Pilvessä vai hyllyssä

[teosten katoavaisuudesta]

Kyösti Salovaara, 2025.

Romaanisarja vuodelta 1925.
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.
Suom. Werner Anttila.

Miten kauan

teokset kestävät? Ne kestävät

kunnes ovat valmiit.

Niin kauan kuin niistä on vaivaa

ne eivät katoa.

….

- Bertolt Brecht runossa Kestävien teosten rakennustavasta. Suom. Brita Polttila. Tammi, 4.p, 1973. 

Pitääkö huolestua?

    No, tietysti pitää.

    Aina pitää huolestua. Se on ihmisen osa.

    Ihminen huolestuu menneen ja tulevan välitilassa.

    Sitä tilaa kutsutaan elämäksi.

Taide- ja viihdeteokset katoavat vähitellen fyysisinä kappaleina. Kirjat, elokuvat ja musiikki siirtyvät digitaaliseen pilveen. Fyysiset kirjat, CD-musiikkikokoelmat ja DVD-elokuvat eivät enää kuulu nykykodin sisustukseen. 

    Maailma muuttuu.

    Muuttuuko teosten luonne? Onko taide yhtä pysyvää kuin ennen? Vai kestääkö se jopa kauemmin digipilvessä kuin kotien (ja kirjastojen) kirjahyllyissä?

    Miksi laittaa romaania keräämään pölyä hyllyynsä kun sen voi tilata halutessaan suoratoistopalvelusta joko tekstinä tai valmiiksi luettuna? Siis valmiiksi pureskeltuna, lukemisen vaivaa säästäen.

    Suoratoistopalvelut ovat täynnä musiikkia ja elokuvia, tv-sarjoja, dokumentteja. Onko mahdollisten teosten maailma koskaan ollut näin runsas? Näin helposti kenen tahansa saatavilla?

    Kun teokset laitetaan pilveen, lisääkö se tasa-arvoa? Sinun ei tarvitse asua elokuvateatterin vieressä nähdäksesi kaiken maailman filmejä heti niiden tultua julki, yhtä hyvin Amerikasta kuin Espanjasta.

    Mikään ei tietenkään ole ilmaista. Sekin on vanha tosiasia.

Mutta koska suoratoistopalvelun elokuvat ja musiikkikappaleet häviävät ennen pitkää - ne ovat ”olemassa” vain niin kauan kuin palvelun tuottaja maksaa niistä lisenssin - pitääkö huolestua teosten tulevaisuudesta? Onko niitä olemassa missään ja minkäänlaisessa muodossa 100 vuoden päästä?

    Vai onko väliä mitä sadan vuoden päästä digipilvestä näkee ja kuulee?

    Espanjalainen kulttuuritoimittaja Juanjo Villalba pohti tätä El País -lehdessä 8.3.2025. Hän kysyi kolumninsa otsikossa, että jos me kulutamme elokuvat, musiikin ja kirjat online, katoavatko ne aikanaan ikuisiksi ajoiksi. 

    Vastaus oli: ehkä, kenties ei. Kukaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

    Villalba muistutti, että taideteokset ovat ennenkin kadonneet ikuisiksi ajoiksi.

    Eräiden arvioiden mukaan vain yksi prosentti antiikin aikana syntyneistä, kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittamista teksteistä on säilynyt. On myös arvioitu, että Yhdysvalloissa vain 50 % ennen vuotta 1950 tehdyistä elokuvista on tallessa. Ennen vuotta 1929 filmatuista elokuvista jopa 90 % on kadonnut täydellisesti. Ranskalainen Georges Méliès ohjasi noin 500 elokuvaa, joista vain 200 on tallella. Espanjassa maan ensimmäisestä äänielokuvasta ei ole tallella ainuttakaan kopiota.  

    Mieleeni tulee epämääräinen muistikuva 1970-luvulta.

    Matkustin vaimoni kanssa Järvenpäähän linja-autolla. Jossakin Tuusulantien alkupäässä vaimoni osoitti oikealla joen ja peltojen takana näkyviä vaaleita, matalia kerrostaloja. Tuolla on filmattu Naapurilähiötä, hän sanoi.

   Aha, kappas vaan. Minäkin katsoin kyseistä sarjaa. Se oli hyvin suosittu.

    Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin olen usein kävellyt Siltamäessä ja Suutarilassa. Valkoiset ja harmaat elementtitalot ovat yhtä olemassa, mutta ilmeisesti Naapurilähiö-sarjasta ei ole tallella yhtään osaa, ei missään eikä missään muodossa. Paitsi ihmisten sumeissa muistikuvissa.

Teosten säilymiseen vaikuttaa myös niiden sisältö. Monet kirjat, elokuvat ja musiikkikappaleet ovat yhä olemassa jossakin, mutta kukaan ei lue, katso eikä kuuntele niitä.

    Ketä sellainen teos, unohdettu romaani tai elokuva ”hyödyttää”?

    Tyhmä kysymys johon ei kannata vastata. Vaikka taide ei kehity tieteen tavalla, eikä tänään tehty romaani tarvitse menneisyydessä kirjoitettuja ollakseen tärkeä tai tarpeellinen, niin joka tapauksessa kirjallisuus ja elokuvat ovat sosiologeille ja historiantutkijoille tärkeitä. Ainakin jos halutaan tietää kuinka ihminen aikaisemmin eli ja miten ihmiset kuvasivat elämäänsä ja unelmiaan aikana, johon meillä ei enää ole minkäänlaista suoraa kosketusta.  

    Bertolt Brecht näyttää runossaan uskovan, että sellainen taide säilyy, joka rakentaa keskeneräistä maailmaa paremmaksi. Brecht oli tässä mielessä romanttinen sosialisti. Tai tosikko.

    Suomalainen kirjailija, kriitikko ja taiteilija Alex Matson sanoi teoksessaan Romaanitaide (1947), että ”suurin piirtein saa kukin romaani sen kohtalon, minkä se ansaitsee”.

    Matsonin mielestä romaanin säilymiseen lukijoiden tietoisuudessa eivät vaikuta kriitikot, jotka kehuvat teosta tai jotka tuomitsevat sen kadotukseen. Sen sijaan romaanin kestävyyteen vaikuttaa ”ihmiskunnan kollektiivinen äly” joka ”toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina”.

   Historia on siis julma mutta oikeudenmukainen kriitikko. ”Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa”, Matson sanoi.

    Samalla kun Matsonin ajatus romaanin kestävyydestä tuntuu pätevältä, sen perustelu alkaa kuulostaa metafyysiseltä: Matsonin mielestä romaanitaide on naturalistista luonteeltaan ja romaanin pitää jotenkin olla naturalistinen muodoltaan ollakseen kestävä. Mitä se tarkoittaa?

Kun jokin taideteos on ”pilvessä”, se ei suinkaan ole taivaalla vaan maanpäällä suljetussa datakeskuksessa. 

    ”Pilvi" tarkoittaa digipuheessa sitä, että katsoessamme elokuvaa tai kuunnellessamme musiikkia internetin kautta online, me emme tiedä missä päin maailmaa ko. taideteos sijaitsee, mutta aivan varmasti kyseistä teoksesta on myös olemassa offline versio, alkuteos joka tietysti sekin on digitaalisessa muodossa. 

    Jos halutaan, niin taideteokset säilyvät digitaalisissa arkistoissa satoja vuosia, mutta halutaanko niiden säilyvän?

    Ironista on, että vaikka maalaustaidetta saattaisi pitää ”vanhentuneena” tapana kuvata todellisuutta (verrattuna vaikkapa älykännykällä otettuihin valokuviin), niin maailmassa on satoja ja tuhansia taidemuseoita, joissa mestariteokset ja vaatimattomatkin maalaukset säilyvät katsojien tavoitettavissa vuosikymmenten ja kaiketi myös satojen vuosien ajan. Tietysti kirjastotkin säilyttävät kirjoja vaikka kuinka kauan, mutta entä sitten kun kirjaa ei enää paineta paperille?

   Paperille painetut kirjat, fyysiselle taltiolle kopioitu musiikki ja DVD:lle taltioidut elokuvat säilyvät hyvin, jos niitä halutaan säilyttää. Johdantokuvan Fantomas-kirjat ovat 100 vuotta vanhoja kotihyllyssä huolimattomasti säilytettyjä kappaleita. Toisessa kuvassa oleva pahville prässätty ”viikon hitti”, Rudy Valleen esittämä You Try Somebody Else (Trata Con Algún Otro) on vuodelta 1931. Australiassa äänitetty ja prässätty George Sorlien savikiekko Tiptoe Through the Tulips with Me lienee vuodelta 1930. 

    Molemmat kappaleet voi kuunnella Youtubesta tänään, mutta onnistuuko se maaliskuussa vuonna 2125?

Kyösti Salovaara, 2025.

78 kierroksen gramofonilevyjä vuosilta 1931 ja 1930.

      

Kielletäänkö Caravaggio

[vai surfaillaanko apilaniityillä?]

Kyösti Salovaara, 2018.

Mielellään näkee yksityiskohdissa vertauskuvallisuutta, symboleja ja ikoneja.

    Kenties se on pakenemista omista tunteista.

    Mutta pakenemista on montaa lajia. Yksityinen kokemus on pelkästään yksityinen. Se ei kerro paljon mitään.

    Kun etsii merkityksiä ja on löytävinään vertauskuvallisuutta, tajuaa kuuluvansa laajempaan heimoon kuin omaan minään, itsekeskeiseen ”paskiaiseen”.

    Tällä tavalla ajaudutaan vuorovesien salaisuuteen.

    Playa de las Canterasin aallot vyöryvät rannan vulkaaniseen hiekkaan. Surfaaja meloo käsillään lautaansa mahallaan maaten yhä kauemmaksi, suurta lainetta tavoitellen.

    Sitten hän kohtaa sen, kääntyy, nousee seisomaan kuin kuningas ja antaa laineen kuljettaa ja tuntea olonsa kaiken olevaisen hallitsijaksi. Hän ei ratsasta suoraan kohti rantaa, vaan etsii laineiden harjoilta ja aaltojen kuopista vauhdikkaan polun, kunnes mahdoton tehtävä päättyy ja hän kaatuu turkoosiin kuohuun viimeisen aallon murtuessa rantahiekkaan.

    Kannatti kuitenkin yrittää. Hän kääntyy uudestaan merelle päin, kuljettaa taas lainelautaansa käsillä meloen, toivoen että kohta suuri aalto tempaa hänet taas mukaansa.

    Sellaistahan elämä on, laineita ylös ja aaltoja alas kunnes väistämätön osoittaa voimansa. Viimeinen pisara otsalla, jalat hiekassa, auringon säteissä kellumaan jäänyt lauta.

Kuka meistä on aina oikeassa? 
    Kuinka usein olemme väärässä?

    Voiko olla aina väärässä eikä koskaan oikeassa?

    Onko mahdollista meloa suurta aaltoa kohden tajuamatta ettei se koskaan saavu minun kohdalleni, näille rannoilla?

    Ihmiset ovat erilaisia samankaltaisuudessaan.

    Pyhimyksiä on vähän tai ei juuri lainkaan.

    Jokaisella on puolensa, vikansa, virheensä.

                                                                              S.I. 2018.
Tarkkailija kilometrin korkeudessa Kanarialla.
Yksityinen kokemus, yleinen huomio?

    Moraali lienee laskettu keskiarvojen perusteella. Herra varjelkoon meitä ihmisiltä, joiden elämässä ei ole muuta kuin puhdasta  ”moraalia”, tinkimätöntä oikeassa olemista.

    Aaltojen mukana ratsastaa helpoiten, kuohujen ilmavassa kuplassa, mutta täytyy muistaa että lopulta syöksyy pärskeisiin ja kastuu kauttaaltaan.

    Elämä ei kuivata surfaajaa ennen kuin aivan lopussa.

Sensuuriasioihin perehtynyt Svetlana Mintcheva kysyi viime sunnuntaina The Guardianissa: ”Caravaggio tappoi miehen. Pitäisikö meidän sen tähden sensuroida hänen taidettaan?”

    Kysymys liittyy Me Too – kampanjan julkisiin aaltoihin. Pärskeisiin. Missä menee raja yksilön tekojen ja hänen luomien taideteoksien välillä?
    Jos yksilö käyttäytyy huonosti, jopa hirviömäisesti, tarkoittaako se ettei yhteisö voi eikä saa katsella hänen maalauksiaan, lukea hänen kirjoittamiaan kirjoja, katsoa hänen ohjaamiaan elokuvia? 
    Jari Sillanpää tuomittiin oikeudessa,  mutta hänen laulujaan soitetetaan Ylellä kuin mitään vakavaa ei olisi tapahtunut. Onko moraalia vähintään kahdenlaista? Jotenkin särähti kun Yle Helsingin tyhmänsorttinen naistoimittija hellitteli tuomion saanutta "narkkaria" ja... (*)

    Onko Me Too jo kiivennyt liian suuren laineen harjalle? Kohta sen alle jää kaikki. Eikä tämä tarkoita, että liikkeellä olevat olisivat ehdottomuudessaan väärässä.

    Mutta realistinen kysymys kuuluu: milloin ja missä taide on syntynyt normaaliyksilön, moraaliltaan "täydellisen" keskivertokansalaisen kynästä tai pensselistä?
    Onko puritaaninen ihminen ihanne sinänsä? 
    Myös SiLLOIN kun ihminen kääritään fenimismin fundamentaaliseen pakkopaitaan?

Esimerkkinä Woody Allen, joka on ohjannut 54 elokuvaa.

    Jos ja kun Allen vuonna 1992 syyllistyi anteeksiantamattomaan tekoon omassa elämässään, ihmissuhteissaan, tuleeko elokuvateattereista ja tv-ohjelmista häivyttää mestarilliset filmit aikaisemmiltakin vuosilta, kuten Annie Hall (1977), Manhattan (1979) tai Hannah ja sisaret (1986)? Eikö Allenin taidetta  sitten ole olemassakaan vuoden 1992 jälkeen?
    Jos ei, niin mitä me olemme katsoneet?

    Jos ja ... uudestaan jos!
    Jos taideteos ei ole aikaisemmin tuntunut ihmistä vihaavalta ja ihmisyyttä halveksivalta, muuttuuko se sellaiseksi kun taideteoksen tekijän yksityiselämästä paljastuu holtittomuutta, pahuutta tai jopa hirviömäisyyttä? 
    Woody Allenin on sanottu popularisoineen loistavasti Ingmar Bergmanin "naissuhde-elokuvien" teemoja - tuleeko myös Bergman asettaa moraalisen arvioinnin kohteeksi? Sitäkin väitettä on ilmassa.
    Mutta jos myös Ingmar Bergaminin filmit heitetään noitaroville, niin mitä taiteesta jää käteen? Karrelle palanut hiilennokare?

    Jörn Donner  (ironista kyllä, Bergman asiantuntija) kertoo muistelmateoksessaan Mammutti, kuinka hän ei voinut henkilökohtaisiin murheisiinsa etsiä tukea Armi Ratialta – vaikka Ratia muuten ja monin tavoin tuki Donneria – koska Ratia tarrasi heti Donnerin muniin.
    Ratia haki seksiä, ei terapiaistuntoja.

    Kun tämän tietää, pitäisikö Marimekon kankaat jättää ostamatta ja Mari-paita päälle pukematta?
    Miettikää! (*)

    Hannu Salama tuomittiin aikoinaan jumalanpilkasta. 
    Tulisiko Juhannustanssit viedä uudestaan raastuvanoikeuteen ja etsiä siitä mahdollinen naisenpilkkaa tuomittavaksi? Entä Henry Millerin kaltaiset kirjailijat, joiden puolesta länsimainen liberaali humanismi taisteli oikeusasteita myöten ja joka tapauksessa ahdasmielisyyttä vastaan – olisiko Miller ja kumppanit nyt jälkikäteen tuomittava tai ainakin heitettävä sensuurin mustaan laatikkoon mieskeskeisen erotiikan takia?

    Esimerkeistä ei ole pulaa, paitsi että niitä on enemmän kuin kukaan jaksaa luetella.

    Mintcheva muistuttaa Leni Riefenstahlin ihastumisesta natsismiin, Ezra Poundin antisemitismistä ja D.W. Griffithin rasismista. Taideteokset kuitenkin ovat olemassa. Entäpä Pablo Picasso, joka heitteli slogania naisista koneina joiden tehtävänä on kärsiä – tulisiko sovinisti Picasson kankaat repiä ja hänelle pyhitetyt taidemuseot jyrätä maan tasalle?

    Ja lopulta, ikuinen ja mahdoton kysymys kuuluu: tuleeko meidän varmistaa taiteilijan yksityiselämän ”moraalinen kunnollisuus” ennen kuin voimme nauttia hänen luomistaan taideteoksista?

Kyösti Salovaara, 2018.

Surfaaja meloo ulapalle aaltoja päin, kääntyy, nousee seisomaan, muutaman hetken hän ratsastaa riemuiten aaltojen harjalle päästyään ja laineiden rinteitä laskien ja kaatuu lopulta kuohuihin.

    Vuorovetten saatossa hänen yrityksensä pysyä laineen päällä näyttää toivottomalta yritykseltä. Mutta ihmisen elämän vertauskuvana se kantaa pidemmälle, jää katsojan ja kokijan verkkokalvolle.

    Elämän apilaniityt voi kiertää, mutta mitä se tarkoittaa?

    Sunnuntaina kävelin Avenida de Bonnia pitkin.

    Vanha, hauraalta näyttävä nainen tuli vastaan. Hän talutti yhtä vanhalta ja hauraalta näyttävää koiraa.

    Koiran vasen etukäpälä oli kiedottu mustaan siteeseen. Aivan kuin jalka olisi ollut poikki, murtunut.

    Koira otti muutaman askeleen. Pysähtyi heti kun kipeä jalka osui maahan. Nainen silitti tumman koiran selkää.

    ”Kuinka pitkälle vielä?” koira tuntui kysyvän.
----
(*) Poistin muutamia kärjistäviä sanoja 8.2.2018. KS