Pilvessä vai hyllyssä

[teosten katoavaisuudesta]

Kyösti Salovaara, 2025.

Romaanisarja vuodelta 1925.
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.
Suom. Werner Anttila.

Miten kauan

teokset kestävät? Ne kestävät

kunnes ovat valmiit.

Niin kauan kuin niistä on vaivaa

ne eivät katoa.

….

- Bertolt Brecht runossa Kestävien teosten rakennustavasta. Suom. Brita Polttila. Tammi, 4.p, 1973. 

Pitääkö huolestua?

    No, tietysti pitää.

    Aina pitää huolestua. Se on ihmisen osa.

    Ihminen huolestuu menneen ja tulevan välitilassa.

    Sitä tilaa kutsutaan elämäksi.

Taide- ja viihdeteokset katoavat vähitellen fyysisinä kappaleina. Kirjat, elokuvat ja musiikki siirtyvät digitaaliseen pilveen. Fyysiset kirjat, CD-musiikkikokoelmat ja DVD-elokuvat eivät enää kuulu nykykodin sisustukseen. 

    Maailma muuttuu.

    Muuttuuko teosten luonne? Onko taide yhtä pysyvää kuin ennen? Vai kestääkö se jopa kauemmin digipilvessä kuin kotien (ja kirjastojen) kirjahyllyissä?

    Miksi laittaa romaania keräämään pölyä hyllyynsä kun sen voi tilata halutessaan suoratoistopalvelusta joko tekstinä tai valmiiksi luettuna? Siis valmiiksi pureskeltuna, lukemisen vaivaa säästäen.

    Suoratoistopalvelut ovat täynnä musiikkia ja elokuvia, tv-sarjoja, dokumentteja. Onko mahdollisten teosten maailma koskaan ollut näin runsas? Näin helposti kenen tahansa saatavilla?

    Kun teokset laitetaan pilveen, lisääkö se tasa-arvoa? Sinun ei tarvitse asua elokuvateatterin vieressä nähdäksesi kaiken maailman filmejä heti niiden tultua julki, yhtä hyvin Amerikasta kuin Espanjasta.

    Mikään ei tietenkään ole ilmaista. Sekin on vanha tosiasia.

Mutta koska suoratoistopalvelun elokuvat ja musiikkikappaleet häviävät ennen pitkää - ne ovat ”olemassa” vain niin kauan kuin palvelun tuottaja maksaa niistä lisenssin - pitääkö huolestua teosten tulevaisuudesta? Onko niitä olemassa missään ja minkäänlaisessa muodossa 100 vuoden päästä?

    Vai onko väliä mitä sadan vuoden päästä digipilvestä näkee ja kuulee?

    Espanjalainen kulttuuritoimittaja Juanjo Villalba pohti tätä El País -lehdessä 8.3.2025. Hän kysyi kolumninsa otsikossa, että jos me kulutamme elokuvat, musiikin ja kirjat online, katoavatko ne aikanaan ikuisiksi ajoiksi. 

    Vastaus oli: ehkä, kenties ei. Kukaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

    Villalba muistutti, että taideteokset ovat ennenkin kadonneet ikuisiksi ajoiksi.

    Eräiden arvioiden mukaan vain yksi prosentti antiikin aikana syntyneistä, kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittamista teksteistä on säilynyt. On myös arvioitu, että Yhdysvalloissa vain 50 % ennen vuotta 1950 tehdyistä elokuvista on tallessa. Ennen vuotta 1929 filmatuista elokuvista jopa 90 % on kadonnut täydellisesti. Ranskalainen Georges Méliès ohjasi noin 500 elokuvaa, joista vain 200 on tallella. Espanjassa maan ensimmäisestä äänielokuvasta ei ole tallella ainuttakaan kopiota.  

    Mieleeni tulee epämääräinen muistikuva 1970-luvulta.

    Matkustin vaimoni kanssa Järvenpäähän linja-autolla. Jossakin Tuusulantien alkupäässä vaimoni osoitti oikealla joen ja peltojen takana näkyviä vaaleita, matalia kerrostaloja. Tuolla on filmattu Naapurilähiötä, hän sanoi.

   Aha, kappas vaan. Minäkin katsoin kyseistä sarjaa. Se oli hyvin suosittu.

    Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin olen usein kävellyt Siltamäessä ja Suutarilassa. Valkoiset ja harmaat elementtitalot ovat yhtä olemassa, mutta ilmeisesti Naapurilähiö-sarjasta ei ole tallella yhtään osaa, ei missään eikä missään muodossa. Paitsi ihmisten sumeissa muistikuvissa.

Teosten säilymiseen vaikuttaa myös niiden sisältö. Monet kirjat, elokuvat ja musiikkikappaleet ovat yhä olemassa jossakin, mutta kukaan ei lue, katso eikä kuuntele niitä.

    Ketä sellainen teos, unohdettu romaani tai elokuva ”hyödyttää”?

    Tyhmä kysymys johon ei kannata vastata. Vaikka taide ei kehity tieteen tavalla, eikä tänään tehty romaani tarvitse menneisyydessä kirjoitettuja ollakseen tärkeä tai tarpeellinen, niin joka tapauksessa kirjallisuus ja elokuvat ovat sosiologeille ja historiantutkijoille tärkeitä. Ainakin jos halutaan tietää kuinka ihminen aikaisemmin eli ja miten ihmiset kuvasivat elämäänsä ja unelmiaan aikana, johon meillä ei enää ole minkäänlaista suoraa kosketusta.  

    Bertolt Brecht näyttää runossaan uskovan, että sellainen taide säilyy, joka rakentaa keskeneräistä maailmaa paremmaksi. Brecht oli tässä mielessä romanttinen sosialisti. Tai tosikko.

    Suomalainen kirjailija, kriitikko ja taiteilija Alex Matson sanoi teoksessaan Romaanitaide (1947), että ”suurin piirtein saa kukin romaani sen kohtalon, minkä se ansaitsee”.

    Matsonin mielestä romaanin säilymiseen lukijoiden tietoisuudessa eivät vaikuta kriitikot, jotka kehuvat teosta tai jotka tuomitsevat sen kadotukseen. Sen sijaan romaanin kestävyyteen vaikuttaa ”ihmiskunnan kollektiivinen äly” joka ”toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina”.

   Historia on siis julma mutta oikeudenmukainen kriitikko. ”Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa”, Matson sanoi.

    Samalla kun Matsonin ajatus romaanin kestävyydestä tuntuu pätevältä, sen perustelu alkaa kuulostaa metafyysiseltä: Matsonin mielestä romaanitaide on naturalistista luonteeltaan ja romaanin pitää jotenkin olla naturalistinen muodoltaan ollakseen kestävä. Mitä se tarkoittaa?

Kun jokin taideteos on ”pilvessä”, se ei suinkaan ole taivaalla vaan maanpäällä suljetussa datakeskuksessa. 

    ”Pilvi" tarkoittaa digipuheessa sitä, että katsoessamme elokuvaa tai kuunnellessamme musiikkia internetin kautta online, me emme tiedä missä päin maailmaa ko. taideteos sijaitsee, mutta aivan varmasti kyseistä teoksesta on myös olemassa offline versio, alkuteos joka tietysti sekin on digitaalisessa muodossa. 

    Jos halutaan, niin taideteokset säilyvät digitaalisissa arkistoissa satoja vuosia, mutta halutaanko niiden säilyvän?

    Ironista on, että vaikka maalaustaidetta saattaisi pitää ”vanhentuneena” tapana kuvata todellisuutta (verrattuna vaikkapa älykännykällä otettuihin valokuviin), niin maailmassa on satoja ja tuhansia taidemuseoita, joissa mestariteokset ja vaatimattomatkin maalaukset säilyvät katsojien tavoitettavissa vuosikymmenten ja kaiketi myös satojen vuosien ajan. Tietysti kirjastotkin säilyttävät kirjoja vaikka kuinka kauan, mutta entä sitten kun kirjaa ei enää paineta paperille?

   Paperille painetut kirjat, fyysiselle taltiolle kopioitu musiikki ja DVD:lle taltioidut elokuvat säilyvät hyvin, jos niitä halutaan säilyttää. Johdantokuvan Fantomas-kirjat ovat 100 vuotta vanhoja kotihyllyssä huolimattomasti säilytettyjä kappaleita. Toisessa kuvassa oleva pahville prässätty ”viikon hitti”, Rudy Valleen esittämä You Try Somebody Else (Trata Con Algún Otro) on vuodelta 1931. Australiassa äänitetty ja prässätty George Sorlien savikiekko Tiptoe Through the Tulips with Me lienee vuodelta 1930. 

    Molemmat kappaleet voi kuunnella Youtubesta tänään, mutta onnistuuko se maaliskuussa vuonna 2125?

Kyösti Salovaara, 2025.

78 kierroksen gramofonilevyjä vuosilta 1931 ja 1930.