Sehän minulta pakinassa jäi sanomatta, että koska "noin on" - niin kuin sinäkin nyt toteat - erilaiset "parhaan romaanin" kilpailut ovat todellakin sidottuja arvioijien nykyhetkeen eikä mitään pysyvää hierarkiaa voi olla olemassa. Paitsi sitten tuo "ajan jumalan" hierarkia, mutta siitähän on aika vähän iloa nykyromaaneja (tai elokuvia tai...) arvioidessa.

      Sitähän tässä tietysti voi jäädä miettimään, että mitä ja ketä tuo "ajan kriitikko" nykyään oikein on, ja että onko esimerkiksi kirjablogeilla kokonaan uudenlainen mahdollisuus pitää romaaneja ja kirjoja ylipäänsä hengissä.

      Poista
    2. Niinpä, esim. Sight & Sound järjestää äänestyksiä parhaista elokuvista kymmenen vuoden välein ja niissä on jo hyväksytty että kukin lista on vain otos silloisesta tilanteesta eikä mikään absoluuttinen totuus. Ja pitää myös hyväksyä että kun järjestetään näitä "parhaan romaanin" kilpailuja niin mukaan tulee niitä päiväperhoja joiden asema pitkällä aikavälillä on aika labiili mutta jotka ovat juuri silloin tärkeitä (ja tietty joskus päiväperhoiksi luullut voivat yllättää ja niistä löytyä yllättävää kestävyyttä...Christie hyvänä esimerkkinä)

      Blogit ovat tietty kiinnostavia että niissä harrastetaan julkisesti monenlaisten kirjojen uudelleenarviointia, muidenkin kuin uutuuksien tai niiden joista on juuri otettu korkean profiilin uusintapainos/uusi käännös.
      Akateemisten tutkijoiden ja innokkaimpien harrastajien harteilla "ajan kriitikon" toiminta taitaa olla joka alalla. Tahot eivät ole kulttuurielämän näkyvimpiä vaikuttajia paitsi silloin kun joku tekijä päästää innokkaan harrastajan itsessään valloilleen ja puhuu laveasti omista suosikeistaan, mutta siellä ne ovat ja punnitsevat uudestaan ja uudestaan.

      Poista
    3. Tulee mieleen "ihmetellä" että täyttävätkö blogit - kun niissä käsitellään vanhempaa kirjallisuutta - jonkun aikaisemman "välineen" kadonneen tavan muistaa kirjallisuutta, vai onko kyseessä ihan uusi ilmiö ja aluevaltaus.


      Silloin kun minä aloin käydä kirja-alennusmyynneissä (joskus 70-luvulla) niistä saattoi löytää parinkymmentä vuottakin vanhoja kirjoja, joten se oli eräänlaista muistamista. Nykyään, kai, alennusmyynneissä myydään aika tuoretta kirjallisuutta. Divarit ja kirppikset ovat sitten toinen juttu.

      Tuleeko digitaalinen maailma - digikirjasto - joskus ratkaisemaan kirjojen säilymisen vai johtaako se käytännössä ihan toisenlaiseen lopputulokseen? Sen aika näyttää.

      Poista
    4. Tjaah, ennen oli kai joillakin kirjoittajilla mahdollisuus tarkastella uudestaan menneitä esseinä eri lehdissä mutta vähän rajallistahan tuo on ollut. Muilla taiteen aloilla esimes leffakerhot ovat ilmeisesti olleet jonkinlaisia maun kehittäjiä mutta lukeminen on vähän yksinäisempää puuhaa...

      Internet ylipäänsä on tarjonnut ennennäkemättömiä mahdollisuuksia eri alojen innokkaille harrastajille löytää toisiaan, ja samalla kaanonin käsite käy yhä horjuvammaksi...digitaalisen jakelun vaikutuksista on vaikea sanoa, marginaalisemmille teoksille se on ehdottomasti piristysruiske mutta mikä on vaikutus alaan kokonaisuutena...

      Poista
    5. Silmäilin P.I. Gedinin teosta vuodelta 1975; siinähän pohditaan romaanin tulevaisuutta.

      Jo silloin Gedinin mukaan ruotalaisissa sanomalehdissä kirjallisuuskritiikin määrä oli selävästi vähentynyt. Suomessa vähentyminen taisi tulla viipeellä ja sen näkee selvästi vasta nyt Hesaria katsellessa.

      Tarkoittaa että sanomalehdet eivät ainakaan pysty pitämään menneiden vuosien kirjallisuutta hengissä.

      Poista
  2. Matti Salo lähetti aamusella kiinnostavan kommentin pakinaani sähöpostitse. Matin luvalle "liimaan" kommentin tähän.

    Matti Salo:

    Matsonin hämärähköistä kaunokirjallisuuden kestävyyskriteereistä piittaamatta haluan mainostaa juuri lukemaani Ernest Hemingwayn romaania FOR WHOM THE BELL TOLLS (1940) "ajan hammasta" uhmaavana teoksena. Jätin suomennoksen KENELLE KELLOT SOIVAT vuosikausia sitten kesken erehdyttyäni katsomaan Sam Woodin veltosti ohjaaman Hollywood-version, joka tappoi kiinnostukseni aiheeseen.

    Vastaansanomatonta Hemingwaylla on luonnon kuvaus. Samaa mestarillisuutta on kaiken toiminnan ja väkivallan sekä erityisesti väkivaltaisen toiminnan odotuksen kirjaan viennissä.
    Hemingwaylla ei liene suurtakaan mainetta sisäisen yksinpuhelun (tajunnanvirran) maestrona.

    Joyce ja Faulkner olivat sen alueen kehittäneet huippuunsa. Kuitenkin hän on vähintään kiinnostava "vierailija" siinäkin.

    Novelleissaan Hemingway osoittautui lakonisen dialogin (usein toistoineen) suvereeniksi ja mitä vaikutusvaltaisimmaksi taituriksi. FOR WHOM THE BELL TOLLS ei tässä katsannonssa ole vailla ongelmia. Espanjan esittäminen englanniksi toi romaaniin outoa vanhanaikaisuutta.
    Vielä enemmän askarruttavat monet oudot kiertoilmaisut, jotka olivat tarpeen rivouksien välittämiseksi. Sana "fuck" johdannaisineen oli vielä kahdeksan vuotta myöhemminkin tabu, minkä Norman Mailer oppi tietämään ALASTOMIEN JA KUOLLEIDEN tekijänä.

    Poliittisena kommenttina Espanjan sisällissodasta Hemingwayn romaani käsittääkseni kestää, vaikka siltä ei pidä odottaa semmoista terää kuin George Orwellin muistelmalta HOMAGE TO CATALONIA.

    Hemingwayn sympatiat tunnetusti olivat tasavaltalaisten puolella. Silti hän jättää fasistien hirmuteot viittausten varaan mutta kertoo romaanin vaikuttavimmassa luvussa yksityiskohtaisesti nimenomaan tasavaltalaisten raakuuksista. Vaikka hienoinen stalinismi tai Neuvostoliitto-sympatia pilkistää paikoin tekstistä esiin, Hemingway "korjasi" sen asenteen pirullisen tarkkanäköisellä pikamuotokuvallaan (todellisesta) Komintern-pomo André Martysta ja tämän paranoiasta.

    Ellen väärin muista, Alex Matson arvosti John Steinbeckiä ja varsinkin VIHAN HEDELMIÄ ylitse Hemingwayn.
    Terv. Matti"

    VastaaPoista