Pilvessä vai hyllyssä

[teosten katoavaisuudesta]

Kyösti Salovaara, 2025.

Romaanisarja vuodelta 1925.
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.
Suom. Werner Anttila.

Miten kauan

teokset kestävät? Ne kestävät

kunnes ovat valmiit.

Niin kauan kuin niistä on vaivaa

ne eivät katoa.

….

- Bertolt Brecht runossa Kestävien teosten rakennustavasta. Suom. Brita Polttila. Tammi, 4.p, 1973. 

Pitääkö huolestua?

    No, tietysti pitää.

    Aina pitää huolestua. Se on ihmisen osa.

    Ihminen huolestuu menneen ja tulevan välitilassa.

    Sitä tilaa kutsutaan elämäksi.

Taide- ja viihdeteokset katoavat vähitellen fyysisinä kappaleina. Kirjat, elokuvat ja musiikki siirtyvät digitaaliseen pilveen. Fyysiset kirjat, CD-musiikkikokoelmat ja DVD-elokuvat eivät enää kuulu nykykodin sisustukseen. 

    Maailma muuttuu.

    Muuttuuko teosten luonne? Onko taide yhtä pysyvää kuin ennen? Vai kestääkö se jopa kauemmin digipilvessä kuin kotien (ja kirjastojen) kirjahyllyissä?

    Miksi laittaa romaania keräämään pölyä hyllyynsä kun sen voi tilata halutessaan suoratoistopalvelusta joko tekstinä tai valmiiksi luettuna? Siis valmiiksi pureskeltuna, lukemisen vaivaa säästäen.

    Suoratoistopalvelut ovat täynnä musiikkia ja elokuvia, tv-sarjoja, dokumentteja. Onko mahdollisten teosten maailma koskaan ollut näin runsas? Näin helposti kenen tahansa saatavilla?

    Kun teokset laitetaan pilveen, lisääkö se tasa-arvoa? Sinun ei tarvitse asua elokuvateatterin vieressä nähdäksesi kaiken maailman filmejä heti niiden tultua julki, yhtä hyvin Amerikasta kuin Espanjasta.

    Mikään ei tietenkään ole ilmaista. Sekin on vanha tosiasia.

Mutta koska suoratoistopalvelun elokuvat ja musiikkikappaleet häviävät ennen pitkää - ne ovat ”olemassa” vain niin kauan kuin palvelun tuottaja maksaa niistä lisenssin - pitääkö huolestua teosten tulevaisuudesta? Onko niitä olemassa missään ja minkäänlaisessa muodossa 100 vuoden päästä?

    Vai onko väliä mitä sadan vuoden päästä digipilvestä näkee ja kuulee?

    Espanjalainen kulttuuritoimittaja Juanjo Villalba pohti tätä El País -lehdessä 8.3.2025. Hän kysyi kolumninsa otsikossa, että jos me kulutamme elokuvat, musiikin ja kirjat online, katoavatko ne aikanaan ikuisiksi ajoiksi. 

    Vastaus oli: ehkä, kenties ei. Kukaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

    Villalba muistutti, että taideteokset ovat ennenkin kadonneet ikuisiksi ajoiksi.

    Eräiden arvioiden mukaan vain yksi prosentti antiikin aikana syntyneistä, kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittamista teksteistä on säilynyt. On myös arvioitu, että Yhdysvalloissa vain 50 % ennen vuotta 1950 tehdyistä elokuvista on tallessa. Ennen vuotta 1929 filmatuista elokuvista jopa 90 % on kadonnut täydellisesti. Ranskalainen Georges Méliès ohjasi noin 500 elokuvaa, joista vain 200 on tallella. Espanjassa maan ensimmäisestä äänielokuvasta ei ole tallella ainuttakaan kopiota.  

    Mieleeni tulee epämääräinen muistikuva 1970-luvulta.

    Matkustin vaimoni kanssa Järvenpäähän linja-autolla. Jossakin Tuusulantien alkupäässä vaimoni osoitti oikealla joen ja peltojen takana näkyviä vaaleita, matalia kerrostaloja. Tuolla on filmattu Naapurilähiötä, hän sanoi.

   Aha, kappas vaan. Minäkin katsoin kyseistä sarjaa. Se oli hyvin suosittu.

    Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin olen usein kävellyt Siltamäessä ja Suutarilassa. Valkoiset ja harmaat elementtitalot ovat yhtä olemassa, mutta ilmeisesti Naapurilähiö-sarjasta ei ole tallella yhtään osaa, ei missään eikä missään muodossa. Paitsi ihmisten sumeissa muistikuvissa.

Teosten säilymiseen vaikuttaa myös niiden sisältö. Monet kirjat, elokuvat ja musiikkikappaleet ovat yhä olemassa jossakin, mutta kukaan ei lue, katso eikä kuuntele niitä.

    Ketä sellainen teos, unohdettu romaani tai elokuva ”hyödyttää”?

    Tyhmä kysymys johon ei kannata vastata. Vaikka taide ei kehity tieteen tavalla, eikä tänään tehty romaani tarvitse menneisyydessä kirjoitettuja ollakseen tärkeä tai tarpeellinen, niin joka tapauksessa kirjallisuus ja elokuvat ovat sosiologeille ja historiantutkijoille tärkeitä. Ainakin jos halutaan tietää kuinka ihminen aikaisemmin eli ja miten ihmiset kuvasivat elämäänsä ja unelmiaan aikana, johon meillä ei enää ole minkäänlaista suoraa kosketusta.  

    Bertolt Brecht näyttää runossaan uskovan, että sellainen taide säilyy, joka rakentaa keskeneräistä maailmaa paremmaksi. Brecht oli tässä mielessä romanttinen sosialisti. Tai tosikko.

    Suomalainen kirjailija, kriitikko ja taiteilija Alex Matson sanoi teoksessaan Romaanitaide (1947), että ”suurin piirtein saa kukin romaani sen kohtalon, minkä se ansaitsee”.

    Matsonin mielestä romaanin säilymiseen lukijoiden tietoisuudessa eivät vaikuta kriitikot, jotka kehuvat teosta tai jotka tuomitsevat sen kadotukseen. Sen sijaan romaanin kestävyyteen vaikuttaa ”ihmiskunnan kollektiivinen äly” joka ”toimii hitaana, mutta hairahtumattomana tuomarina”.

   Historia on siis julma mutta oikeudenmukainen kriitikko. ”Itse elämä hylkää romaanit, jotka eivät rakenteessaan noudata sen rakennetapaa”, Matson sanoi.

    Samalla kun Matsonin ajatus romaanin kestävyydestä tuntuu pätevältä, sen perustelu alkaa kuulostaa metafyysiseltä: Matsonin mielestä romaanitaide on naturalistista luonteeltaan ja romaanin pitää jotenkin olla naturalistinen muodoltaan ollakseen kestävä. Mitä se tarkoittaa?

Kun jokin taideteos on ”pilvessä”, se ei suinkaan ole taivaalla vaan maanpäällä suljetussa datakeskuksessa. 

    ”Pilvi" tarkoittaa digipuheessa sitä, että katsoessamme elokuvaa tai kuunnellessamme musiikkia internetin kautta online, me emme tiedä missä päin maailmaa ko. taideteos sijaitsee, mutta aivan varmasti kyseistä teoksesta on myös olemassa offline versio, alkuteos joka tietysti sekin on digitaalisessa muodossa. 

    Jos halutaan, niin taideteokset säilyvät digitaalisissa arkistoissa satoja vuosia, mutta halutaanko niiden säilyvän?

    Ironista on, että vaikka maalaustaidetta saattaisi pitää ”vanhentuneena” tapana kuvata todellisuutta (verrattuna vaikkapa älykännykällä otettuihin valokuviin), niin maailmassa on satoja ja tuhansia taidemuseoita, joissa mestariteokset ja vaatimattomatkin maalaukset säilyvät katsojien tavoitettavissa vuosikymmenten ja kaiketi myös satojen vuosien ajan. Tietysti kirjastotkin säilyttävät kirjoja vaikka kuinka kauan, mutta entä sitten kun kirjaa ei enää paineta paperille?

   Paperille painetut kirjat, fyysiselle taltiolle kopioitu musiikki ja DVD:lle taltioidut elokuvat säilyvät hyvin, jos niitä halutaan säilyttää. Johdantokuvan Fantomas-kirjat ovat 100 vuotta vanhoja kotihyllyssä huolimattomasti säilytettyjä kappaleita. Toisessa kuvassa oleva pahville prässätty ”viikon hitti”, Rudy Valleen esittämä You Try Somebody Else (Trata Con Algún Otro) on vuodelta 1931. Australiassa äänitetty ja prässätty George Sorlien savikiekko Tiptoe Through the Tulips with Me lienee vuodelta 1930. 

    Molemmat kappaleet voi kuunnella Youtubesta tänään, mutta onnistuuko se maaliskuussa vuonna 2125?

Kyösti Salovaara, 2025.

78 kierroksen gramofonilevyjä vuosilta 1931 ja 1930.

      

Digigidigigid

 [loikaten loikattu]

Kyösti Salovaara, 2021.

Jänis istui maassa torkkuen, torkkuen,

mikä sull' on jänönen,

kun et enää hyppele,

hyppää pois, hyppää pois, hyppää pois.

Jos vehkeet sull’ parhaat ois

digiloikkaan ryhtyä vois, digiloikata pois, pois.

- Alli Nissisen runoa ”modernisoiden”.

Viimeisessä vaiheessa tietokonerikollisuus vakiintuu. Tilanne tasaantuu ja rikokset ja niitä suojautuminen noudattavat kohtuullisen ennustettavia kaavoja. Osa yhteiskunnasta saa palkkansa vahtimalla ATK-rikollisia ja osa tekemällä ATK-rikoksia.

- Ilkka Tuomi vuonna 1987 teoksessaan Hakkerin käsikirja.

Joko teit digiloikan?

    Jos, niin kuinka monta metriä?

    Vai onko loikka kesken?

    Jos, niin tiedätkö mihin se päättyy? Missä kohtaa jalkasi koskettavat maata?

    Vai oletko kyllästynyt koko termiin? Tiedätkö oikeastaan mitä digiloikka tarkoittaa? Tietääkö kukaan? Jos kukaan ei tiedä, mistä kukaan tietäisi mihin loikka päättyy ja milloin se katsotaan päättyneeksi.

    Kaksi kulutusta kestävää sanaa politiikan puheenparressa: hyvinvointivaltio ja digiloikka. Molemmat yhdyssanoja

Kauan sitten, ehkä vuoden 1973 paikkeilla, olin firman sisäisellä suunnittelukurssilla. Valtion tietokonekeskuksen väkeä koulutettiin monin tavoin. Se oli melkein kuin oppilaitos – arkisen ohjelmointi- ja suunnittelutyön ohessa.

    Kurssi päättyi ”loppukokeeseen”. Siinä pyydettiin mm. kertomaan mitä uutta ATK luo.

    Vastasin nenäkkäästi, että automaattinen tietojenkäsittely ei luo mitään uutta. Se ainoastaan muuttaa tiedon käsittelyn paikkaa ihmisen käsistä koneen muistiin. Ja jotta tuo onnistuisi ”koneella”, tieto pitää muuttaa analogisesta esittämisestä digitaaliseksi.

    Kurssin vetäjä, sinänsä leppoisa partasuu, ei tykännyt vastauksestani. Hän piti sitä vähän loukkaavana. Miten Valtion tietokonekeskus perustelee oikeuden olemassaoloonsa, jos se, sen tietokonejärjestelmät eivät luo mitään uutta?

Edellä kerrottu kuulostaa semanttiselta saivartelulta tai filosofiselta leikittelyltä.

    Olen kuitenkin yhä samaa mieltä kuin vuoden 1973 ATK-suunnittelukurssilla. Samaa mieltä noin ylisummaan, vähän niin kuin filosofisesti.

    Jos ATK, nykyään IT tai ICT ei luo mitään uutta, miksi kaikki paikat ja kolot on täynnä tietokoneita ja mikropiirejä ja niiden ohjelmistoja ynnä ohjelmanpätkiä?

    Haastavaan kysymykseen vastaan: Siksi että maailma on täynnä informaatiota, analogisen esittämistä digitaalisena. Digitaalisessa muodossa esitetty maailma on paremmin muokattavissa kuin analogisesti esitetty. Informaatiota keräämällä ja välittämällä tietokoneet toki muuttavat maailmaa, mutta eivät informaation substanssia.

    Tietokoneet eivät tiedä juuri mitään, mutta auttavat meitä, ihmispoloisia ”tietämään” enemmän ja nopeammin kuin mikään muu laite tai kirjasto. ”Tietäminen” pitää kuitenkin laittaa lainausmerkkeihin. Tietäminen edellyttää yhä aivojen käyttämistä - kenties jopa enemmän kuin aikaisemmin koska tietoa, informaatiota on saatavilla ja tyrkyllä enemmän kuin aikaisemmin.

Kaikki tai melkein kaikki mikä voidaan esittää informaationa myös esitetään. Digiloikassa analoginen maailma, sen esittäminen, muuttuu digitaaliseksi. Samalla maailma muuttuu, koska informaatio on paremmin hallinnassa.

    Kysymys on taas kielestä. Luonnollinen kieli on avointa, merkitykset usein sumeita. Tietokonekielet ovat suljettuja. Tietokoneohjelmaa ei yleisesti ottaen voi rakentaa sanoista, joilla on monta merkitystä. Tästä johtuu, että tietokone ei ”tiedä” juuri mitään, toisin kuin ihminen joka likimääräisillä sanoilla esittää sellaistakin mille ei ole täsmällistä, yksikäsitteistä ilmaisua.

    Tietokoneohjelmassa ei saa olla virheitä, vaikka jokaisesta ohjelmasta sellaisen (useimmiten) löytää. Ohjelman kirjoittaminen on helpompaa kuin siinä olevien virheiden etsiminen ja paljastaminen. Siksi hakkerit ovat vähän edellä.

    Mutta yleensä virheet tietokoneohjelmaan kirjoitetaan vahingossa, ilman sivutarkoitusta. Kenties jonain päivänä jokin ohjelmointivirhe ryhtyy kopioitumaan ja muuntumaan kuin virus ja se valloittaa kaikki maailman tietokoneet, ilman pahaa tarkoitusta. Silti se voi tehdä paljonkin pahaa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Ammattina tiedon suojaaminen ulkopuolisilta hyökkäyksiltä -
F-Securen pääkonttori Helsingissä.

On kiehtovaa ajatella, että (melkein) kaiken maailmassa olevan voi esittää informaationa.

    Ajatellaanpa perinteistä autoa. Kun käännät rattia vasempaan, auto kääntyy vasemmalle. Kun pyörität sitä oikealle, auto kääntyy oikealle. Ratti on yhdistetty mekaanisesti pyöriä kääntävään laitteistoon; toki sen toimintaa nykyään tehostetaan.

    Mutta oleellista on huomata, että tässäkin toiminnassa kysymys on informaatiosta. Ratin kääntäjä lähettää pyöriä kääntävälle laitteistolle viestin, joka toteutetaan.

    Puhunko itsestään selvyydestä?

    Kenties, mutta tällaistahan informaatio on. Se esittää toiminnan.

    Kun autoissa edelleenkin taitaa olla analogisesti toimiva ohjaus, niin tietysti se voidaan tai voitaisiin muuttaa digitaaliseksi. Ratin kääntäminen lähettäisi pyöriä kääntävälle apparaatille digitaalisen viestin, komennon: käännä pyöriä vasempaan. Ratin ja akselin välissä ei tarvittaisi minkäänlaista mekaanista yhteyttä.

    Ehkä tuollaisia autoja jo kulkee maanteillä. Jokainen auton omistaja tietää, että nykyaikainen auto on täynnä digitaalisesti ohjattuja toimintoja, entisten analogisten, mekaanisesti toimivien yhteyksien tilalla.

    Senkin tiedämme, että informaatiota keräävät ja ohjaavat järjestelmät pystyvät auttamaan autoa ajavaa ihmistä paremmin kuin hänen oma käsityskykynsä tien pinnan suhteesta pyörien vauhtiin ja suuntaan. Digitaalinen ei luo uutta informaatiota, mutta tekee olemassaolevan (piilossa olleen) informaation soveltamisen mahdolliseksi.

    Eräässä tv-ohjelmassa todettiin, että autolla ajaminen on haastavin tehtävä, minkä keskivertoihmisen aivot joutuvat ihmisen eläessä ratkaisemaan. Ehkä tästä seuraa robottiauton mahdottomuus tai se, että sellaisen rakentaminen on äärettömän vaikeaa - kuin rakentaisi ihmisen aivojen kaltaisen "digikoneen".

Informaatiota on paljon, melkein äärettömästi. Erilaiset digitaaliset välineet auttavat sen kokoamista ja levittämistä.

    Mutta viime kädessä me luemme sanoja ja lauseita, niiden esittämiä merkityksiä. Me emme lue digitaalisia merkkejä vaan aakkosilla esitettyjä sanoja, analogioita.

    El País -lehti kertoi toukokuussa OECD:n raportista, joka paljastaa hätkähdyttävän tutkimustuloksen: ne 15-vuotiaat koululaiset jotka lukevat informaation paperilta, ymmärtävät lukemaansa paremmin kuin digitaalisilta välineiltä lukevat. He myös oppivat paremmin, koska ymmärtävät mitä lukevat.

    Tutkimus perustui 37 maan PISA-tuloksiin vuodelta 2018.

    Tutkijat arvioivat, että kirjan lukija keskittyy - hänen on pakko keskittyä - lukemaansa intensiivisemmin kuin digitaaliselta päätelaitteelta lukevan, jonka ajatukset harhailevat runsaan tietotarjonnan parissa.

    Mutta tämänkin todistaminen on vaikeaa. Lukemiseen keskittyminen ei välttämättä perustu ”laitteeseen”, jolta informaatio omaksutaan, olipa kyseessä sitten kirja tai älypuhelinen. On mahdollista, että ne jotka pystyvät keskittymään kirjaan ja paperilta lukemiseen, ovat oppineet siihen varhain kotonaan, missä on luettu kirjoja. Tällöin paperille painetun kirjan ylivoima ei olisikaan tekninen vaan kulttuurinen; se on opittua vaan ei väistämätöntä.

Voiko tietoa ”pölliä” luvallisesti? Ja tehdä siitä kaikkien hyväksymää liiketoimintaa? Jos voi, helpottaako informaation digitalisointi tätä ”pöllimistä”?

    Tiedossahan on, kuinka kansainväliset tietojätit keräävät asiakkaiden tietoja ja myyvät niitä eteenpäin. Tässä ei ole mitään vilunkia: minä saan ”ilmaiseksi” sähköpostialustan, voin käyttää ilmaiseksi karttasovelluksia ja navigaattoria ja hakea maailman tietojoukoista vaivatta ja ilman maksua mitä kummallisempia asioita. Vastineeksi - koska ilmaisia lounaita ei todellakaan ole – annan digitaalisen alustatoimijan ”myydä” informaatiota käyttäytymisestäni esimerkiksi mainostajille.

    Tieto on valtaa. Myös kaupallisessa mielessä.

    Modernissa maailmassa tietoa kerätään ja yhdistellään ”vallankäytön” mielessä hienostuneemmin kuin ennen. Nyt kansalaiset, me kaikki, luovutamme osan yksityisyydestämme, tiedon yksityisistä mieltymyksistämme kaupallisille toimijoille vapaaehtoisesti ja riemumielin.

    Guardian-lehdessä oli huhtikuussa silmiä avaava laaja artikkeli siitä kuinka ruokatoimituksia välittävä ja digialustaa hyödyntävä Deliveroo ikään kuin omii ravintoiden know how’n, jopa niin pitkälle että se perustaa ”pimeitä ravintoloita” (haamuravintoloita), joissa valmistetaan juuri niitä ruokia ja niillä resepteillä, jotka Deliveroo on "oppinut" vastaanottaessaan pienien ravintoloiden tilauksia.

    Kun yhden ravintolan ravintoloitsija oppii tietämään tarkasti omien asiakkaidensa maut ja tavat, niin Deliveroo oppii tietämään kaikkien ravintoloiden kaikkien asiakkaiden maut ja mieltymykset. Ja koska se ”tietää” kaupungin ihmisistä enemmän kuin yksikään ravintoloitsija tahollaan, se pystyy vikkelästi haistamaan trendit, syömisen uudet tuulet ja muuttamaan ”pimeän ravintolansa” ruokalistaa.

    Sanomalehdillä ja medialla ylisummaan oli aikaisemmin keskeinen rooli tiedonvälityksen portinvartijana. Internet on jossain määrin heikentänyt median portivartijan roolia, mutta heikentymistä luultavasti liioitellaan.

    Guardianin artikkelissa todetaan, että ruokatoimituksia välittävistä toimijoista, kuten Deliveroosta, on tullut aivan uudenlaisia portinvartijoita, eikä sellaisia ollut esimerkiksi ravintola-alalla aikaisemmin olemassa. Tässä tieto ikään kuin muuttuu laadulliseksi toiminnaksi.

    Tieto on pehmeää valtaa, varsinkin silloin kun sitä pystyy keräämään sofistikoidusti, huomiota herättämättä laajalti koko yhteiskunnasta ja kaikkia ihmisiä koskien.

Kertomatta nyt jää, auttaisiko digiloikka jänistä vaaran väistämiseen.

Kyösti Salovaara, 2021.

Topi ja Topin poika

[digitaalisen analogia]

Kauko Helovirta on Topi.

On.

    On kaksi todellisuutta: se oikea, konkreettinen ja toinen: sen toisen kuvaus.

    Hypoteettisesti väitän, että digitaalinen todellisuus on konkreettisen analogia tai paremminkin analogiaa, koska kuvaus ei ole koskaan täydellinen. Digitaalinen todellisuus (todellisen todellisuuden kuvaus) eroaa esimerkiksi Vincent van Goghin auringonkukkamaalauksista siinä, että digimaailma muokkaa todellisuutta, osallistuu konkreettisen todellisuuden muutoksen, joten se muuttuu itsekin. Goghin auringonkukat säihkyvät muuttumattomina ja ihanina vuodesta toiseen.

    Tämä kuulostaa saivartelulta.

    ”Ei tule itsenäistä Kataloniaa sen enempää offline kuin online”, varoitti Espanjan pääministeri Pedro Sánchez viime viikolla. Hallitus sääti lain, jonka mukaan Espanjan julkishallinnon serverit pitää sijoittaa EU:n alueelle.

    Säädös tarvittiin, koska Katalonian itsenäisyysliike on yrittänyt luoda virtuaalivaltion, johon liittymällä kansalaiset irrottautuvat Espanjasta. Mallia otettiin Eestin sähköisestä kansalaisuudesta.

    Virtuaalivaltio ja sen virtuaalikansalaisuus on mielenkiintoinen ajatus varjotodellisuudesta. Kuinka konkreettinen se voi olla? Voisiko virtuaalikatalonialla olla virtuaalipoliiseja? Entä sitten virtuaaliverot ja virtuaalieläkkeet? Virtuaalimoottoritiellä olisi mukava huristella Barcelonassa valmistetulla virtuaali-Seatilla.

    Paella kuitenkin pitää syödä lautaselta.

    Sisiliassa mafia pyöritti omaa varjotodellisuuttaan. Mutta sekin perustui konkreettisesti pyssyille ja tikareille.

Kutsu minua.

    ”Kutsu minua Ismaeliksi”, alkaa Herman Melvillen romaani Moby Dick.

    ”Joo, voitte kutsua minua Topiksi”, sanoo Kauko Helovirta monipolvisen monologin alkupuolella Valtion tietokonekeskuksen (VTKK) tuottamassa mainosfilmissä Topi ja Topin poika.

    ”Löysin” mainosfilmin Youtubesta eräänä päivänä kun tarkistin narsistisesti onko netissä sanottu minusta viime aikoina pahaa tai hyvää. Ei ole. Kumma juttu.

    Tein käsikirjoituksen elokuvaaja Kalevi Pihkalan toteuttamaan filmiin vuonna 1988. Diatekniikalla kuvatussa filmissä kerrotaan Topista ja Topin pojasta, jotka perustavat ”raavaan miehen ristoranten” käyttämällä apunaan Valtion tietokonekeskuksen tietopankkeja.

    Elettiin aikaa ennen internetiä ja Googlea.

    Tietopankit ja niiden ohjelmointi eivät kuulunut työtehtäviini VTKK:ssa, mutta koska kirjoittelin kaikenlaista kaikenlaisiin julkaisuihin Timo Korpela ja Kari-Matti Pihkala ”palkkasivat” minut työstämään heidän kehittelemänsä aiheen ja juonen käsikirjoitukseksi. Taustaryhmässä oli myös Seppo Virtanen asiantuntijana.

    Tarinaa kirjoittaessani tiesin, että joviaali Kauko Helovirta puhuu sen mitä kirjoitan. Voitte kutsua minua Topiksi, kirjoitin…

    Noin yhdeksänminuuttinen ”elokuva” tuntui VTKK:n auditoriossa asiakastilaisuudessa esitettynä vähän liian pitkältä vuonna 1988. Nyt netistä kuunneltuna ja katsottuna se on kestänyt ajan rientoa hyvin ja on melkein hauska. Sopii hyvin tämän hetken keskusteluun siitä mitä saa syödä ja mitä ei. Sitä paitsi, ajattelepa jos VTKK:n tietopankeista olisi kasvanut ”google” ennen Googlea.

    Klikkaa: Topi ja Topin poika.

Eräänlaista ohjelmakoodia tämäkin.

Elettiin aikaa.

    Elettiin aikaa ennen internetiä. VTKK:n tietopankeista löytyi jo silloin valtavasti julkisen vallan keräämiä tietoja, mutta niiden hakemisesta piti maksaa jos ei maltaita niin markkoja kuitenkin. Jokainen haku hinnoiteltiin sen mukaan kuinka paljon keskuskoneen sisäistä tehoa tarvittiin haun toteuttamiseen. Reaalisekunnissa oli monta virtuaalisekuntia. Sitä ihminen ei tajunnut.

    Muutamaa vuotta myöhemmin näpyttelin pari Kalevi Sorsan esseekokoelmaa kotona Soukanrannassa. Sorsa kutsui minua kirjojensa tuottajaksi, kovaksi piiskuriksi ja viimeistelijäksi. Ensimmäisen kokoelman Paikallisjunalla Eurooppaan (1991) näpyttelin sähkökirjoituskoneella. Teoksen nimen ”varastin” Paul Therouxin matkakirjasta Paikallisjunalla Patagoniaan.

    Jälkimmäisen teoksen, Uusi itsenäisyys (1992) kirjoitin ensimmäisellä mikrotietokoneellani. Se oli Olivetti. Käytin VTKK:ssa valmistettua tekstinkäsittelyohjelmaa Tekoa. Se oli toteutettu FAS-ohjelmointikielellä. Teko oli mainio teksturi, "parempi" kuin moni muu senaikainen. Sen oikeinkirjoitustarkastus oli tuohon aikaan ennen kokematonta.

    Tekolla kirjoitettua esseekokoelmaa ei kuitenkaan voinut sellaisenaan lähettää Otavaan, joten muunsin FAS-tiedostot WP-tiedostoiksi "korpulle". Niin ne kelpasivat sähköisessä muodossa Otavalle.

    Halusin sijoittaa yhden esseen alkuun sitaatin Suomen hallitusmuodosta. Laiskana miehenä en viitsinyt lähteä kirjastoon vaan kysyin tietopalvelun ”pojilta” saisinko ”tiskin alta” ilmaiseksi pätkän hallitusmuotoa heidän tietopankeistaan.

    Kyllä sain.

    Muotovirhe lienee vanhentunut eikä käytettyä CPU-aikaa minulta enää karhuta, vaikka eihän tuota tiedä, koska Kalevi Sorsan kirjaa Uusi itsenäisyys saa yhä lainata kirjastoista ja ostaa divareista. Jotkut asiat vanhenevat, toiset eivät koskaan.
    Kerran sanottu on aina

Toista on.

    Toista on vuonna 2019.

    Matti Utelias-Virtanen käy lukiota Helsingin laitamilla, ei kovin kaukana mistään.

    Hän halusi kirjoittaa esseen Karl Marxista.

    Matti googletti ”Karl Marx”.

    Hakukone antoi 35 100 000 osumaa. Se kesti 0,56 sekuntia eikä maksanut mitään. Matti oli täpinöissään. Kuinka helppoa, kuinka ilmaisen ihanaa tämä onkaan, hän huokaili, ei kaukana juuri mistään.

    Sitten Matti ryhtyi laskemaan ja miettimään aikataulua. Essee pitäisi saada valmiiksi jouluun mennessä. Jos käytän jokaisen osuman tsekkaamiseen minuutin, minulta menee 35 100 000 minuuttia tähän, mutta sitten hallitsen Marxini kaikilta puolin, Matti ajatteli.

    Matti suunnitteli aikataulua. Tähän menee, hetkinen, jos teen 40 tuntisia viikkoja 281 vuotta! Hemmetti!

    Matti Utelias-Virtanen kalpeni. Hän tajusi että virtuaalinen maailma on pullollaan ilmaista tietoa, jota on mahdoton käyttää.

    Matti kirjoitti uuden haun: ”Marilyn Monroe”.

    71 100 000 osumaa. Matti katselee Marilynin kuvia jossakin ei kovin kaukana mistään.

Ah, Marilyn!

Kerro.

    ”Kerro mitä uutta tietokonesysteemi luo!”

    Suunnilleen tällainen tehtävä annettiin systeeminsuunnittelukurssilla VTKK:ssa 1970-luvun alkupuolella.

    Vastasin, että tietokoneohjelma ei luo mitään uutta; se kuvaa vain ja ainoastaan jo olemassaolevaa todellisuutta. Kurssia veti karismaattinen koulutuspäällikkö, joka ei pitänyt vastauksestani. "Vai että tietokonesysteemit eivät luo mitään uutta?"

    Olen yhä samaa mieltä. Makkaratehtaassa käytetään robotteja ja ohjelmistoja ja ties mitä, mutta lenkkimakkara on sellaista konkreettista uutta mihin tietokone eikä ohjelma pysty koskaan – ei edes virtuaalisessa Kataloniassa.

    Tämä johtuu ohjelmointikielistä, algoritmeista. Ne ovat kuvaus, eivät itse asia.

    ”Kun kielen pitäisi ilmaista jotakin sellaista, jota ei ole koskaan ennen sanottu”, mietti Martin Heidegger, ”kaikki riippuu siitä luovuttaako kieli siihen sopivan sanan vai ei.”

    Vain niitä sanoja voi käyttää, jotka ovat olemassa. Vain sellaisia sanoja on olemassa, jotka kuvaavat nykyhetkeä ja mennyttä, mutta eivät koskaan sitä mitä ei vielä ole.

    "Sitten kun tietokoneet ymmärtävät luonnollista kieltä”, sanoi puolestaan Roger C. Schank kirjassaan Tekoälyn mahdollisuudet (1984, suomeksi 1987), ”niiden käyttäjien ei enää tarvitse hallita tietotekniikan perustaitoja eikä opetella ainoatakaan ohjelmointikieltä.”

    Eivät ymmärrä vieläkään.

    Suomessa on huutava pula ohjelmoijista. 2000-luvun alussa it-firmoissa hoettiin ettei Suomessa kannata kirjoittaa ohjelmia: ”koodarit” ja ohjelmat ostettiin ulkomailta halvemmalla kuin Suomesta.

    Tämä ajatus oli harhaa. Ohjelmointi on todellisuuden kuvaamista kielellä, joka pitää osata. Mutta kun osaa yhden kielen, osaa toisenkin. Suomalaista todellisuutta ei kuitenkaan voi ulkoistaa eikä ostaa alihankkijalta.

    Tiistaina kuluvalla viikolla noin satakunta it-alan ammattilaista, suurin osa nyt eläkkeellä, kokoontui Tiedon pääkonttorille Espoon Keilaniemeen muistelemaan VTKK:ssa kehitetyn FAS-ohjelmointikielen 50-vuotista historiaa. Tuo kieli kehitettiin hallinnolliseen tietojenkäsittelyyn sopivaksi 1970-luvun taitteessa. Muutama vuosi sitten FAS-kielisellä ohjelmistolla tulostettiin yhä verottajan lähettämät verokaavakkeet kansalaisille, konkreettisesti paperilla.

    Noin satakunta FAS-ammattilaista katseli Tiedon kahvilan ikkunoiden edessä väikkyvää merta ja toisiaan, koska he tajusivat että kieli on todellisuuden analogiaa, ei itse todellisuus, ei nakit ja muusi vaikka joskus spaghettikoodiin olivatkin törmänneet.

    Minut opetettiin kirjoittamaan FAS-ohjelmia VTKK:ssa vuonna 1972. Edellisenä kesänä kirjoittelin pieniä FORTRAN-aliohjelmia ”Kutsetin” paperitehtaan vintillä Kotkassa.

    Silloin, kesällä 1972 olin 25 vuotias. Paljon oli edessä, vähän takana ja luulin tietäväni, että (ohjelmointi)kieli kuvaa konkreettista todellisuutta, mutta ei luo uutta, ei mitään semmoista mitä ihminen ei periaatteessa voisi itsekin tehdä.

    ”Se parhaiten nauraa, joka tietopankkeja käyttää”, päätti Kauko ”Topi” Helovirta enteellisesti monologinsa vuonna 1988.

Berliinin muuri kaatui 30 vuotta sitten.