Kielletäänkö Caravaggio

[vai surfaillaanko apilaniityillä?]

Kyösti Salovaara, 2018.

Mielellään näkee yksityiskohdissa vertauskuvallisuutta, symboleja ja ikoneja.

    Kenties se on pakenemista omista tunteista.

    Mutta pakenemista on montaa lajia. Yksityinen kokemus on pelkästään yksityinen. Se ei kerro paljon mitään.

    Kun etsii merkityksiä ja on löytävinään vertauskuvallisuutta, tajuaa kuuluvansa laajempaan heimoon kuin omaan minään, itsekeskeiseen ”paskiaiseen”.

    Tällä tavalla ajaudutaan vuorovesien salaisuuteen.

    Playa de las Canterasin aallot vyöryvät rannan vulkaaniseen hiekkaan. Surfaaja meloo käsillään lautaansa mahallaan maaten yhä kauemmaksi, suurta lainetta tavoitellen.

    Sitten hän kohtaa sen, kääntyy, nousee seisomaan kuin kuningas ja antaa laineen kuljettaa ja tuntea olonsa kaiken olevaisen hallitsijaksi. Hän ei ratsasta suoraan kohti rantaa, vaan etsii laineiden harjoilta ja aaltojen kuopista vauhdikkaan polun, kunnes mahdoton tehtävä päättyy ja hän kaatuu turkoosiin kuohuun viimeisen aallon murtuessa rantahiekkaan.

    Kannatti kuitenkin yrittää. Hän kääntyy uudestaan merelle päin, kuljettaa taas lainelautaansa käsillä meloen, toivoen että kohta suuri aalto tempaa hänet taas mukaansa.

    Sellaistahan elämä on, laineita ylös ja aaltoja alas kunnes väistämätön osoittaa voimansa. Viimeinen pisara otsalla, jalat hiekassa, auringon säteissä kellumaan jäänyt lauta.

Kuka meistä on aina oikeassa? 
    Kuinka usein olemme väärässä?

    Voiko olla aina väärässä eikä koskaan oikeassa?

    Onko mahdollista meloa suurta aaltoa kohden tajuamatta ettei se koskaan saavu minun kohdalleni, näille rannoilla?

    Ihmiset ovat erilaisia samankaltaisuudessaan.

    Pyhimyksiä on vähän tai ei juuri lainkaan.

    Jokaisella on puolensa, vikansa, virheensä.

                                                                              S.I. 2018.
Tarkkailija kilometrin korkeudessa Kanarialla.
Yksityinen kokemus, yleinen huomio?

    Moraali lienee laskettu keskiarvojen perusteella. Herra varjelkoon meitä ihmisiltä, joiden elämässä ei ole muuta kuin puhdasta  ”moraalia”, tinkimätöntä oikeassa olemista.

    Aaltojen mukana ratsastaa helpoiten, kuohujen ilmavassa kuplassa, mutta täytyy muistaa että lopulta syöksyy pärskeisiin ja kastuu kauttaaltaan.

    Elämä ei kuivata surfaajaa ennen kuin aivan lopussa.

Sensuuriasioihin perehtynyt Svetlana Mintcheva kysyi viime sunnuntaina The Guardianissa: ”Caravaggio tappoi miehen. Pitäisikö meidän sen tähden sensuroida hänen taidettaan?”

    Kysymys liittyy Me Too – kampanjan julkisiin aaltoihin. Pärskeisiin. Missä menee raja yksilön tekojen ja hänen luomien taideteoksien välillä?
    Jos yksilö käyttäytyy huonosti, jopa hirviömäisesti, tarkoittaako se ettei yhteisö voi eikä saa katsella hänen maalauksiaan, lukea hänen kirjoittamiaan kirjoja, katsoa hänen ohjaamiaan elokuvia? 
    Jari Sillanpää tuomittiin oikeudessa,  mutta hänen laulujaan soitetetaan Ylellä kuin mitään vakavaa ei olisi tapahtunut. Onko moraalia vähintään kahdenlaista? Jotenkin särähti kun Yle Helsingin tyhmänsorttinen naistoimittija hellitteli tuomion saanutta "narkkaria" ja... (*)

    Onko Me Too jo kiivennyt liian suuren laineen harjalle? Kohta sen alle jää kaikki. Eikä tämä tarkoita, että liikkeellä olevat olisivat ehdottomuudessaan väärässä.

    Mutta realistinen kysymys kuuluu: milloin ja missä taide on syntynyt normaaliyksilön, moraaliltaan "täydellisen" keskivertokansalaisen kynästä tai pensselistä?
    Onko puritaaninen ihminen ihanne sinänsä? 
    Myös SiLLOIN kun ihminen kääritään fenimismin fundamentaaliseen pakkopaitaan?

Esimerkkinä Woody Allen, joka on ohjannut 54 elokuvaa.

    Jos ja kun Allen vuonna 1992 syyllistyi anteeksiantamattomaan tekoon omassa elämässään, ihmissuhteissaan, tuleeko elokuvateattereista ja tv-ohjelmista häivyttää mestarilliset filmit aikaisemmiltakin vuosilta, kuten Annie Hall (1977), Manhattan (1979) tai Hannah ja sisaret (1986)? Eikö Allenin taidetta  sitten ole olemassakaan vuoden 1992 jälkeen?
    Jos ei, niin mitä me olemme katsoneet?

    Jos ja ... uudestaan jos!
    Jos taideteos ei ole aikaisemmin tuntunut ihmistä vihaavalta ja ihmisyyttä halveksivalta, muuttuuko se sellaiseksi kun taideteoksen tekijän yksityiselämästä paljastuu holtittomuutta, pahuutta tai jopa hirviömäisyyttä? 
    Woody Allenin on sanottu popularisoineen loistavasti Ingmar Bergmanin "naissuhde-elokuvien" teemoja - tuleeko myös Bergman asettaa moraalisen arvioinnin kohteeksi? Sitäkin väitettä on ilmassa.
    Mutta jos myös Ingmar Bergaminin filmit heitetään noitaroville, niin mitä taiteesta jää käteen? Karrelle palanut hiilennokare?

    Jörn Donner  (ironista kyllä, Bergman asiantuntija) kertoo muistelmateoksessaan Mammutti, kuinka hän ei voinut henkilökohtaisiin murheisiinsa etsiä tukea Armi Ratialta – vaikka Ratia muuten ja monin tavoin tuki Donneria – koska Ratia tarrasi heti Donnerin muniin.
    Ratia haki seksiä, ei terapiaistuntoja.

    Kun tämän tietää, pitäisikö Marimekon kankaat jättää ostamatta ja Mari-paita päälle pukematta?
    Miettikää! (*)

    Hannu Salama tuomittiin aikoinaan jumalanpilkasta. 
    Tulisiko Juhannustanssit viedä uudestaan raastuvanoikeuteen ja etsiä siitä mahdollinen naisenpilkkaa tuomittavaksi? Entä Henry Millerin kaltaiset kirjailijat, joiden puolesta länsimainen liberaali humanismi taisteli oikeusasteita myöten ja joka tapauksessa ahdasmielisyyttä vastaan – olisiko Miller ja kumppanit nyt jälkikäteen tuomittava tai ainakin heitettävä sensuurin mustaan laatikkoon mieskeskeisen erotiikan takia?

    Esimerkeistä ei ole pulaa, paitsi että niitä on enemmän kuin kukaan jaksaa luetella.

    Mintcheva muistuttaa Leni Riefenstahlin ihastumisesta natsismiin, Ezra Poundin antisemitismistä ja D.W. Griffithin rasismista. Taideteokset kuitenkin ovat olemassa. Entäpä Pablo Picasso, joka heitteli slogania naisista koneina joiden tehtävänä on kärsiä – tulisiko sovinisti Picasson kankaat repiä ja hänelle pyhitetyt taidemuseot jyrätä maan tasalle?

    Ja lopulta, ikuinen ja mahdoton kysymys kuuluu: tuleeko meidän varmistaa taiteilijan yksityiselämän ”moraalinen kunnollisuus” ennen kuin voimme nauttia hänen luomistaan taideteoksista?

Kyösti Salovaara, 2018.

Surfaaja meloo ulapalle aaltoja päin, kääntyy, nousee seisomaan, muutaman hetken hän ratsastaa riemuiten aaltojen harjalle päästyään ja laineiden rinteitä laskien ja kaatuu lopulta kuohuihin.

    Vuorovetten saatossa hänen yrityksensä pysyä laineen päällä näyttää toivottomalta yritykseltä. Mutta ihmisen elämän vertauskuvana se kantaa pidemmälle, jää katsojan ja kokijan verkkokalvolle.

    Elämän apilaniityt voi kiertää, mutta mitä se tarkoittaa?

    Sunnuntaina kävelin Avenida de Bonnia pitkin.

    Vanha, hauraalta näyttävä nainen tuli vastaan. Hän talutti yhtä vanhalta ja hauraalta näyttävää koiraa.

    Koiran vasen etukäpälä oli kiedottu mustaan siteeseen. Aivan kuin jalka olisi ollut poikki, murtunut.

    Koira otti muutaman askeleen. Pysähtyi heti kun kipeä jalka osui maahan. Nainen silitti tumman koiran selkää.

    ”Kuinka pitkälle vielä?” koira tuntui kysyvän.
----
(*) Poistin muutamia kärjistäviä sanoja 8.2.2018. KS