Ajatus syntyi meressä

[ja ryömi maalle]

Kyösti Salovaara, 2018.

Alussa oli alku, virtaavat vedet ja pohjan savikiteisiin syntyneet elämän idut.

    Jotain 350 miljoona vuotta sitten ”esi-isämme” ryömivät meristä ja soilta ja virroista kuivalle maalle. Kolme neljäsosaa maapallon pinnasta on vettä. Siksi maailma kuuluu kaloille.

    Kun ”esi-isämme” (ja tämä on pelkkä metafora) pääsi kuivalle maalle, hän puhalsi keuhkoistaan vedet rantahiekkaan ja ryhtyi hengittämään uudella tavalla.

    Kääntyikö "hän" rannalle päästyään takaisin merelle päin katsellakseen vielä hetken entistä elämäänsä?

    Tästä ei ole kirjoitettuja dokumentteja.

    Vuorovedet ovat pyyhkineet "jalanjäljet".

    Me olemme kalojen sukua, olimmepa ihmisiä tai valaita, hiiriä tai pellolla käyskenteleviä lampaita.

    Olivatko kaikki ajatukset jo ajateltu esi-isämme karistellessa ”harteiltaan” veden? Platonisessa mielessä ehkä oli, sillä eiväthän totuudet muutu.

    Yritän flunssaisessa päässäni tavoittaa suuren ajatuksen, mutta se on yhtä vaikeaa kuin kumartua rantahiekalle ja yrittää kouraista aaltojen vaahto käteensä.

    Käsi kastuu, kuohut pakenevat pois.

Ihminen on ylpeä, tietäväinen, kopea ja ylimielinen. Hän pitää itseään korkealla olevana, muita parempana.

    Arkipäivä asettaa toisinaan ihmisen viisauden kummalliseen valoon.

    Viime lauantaina Yle esitti Teemalla Luchino Viscontin vuonna 1963 ohjaaman mestariteoksen Tiikerikissa.

    Helsingin Sanomien tv-sivulla kriitikko Martta Kaukonen antoi elokuvalle kolme tähteä viidestä. Hänen mielestään filmissä on loistokkaita pukuja.

    Samana päivänä Kaukonen antoi saksalaiselle B-filmille Kostaja Lontoosta (1964) yhtä monta tähteä ja suomalaiselle Miehen työ – elokuvalle (2007) neljä tähteä. Saksalainen B-filmi ja Aleksi Salmenperän ”maskuliinisuuden” draama ovat yhtä merkittäviä tai jopa parempia filmejä kuin Tiikerikissa.

    Seuraavana päivänä Kaukonen arvioi elokuvan Paavo Pesusieni kuivalla maalla yhtä hienoksi elokuvaksi kuin Viscontin Tiikerikissa.

    Milloin viisaus ryömi aalloista kuivalle maalle?

    Vai odotetaanko yhä?

Miksi lauseita kirjoitetaan?

    Miksi historia on vaikea nähdä mittakaavassaan?

    Joskus tuntuu ettei entisellä ole mitään väliä.

    Ajatus oli 350 miljoonaa vuotta sitten merten pohjassa, jokien hiekkapenkalla ja suosilmän mustassa aukossa.

    Sieltä se tuli tänne ollakseen jotakin enemmän.

    Mutta totuudet eivät muutu eivätkä pala tulessa.

    Elokuvakriitikon elämä on siinä mielessä helppoa ettei tarvitse katsoa nokkaansa pidemmälle. Peilistä näkee kaiken tarvittavan. Riittää kun sen panee paperille.

    En tietenkään ”vaadi” Martta Kaukosta tai ketään muutakaan ryhdistäytymään historiallisen mittakaavan äärellä. Jokainen saa ajatella mitä haluaa. Taideteoksille ei ole universaalia arvojärjestystä. Mielivaltainen arvottaminen kuuluu asiaan.

    Lukija napsii erilaisten kriitikoiden lauseista ne, joita pitää ominaan.

    Muut lauseet huuhtoutuvat hulevesiviemäriin ja lopulta mereen, kalojen valtakuntaan.

Me olemme kalojen sukua. Jopa Helsingin Sanomien tv-kriitikko on samaa sukua.

    Elämä syntyi kun savikiteisiin alkoi kerääntyä… jotakin... elämän ituja, virran poimuissa.

    Sitten myöhemmin draaman kaari huipentui ”esi-isämme” ryömiessä kuivalle maalle. Keuhkoissa oli vettä ja se piti puhaltaa pois.

    Selailin etelä-amerikkalaisen runouden antologiaa Kello 0. Sen toimitti suomensi Pentti Saaritsa vuonna 1969 (WSOY, toinen painos 1971.)

    Niin kyllä, mutta ei magiaa... otsikoi guatemalalainen Miguel Angel Asturias erään runonsa.

    ”Pillastuneet tuulet / törmäävät merelle ja katkovat sen kahleet...”

    Elämän alku ja loppu on meressä, keskivaiheilla kenties jotakin muuta, aamun Hesari ja kahvikupillinen parin leipäpalasen kanssa.

    Etteikö ole veistoksia?

    Sitäkö valitat, Ilmojen Metsästäjä?

    Joet virtaavat mereen, elämän alkulähteelle. 

    Mereltä elämä ryömi kuivalle maalle ajatus kainalossaan. Kolme neljäsosaa maapallon pinnasta kuuluu kaloille. Ajatuksen kuivat kangasmaat ovat pieniä plänttejä, mitättömiä.

    Ja Miguel Angel Asturias kirjoittaa:

Entä somerikot, kivipinnat vedessä,

hädin tuskin hiotut, joita vielä huuhtoo

usvakuvioita veistävä meri,

levien fetissit, hirviöt, kotilot,

merihevoset, kaikki liikkeessä…

Ja vuorijonojen ylhäiset kasvot,

profiilit, patsaat, tähtien kolikot…

Kiviveistoksia, hiekkaveistoksia, pilviveistoksia…

… niin kyllä,

mutta ei magiaa…

Kyösti Salovaara, 2018.