Todempaa kuin tosi

[eli valheen rajamailla]

Kyösti Salovaara, 2018.

Pakkanen paukkuu nurkissa.

    Hirsitalossa asuvat ja asuneet tietävät mitä se tarkoittaa.

    Kivitalossa eivät nurkat pauku.

    Kuvitellaan mikä on totta. Tietää ei voi.

    Mies seisoo mahtavan hiekkadyynin edessä. Hän ei muista miten päätyi tähän. Häntä janottaa, on nälkä.

    Dyynin takana, tuolla korkealla, kutsuu sininen taivas poutapilvineen.

    Uskaltaisiko kiivetä hiekkakummun päälle?

    Ehkä mäen takana aukeaa palmujen reunustama katu täynnä ravintoloita, ruokapaikkoja, virkistyksen lähteitä väsyneelle mielelle.

    Mutta mitä jos mäelle päässyt näkeekin horisonttiin asti pelkkää hiekkaa? Uusia dyynejä, niiden välissä upottavia laaksoja? Mahdottoman taipaleen?

    Kannattaako riskeerata? Pistää kaikki yhden kortin varaan?

Tosi on totta, valhe valhetta, mutta mitä fiktio on?

    Molempia eikä kumpaakaan?

    Kun ihmiset kertovat tarinoita, he eivät ajattele valehtelevansa. Mutta ei tarinaa totenakaan pidetä. Se on eräänlainen kokoelma peräkkäin aseteltuja ei-totuuksia, sivulauseissa toden siemen.

    Onkohan fiktio nykyään olevinaan totta?

    ”Tylsät faktat hiiteen minun fiktiostani!” huudahtaa Artemis Kelosaari vuoden ensimmäisessä Parnassossa.

    Kelosaaren mielestä pyrkimys mahdollisimman tiukkaan autenttisuuteen tuhoaa fiktiolta mahdollisuuden olla itsenäinen kirjallisuudenlaji.

    ”Ihmisillä”, Kelosaari sanoo, ”etenkin suomalaisilla, on taipumus pitää totuutta ylimpänä arvona kaikista. Niin jalo itseisarvo se on, ettei fiktiolle – tyylikkään luulottelun, vääristelyn, valehtelun taidolle – jää juuri tilaa.”

    Suomalaiset ovat viehättyneet arkipäivän realismista.

    Kelosaari huomaa, kuinka muodikas historiafiktio suorastaan tukehtuu yksityiskohtiin kaikesta, mikä ympäröi tarinan henkilöitä. Yksityiskohdat eivät enää palvele tarinaa vaan niistä on tullut pääasia, eräänlaista fiktiivistä historiantutkimusta. Kelosaari kutsuu yksityiskohtiin tukehtuvaa kirjailijaa ”läksyihinsä tukehtuvaksi kirjailijaksi”. ”En tiedä mikä on tällaisen kirjailijan motiivi ylipäätään kirjoittaa”, Kelosaari sanoo, ”muu kuin korostaa sitä että on tehnyt läksynsä kuin ainakin kiltti koululainen ja faktoissa pysyvät aikuinen.”

    Pitäisikö kirjailijoiden siis ”valehdella” ja vääristellä enemmän? Pitäisikö heidän tietää vähemmän sanoakseen enemmän?

Kyösti Salovaara, 2018.

Vaatiessaan arkipäivän realismista irrottautuvaa fiktiota Artemis Kelosaari kuulostaa reippaan epäsovinnaiselta.

    Mutta onko hän löytänyt jonkin uudenlaisen fiktion?

    Onko nykyisen kaunokirjallisuuden ongelmana pysyttäytyminen totuuteen, todellisuuteen?

    Kelosaaren lääkkeet tilanteen parantamiseksi tuntuvat aika laimeilta, aspiriinilta aamukrapulaan.

    Fiktion määritelmä Kelosaaren mukaan on, ettei se ole totta. ”Sen tehtävänä on aloittaa siitä, mihin faktat päättyvät. Se kykenee vapaasti spekuloimaan sillä, mitä olisi voinut olla tai tapahtua.”

    Miksi fiktion ei anneta olla fiktiota – avoimesti epäaitoa?

    Näin Kelosaari kysyy, mutta ei vastaa, että kuka ei anna. Lukija? Kirjailijat? Kustantajat? Vai ajan henki?

    ”Olemme kuin kilttejä lapsia, joille isä ja äiti ovat opettaneet, että valehteleminen on rumaa.”

    Kelosaari saattaa olla oikeassa, mutta ongelmaksi jää ettei hän pysty määrittelemään ”fiktiota” millään uudenlaisella tavalla eikä oikeastaan vanhanaikaisellakaan. Miksi ”epäaito” olisi muka parempaa tai fiksumpaa kuin autenttisuus? Kelosaari ei jaksa pohtia fiktion uskottavuutta - riittääkö se perustelemaan epäaidon?

    Fiktio pakenee määrittelyjä.

    Kuinka paljon todellisuutta voi vääristellä ja kuvitella olevansa kaunokirjailija eikä pelkkä huijari?

Muutama viikko sitten Philip Roth kertoi haastattelijalle, että hän ei enää lue kaunokirjallisuutta vaikka lukeekin paljon kirjoja. Roth kertoi olleensa elämänsä ja kirjailijanuransa aikana riittävästi, kyllästymiseen asti tekemisissä fiktion kanssa.

    Meistä ei kukaan ehkä vieläkään tiedä kuinka ”realistisia” Rothin omaelämäkerrallisena pidetyt romaanit olivat vai olivatko lainkaan. Usein Roth kirjoitti romaaneissaan siitä, millaista on kirjoittaa omaelämäkerralliselta vaikuttavia omaelämäkerrallisia romaaneja ja uskotella, että sellainen on totta mikä ei ollut lainkaan.

    Kenties Roth pelkästään vääristeli, huijasi, valehteli tyylikkäästi.

    Pari päivää sitten italialainen Elena Ferrante kertoi the Guardianissa olevansa kyllästynyt fiktioon. Hän lainasi Gogolia, jonka kerrotaan sanoneen: Antakaa minulle mikä tahansa arkipäiväinen sattumus, niin kirjoitan siitä viisinäytöksisen näytelmän.

    Ferrante sanoi, ettei halua noudattaa Gogolin ohjetta. Anekdootit eivät kiinnosta häntä, ei niiden pohjalta kaukokirjallinen liioittelu. Kaikki kirjoittaminen on velkaa fiktiolle, Ferrante sanoi, kaikessa kirjoitetussa on enemmän tai vähemmän kaunoa. Ferranten mielestä oleellista on, kuinka paljon totuutta tai totuudellisuutta kirjoitettu tavoittaa.

    Mutta onko Ferrante jotenkin ”oikeammassa” kuin Kelosaari? Puhuvatko he lopulta samasta asiasta – siitä että pinnallisen realismin ylitse kaunokirjallisuus parhaimmillaan esittää jotakin muuta kuin pelkkiä faktoja ja arkipäivän elämänreseptejä?

    Mikä on se ”totuus”, jota Ferrante ajattelee kirjoituksillaan tavoittelevansa?

    Onko se jotakin mitä ei kukaan pysty ääneen sanomaan? Jos on, eikö ole suuruudenhulluutta puhua siitä? 

    Onko mitään muuta totuutta olemassa kuin se mikä on sanottu?

Kyösti Salovaara, 2018.