torstai 1. helmikuuta 2018

Paikka auringossa

[eilen, tänään, huomenna]

Kyösti Salovaara, 2018.

Sadepilvet vyöryvät pohjoisesta pitkin Atlantin tummaa pintaa.
    Mikään ei heijastu minnekään.
    Ihminen katsoo peiliin.
    Kello käy, bougainville supistaa terälehtensä.
    Tiistaina vietettiin kansainvälistä croissant-päivää. Espanjalaisesta lehdestä luen, että croissant on ”keksitty” Itävallassa eikä Ranskassa; niitä ryhdyttiin leipomaan sen jälkeen kun habsburgit voittivat ottomaanit.
    Pehmeitä asioita, rakeita keskellä suurta merta.


Sata vuotta sitten.
    Täsmälleen, melkein tai ihan.
    Nyt vähän lainaan itseäni, maailmaa, eilistä. Sanoja ja lauseita joita kirjoitin viime keväänä.
    Tammikuun 26. päivänä vuonna 1918 Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty.
    Jyväskylän työväentalolla siviiliviranomainen vihki muutamaa päivää myöhemmin, helmikuun ensimmäisenä, neljä paria avioliittoon, ensimmäiset siviilivihkimyksellä avioliittoon ”päässeet”. Isovanhempani Helmi Hanhinen ja Kaarlo (Kalle) Salovaara olivat heistä yksi pari. Heillä oli kolme lasta, kaksi Kallen ensimmäisestä avioliittosta ja yksi yhteinen, isäni Osmo.
    Vihkiminen tapahtui perjantaina.
    Maanantaina helmikuun neljäntenä Kalle Salovaara vangittiin. Hänet siirrettiin Seinäjoen ja Kokkolan kautta Tammisaaren vankileirille.
    Elokuussa hänet tuomittiin Tammisaaressa viiden vuoden vankeuteen valtiopetoksen valmistelusta. Sisällissotaan hän ei ehtinyt osallistua.  Jyväskylän suojeluskunnan esikunnan lausunnossa (elokuussa 1918) vastattiin kysymykseen ”onko vanki tehnyt mitään muita esikunnan tiedossa olevia rikoksia nykyisen sodan aikana” näin: ”Ei kerinnyt.”
    Ei kerinnyt!
    Niistäkin rikoksista voidaan tuomita, joita ei ole vielä ehtinyt suorittaa.
    Synkkinä aikoina, silloinkin ajatellaan mutta synkkinä aikoina ajatuskin saattaa olla rikos.
    Lokakuussa Kalle kuoli keuhkotautiin. Hänen leskensä oli raskaana.
    Lapsi kuoli pian synnyttyään. Mummoni kertoi, että Jyväskylässä eivät lääkärit välittäneet punikkien lapsista. Hän muuttikin pian Kotkaan.

Helmi ja lapset maaliskuussa 1915.
Vasemmalta: Kullervo, 4 vuotta, Osmo, 6 kk ja Tuulikki, 6 v.


En tiedä miksi Kalle ja Helmi elivät ”susiparina”, miksi he kasvattivat lapsensa kirkon siunauksen ulkopuolella. Ollakseni täsmällinen: sekä Kalle että Helmi ja heidän lapsensa kuuluivat silti evankelisluterilaiseen kirkkoon.
    Ehkä Kalle oli heistä radikaalimpi. Sen mitä muistan mummostani, hän oli aika uskonnollinen elämänsä loppuun asti.
    Kalle oli kuitenkin ollut naimisissa edellisen vaimonsa Idan kanssa.  Perhe oli matkalla Amerikkaan vuonna 1912 kun Ida sairastui Hampurissa. Kalle palasi kahden lapsensa, Tuulikin ja Kullervon kanssa Suomeen. Ida kuoli Hampurissa.
    Kallen ja Helmin suhde alkoi melko pian tämän jälkeen. Isäni Osmo syntyi syksyllä 1914.


Perjantaina 1.2.1918 Kalle Salovaara siis sai viralliseksi vaimokseen Helmi Hanhisen, molemmat olivat Pohjanmaalta kotoisin. Kun Kalle kävi Ilmajoella kansakoulun, hänen nimenä oli vielä Kaarlo Englebrekt Hjorth. Toisen luokan päästötodistuksessa hänellä oli hyviä arvosanoja ja tietenkin uskonnosta täysi kymppi.
    Muistaakseni Helmi oli käynyt kauppakoulun Oulussa. Hän oli ammatiltaan kirjanpitäjä. Kaunis käsiala.
    Pietari Salmenoja, merkittävä työväenrunoilija, osuuskauppamies ja sittemmin myös kansanedustaja ja ministeri, kirjoitti uran aukaisijoille runon, joka painettiin kartonkipahville, ilmeisesti Sorretun Voiman (Työn Voiman) kirjapainossa.
    Runon otsikko kuului: Uran aukaisijoille - Hääpäivänä 1.2.1918.
    Otetaan tähän muutama säkeistö:

Painoi harteitamme kirkon raskas kivikoura,
sydän oli synkeä ja sielun täytti houra.
Syntyi, lempeen liittyikö tai veikö ruumiin hauta,
aina oli kaulassasi kirkon kahlerauta.

Aina upotettiin sinut taivaselon mannaan.
Ken ei tyytynyt sen pantiin pahimpaan pannaan,
sitä kiros kirkko sitä vainos mustatakki,
kintereille kiipesi ja nalkutti kuin rakki.
…
Te, ette murtunehet! Se on vaimon vaimo,
se on tuki, voiman lähde, ystävänä aimo,
joka kestää joukon ivan, pilkan pistoinensa,
marttyyrinä unohtaen oman minuutensa;

se on mies, mi myrskysäätkin seisoo ylevänä,
omaa tyhmää aikakauttaan päätään pitempänä,
päätään pitempänä heitä miljoonia muita,
jotka möivät sielunsa ja kammos taisteluita.


Historiaa piirongin päällä:
Kalle - kivenhakkaaja, keksijä, taloudenhoitaja, päätoimittaja.
Osmo Poonahin piirtämässä karikatyyrissä -
juoksupoika, konelatoja, faktori, toimitusjohtaja.


Ihminen etsii paikkaa auringossa, fyysisesti ja henkisesti.
    Helmi ja Kalle uhrasivat kenties maineensa, koska eivät halunneet alistua kirkon määräysvaltaan. Kun he sitten pääsivät aurinkoon, mies pidätettiin, vietiin perheensä luota vankeuteen ja kuolemaan, valosta synkkään varjoon.
    Sen jälkeen Helmi muutti lastensa kanssa Kotkaan.
    Oliko siellä paikka auringossa? Sielläkö käveltiin kadun aurinkoista puolta?
    Kuinka paljon vertauskuvallisuutta arkipäivän elämä kestää?
    Ja ovatko vertauskuvat yksilöön leimautuvia vai ryhmiin?
    Suomella on uusi presidentti, entinen – edustaako hän itseään vai jotakin suurempaa ryhmää? Tunteeko kansa itsensä? Jos ei, niin kenet se tuntee? Onko demokratia makkaraa ja ruisleipää vai pilvenhattara ja saippuakupla kirkkaassa auringonpaisteessa?
    Kysyn kysyäkseni.
    En vastaa vastatakseni.
    Jos vastaan, mikä minusta sitten tulee?


Atlantti on meri vaikka sen sateeseen hukuttaisi.
    Synkkien pilvien väri muuttuu, harmaa meri pilvien alla ja rannan edustalla olevaan riuttaan murtuvat aallot.
    Kuuntele!
    Paikka auringossa – Marko Maunukselan radio-ohjelma.
    Katso: George Stevensin elokuva vuodelta 1951, A Place in the Sun, alkuaan Amerikkalainen murhenäytelmä Theodore Dreiserin kynästä. Elokuvassa Montgomery Clift, Shelly Winters ja Elizabeth Taylor.
    Amerikkalaisessa murhenäytelmässä työläisnuorukainen murhaa rakastettunsa päästäkseen aurinkoon seurapiirikaunottaren sylissä. Tai itse asiassa hän ei tee murhaa, mutta tuomitaan siitä kuitenkin. Hän ajatteli tekoa, ja se toteutui vahingossa.
    Dreiserin ”mielestä” ihmisen pyrkimys varjosta valoon on petos, kanssaihmisille ja yksilön moraalille.
    Monet vasemmistolaiset ajattelevat yhä samalla tavalla. Ihmisen on aidompaa tyytyä asemaansa kuin ponnistella ylöspäin. Kun paikka auringossa löytyy, etsijän sanotaan vieraantuneen itsestään ja todellisuudesta. 
    Huomenna perjantaina Suomessa SAK järjestää demaripuolueen tuella poliittisen lakon. Paljon seisahtaa. Ajatuksen reuna häämöttää.
    Presidenttiehdokas Niinistö sanoi ettei hän halua olla arvojohtaja, korkeintaan johdattelija. 
    Niin viisaasti kuin Niinistö puhuikin, kuka kertoisi SAK:n pomoille mitä parlamentarismi tarkoittaa? Pitääkö tuoreen presidentin avata suunsa?
    Ei demokratia eikä parlamentarismi tarkoita eduskunnan päätösten kumoamista Senaatintorilla. Aina kun joku liike vetoaa suoraan kansaan - demokraattiseen päätöksentekoon kyllästyttyään ja sen ohittaakseen - ollaan matkalla diktatuuriin. Onko mahdollista, ettei suomalainen työväenliike vieläkään hyväksy parlamentarismia?
    Mitä sata vuotta on opettanut?
        

 Iltapäivällä pilvet väistyvät.
    Kun auringon säteet valaisevat maiseman, kaikilla on hyvä mieli, ainakin hetken. Pilvenhattaroita ja saippuakuplia. Valo kuuluu jokaisessa askeleessa, puheensorinassa, astioiden kilinässä.
    Paikka auringossa on haave, jota ei voi koskaan saavuttaa.
    Kannattaa kuitenkin yrittää.
    

Huomenna kaikki kysymykset esitetään uudestaan.
Kyösti Salovaara, 2018.

Lähettänyt klo
Tunnisteet: , , , ,

10 kommenttia:

  1. Marjatta Mentula1. helmikuuta 2018 klo 17.21

    Välimerellä pilvet haihtuvat nopeammin kuin täällä meidän tahkeassa säässämme.

    "Ei kerinnyt" on kaiken huippu. Tätähän voisi käyttää kenestä tahansa.
    Tiedä vaikka se olisi jo jossain suunnitteilla ottaa käyttöön.

    "Ei kerinnyt" sisältää samaa epämääräisyyttä kuin joissakin huhuihin perustuvissa kansantuomiolätkimisissä nykyään. Viittaan esimerkiksi tapaukseen laulaja Tomi Metsäketo, jolla huhutaan olleen sopimatonta yökerhokäyttäytymistä naisia kohtaan, mutta kukaan ei nosta mistään syytettä eikä tule nimellään esiin, työsopimukset kuitenkin puretaan ja maine pilataan.

    Vasemmisto on kiinni vanhoissa kuvioissa, vaikka aika on uusi. Ei ihme, että vaaleissa kävi kuten kävi.
    Huomisen lakko tuntuu niin perusteettomalta. Ketä ja mitä vastaan ja miksi? Ja mitä heillä on tilalle! Ja mitä kaiken pysäyttäminen turhan takia päiväksi maksaa!

    Niinistöllä on retoriikassaan hienoa vanhahtavuutta "sillä hieno tämä maa on". Toivottavasti jaksaa ja kuuden vuoden kuluttua voi todeta saman.

    VastaaPoista
  2. Ripsa1. helmikuuta 2018 klo 18.16

    Jännä juttu. Muistan vuoden 1956 yleislakon oikein hyvin, luin jo lehtiäkin ja olin 10-vuotias. Kekkonen oli juuri aloittamassa I presidenttikauttaan. Koko koulun lukuvuosi oli yhtä poliittista draamaa ja sitä jatkui.

    Poliittisia lakkoja ei ole ollut paljon. Olin ennen eläkkeelle pääsemistäni työttömänä pitkään itse ja ymmärrän mitä tuo aktiivimalli pitää sisällään. En tiedä voiko siihen vaikuttaa päivän lakolla (vuonna -56 lakkoa kesti muistaakseni kuukauden, koulua kyllä pidettiin), mutta kyllä tuo malli on tuomittu ja nimenomaan työttömien puolelta, mutta myös siis SAK:n. En ole puoluepoliittinen henkilö, mutta tiedän mitä on köyhyys.

    Helsingissä on tänään lumikaaos ja se ilmeisesti jatkuu huomenna ja mitkään liikennevälineet eivät ilmeisesti liiku. Lumikaaos on myös täällä lännessä, en tiedä mihin kaikkeen lakko täällä vaikuttaa. Ajattelin että jos ei bussi kulje aamulla niin lähden liukastelemaan kaupungin läpi uimahalliin. Ehkä se on auki.

    VastaaPoista
  3. Kyösti Salovaara1. helmikuuta 2018 klo 23.47

    Niinpä - olisi kiva tietää että mitä se vähän yli puolet suomalaisista (erään tiedustelun mukaan) todella ajattelee kannattaessaan tätä poliittista lakkoa; ovatko he todella sitä mieltä ettei ihmisen, kansalaisen tarvitse tehdä työtä jos ei "huvita" vaan että kyllä yhteiskunta huolen lapsistaan pitää. No, ehkä pitääkin, ja hyvä että pitää.

    Huolestuttavaa on, että niinkin tärkeä toimija kuin SAK (ja takana SDP) ei luota parlamentarismiin. Suora toiminta on aina fasismin alkupotku - tai toisenlaidan jos sikseen tulee.

    Muistan itsekin 1956 ajan. Kekkosesta oli tullut presidentti, kaduilla myytiin Palkkatyöläistä ja me pennut laulettiin Kotkassa: Hei mamboo, tehkäämme kekkosesta luurankoo!

    VastaaPoista
  4. Marjatta Mentula2. helmikuuta 2018 klo 10.45

    Ripsa, ei kai tätä aktiivimallia ole kehitetty (ja kehitetä edelleen) lisäämään köyhyyttä, vaan saamaan ihmiset ja työpaikat löytämään toisensa ja sillä tavalla lisäämään hyvinvointia.

    Kun viime aikoina joillakin on mennyt vuosikin, ettei ole tarvinnut ilmoittautua missään, niin onhan se myös heitteillejättöä esimerkiksi jonkun saamattoman nuoren kohdalla. Minulla on tällainen sukulaispoika. Olen tyytyväinen, jos hänet puoliksi pakotetaan osallistumaan johonkin ja nostetaan pois turtumisen tilastaan.

    Eilen A-Studiossa oli työtön työnhakija (nyt on alettu taas käyttää tätä termiä pelkän työttömän sijasta, mikä on hyvä), joka sanoi, että hän haluaisi niin kovasti luoda uran ja menestyä tanssittamalla mummoja niityllä. Siihen joku muu keskustelija sanoi, että haaveita on hyvä olla, mutta siinä samalla niitä vaaliessa voi tehdä muuta. Tämä henkilö kyllä tekikin töitä ravintolassa, mutta oli vain jostain syystä loukatun oloinen jaottiu halveksuvia ilmeitä.

    Tässä mallissa on kehittämisen varaa. Mutta onko parempi, ettei tehdä mitään? Ja missä on parempi malli?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta Mentula2. helmikuuta 2018 klo 10.49

      ... ja otti halveksuvia ilmeitä. (Onneksi kirjoitin koneella enkä puhelimen ennakoivalla sanasyötöllä. Eilen lähetin nimipäiväonnittelut Ritilälle, kun piti lähettää Riitalle.)

      Poista
  5. Kyösti Salovaara2. helmikuuta 2018 klo 19.09

    Senaatintori oli kuulemma täynnä vihaa. Toivottavasti ei siksi, että yhteiskunta yrittää saada mahdollisimman monet töihin.

    Mielipidetiedustelussa nuoret "vihaavat" enemmän aktivointia kuin vanhempi väki. Toimittajat spekuloivat että se johtuu nuorien epävarmoista odotuksista työn suhteen.

    Ehkä, ehkä ei. Kun tuijottaa pelkästään nykyhetkeen, näkee vain nykyhetken.

    Palataanpa aikoihin joista joku Veikko Lavi lauloi; silloin sataman työmies etsi joka aamu työpaikkaa, ja sai sen jos oli laivoja ja jos oli ahkera. Työsuhde uusittiin joka päivä - eikä voinut heittäytyä odottelemaan sitä kivaa, haaveiltua hommaa. Silloin epävarmuus oli konkreettista ja raakaa.

    Nykyinen "epävarmuus" on pehmoista ja turvallista. Kiitos hyvinvointiyhteiskunnan - ja niiden jotka käyvät töissä ja maksavat veronsa.

    Vaikea ymmärtää SAK:n ja demarien julistamaa "vihan aaltoa". Ketä ja mitä kohtaan sillä isketään? Ja mitä siltä odotetaan?

    Katselin eilen urhoollista surfailijaa joka nousi Atlantin aalloille ja antoi tuulen lailla mennä. Mutta ilo oli (tietysti) ohimenevää, kaveri kaatui aallon alle ja hiukset kastuivat.

    Eräänlainen vertauskuva tuo...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta Mentula4. helmikuuta 2018 klo 10.41

      Tampereelle on perustettu vihahuone, jossa voi käydä mätkimässä esineitä pesäpallomailoilla. Sinne vois mennä purkautumaan, niin ehkä sitten onnistuisi kuunnella eikä vain huutaa yhtenä laumana esihuutajien perässä.

      Demarit kalastelevat ääniä. Antti Rinne on luvannut perua aktiivimallin, jos on hallituksessa. Aikamoinen lupaus perua malli, joka on tuskin päässyt alkuunkaan.

      Näin oli. Ennen ei voinut kysellä, mistä tykkää ja mikähän olisi juuri sitä ominta omaa, piti ansaita elanto. Tähän asenteeseen pitäisi päästä myös nyt kaikin keinoin, paitsi työpaikkoja lisäämällä niin myös asenteita muuttamalla.

      Kun puhuu, miten ennen oltiin "nälkäisiä työlle" ja nyt se nälkä on hävinnyt, niin yleensä tämän sanoja vaiennetaan hokemalla, että aikoja ei voi verrata. Ihan nykyajassakin on esimerkkejä erilaisista suhtautumisista. On nuoria, jotka hakeutuvat työhön kuin työhön lukion ja opiskeluajan kesälomilla, työnvälittäjien kautta rakennuksille ihan minne vain, rankkaan työhön ja parakkiasuntoihin, teollisuuspesuihin tehtaaseen juhannuksena, kun tehdas on kiinni jne, ja sitten on niitä, jotka eivät "tarvitse" rahaa mihinkään, käyvät laiskasti pakotettuina koulunsa ja vetelehtivät kaiken vapaa-ajan.
      Toisen polven työttömien vanhemmat korostavat usein, että heidän lapsi ei paskatöillä itseään likaa eikä mene mihinkään Lappiin kasuitöihin hotellisiivoojaksi, koska siellä ei järjestetä tasokasta asumista ja se palkkakin kun on vain himpun verran korvauksia parempi. Joku virkeämpi näkee tietenkin myös kokemuksen tuoman arvon ja sen, ettei ole aukkoja työhistoriassa. Sitten ihmetellään, että niin ne rikkaitten mukulat matkustelee, kun se tehdaspesuja tehnyt lähtee lomamatkalle osalla tienaamistaan rahoista. Tämä sukupolvelta toiselle siirtyvä vihansekainen letargia pitää saada poikki.

      Olen pettynyt siihen, että monet akateemiset humanistit ottavat automaattisesti sen asenteen, että kaikki työttömät ovat jotain siliteltäviä lemmikkejä ja heille työtä suunnittelevat pahoja sortajia. Kannattaisi katsoa tilannetta avoimemmin.

      (Ei tässä tullut mitään uutta, kunhan puhisin...)

      Poista
  6. Ripsa4. helmikuuta 2018 klo 10.07

    Kyösti, Marjatta: yritin ymmärtää mitä vähän huonosti suomea puhuva Akavan pomo sanoi. Ilmoitti kyllä siis, että ei tahdo olla mukana puoluepoliittisessa lakossa.

    Olen ollut akavalaisessa OAJ:ssä jäsenenä pitkään ja yrittänyt vaikuttaa noihin työpaikkasuhteisiin. Palkka ei ole ainut asia. Olin hyvin pienessä liitossa ja kun se liittyi OAJ:öön (siis Opettajien AmmattiJärjestö), ja toiveena oli että meidät otettaisiin todesta, koska olimme toteuttamassa sitä jatkuvan koulutuksen/kasvatuksen ideaalia, jonka YK:n joku järjestö oli lanseerannut. Aikuiskasvatuksesta oli kysymys.

    Ennen olivat opintokerhot olemassa, niihin ehkä joskus saatiin opettaja jostain kauempaakin, etelästä. Ehkä se oli raakaa aikaa myös, mutta juuri koulutus ja oppiminen tekevät tulevaisuuden, minusta siitä ollaan nyt laistamassa.

    Yksi asia joka on tuotu esiin tuossa aktiivimallissa oli se, että työtön ei voi enää päättää mitä yrittää opiskella. En tiedä mitä teitä opiskeluun on nyt, mutta sen tiedän, että jos joku sitä haluaa, niin hän sen tekee. Ei ole järkeä siinä, että sen eteen asetetaan esteitä.

    Olen lukenut vähän kaikkialta samaa sanomaa, mikä liittyy opiskeluun: ammatit ovat muuttumassa ja nopeasti. Siinä tarvittaisiin aktiivisuutta, että löydetään ne ihmiset jotka lähtevät aukomaan uusia uria.

    Tärkein on tietenkin ilmastonmuutostyö, juuri nyt ja pitkälle tulevaisuuteen. Mutta aktiivimallissa pannaan ihmiset ruotuun ja päälle vielä tarkastajat ja postissakin lähetetään vielä ukaaseja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta Mentula4. helmikuuta 2018 klo 10.55

      Sukulaispojalle on sanottu, että jos ei keksi mitään itse kolmen kuukauden aikana (hän on 23-vuotias ja vielä teini-iän asenteella miettimässä, mitä haluaisi, se mitä opiskeli ei kelvannut) niin sitten ohjataan jollekin kurssille.

      Näitä koulutuksia pyritään järjestämään tietääkseni niin, että niissä koulutettaisiin työntekijöitä niihin töihin, missä paikkakunnalla on avoimia työpaikkoja. Se on järkevää.
      Ihmiset ovat joutuneet kautta aikojen tekemään työtä ilman sen suurempaa motivaatiota kuin leivän saanti ja vapaa-ajan ostaminen itselleen. Tuttavapiirissä on valokuvaajan koulutuksen saanut, joka ajaa bussia. Helsingin seudulla on ollut bussikuskeista pulaa, ja hän laajensi ajokorttiaan ja sai työpaikan. Oman alan työkään ei monesti vastaa sitä, mistä haaveili, mutta kaikkeen tottuu.

      Poista
  7. Kyösti Salovaara4. helmikuuta 2018 klo 15.06

    Joo - onhan se ylellisyyttä jos voi tarkasti valita työnsä. Useimmat ihmiset eivät voi, eivät nyt, eivät ennen, eivät tulevaisuudessa. Ja silti suurin osa kansalaisista haluaa tehdä työtä, kuulua johonkin ja saada työstä palkan jolla pystyy elättämään itsensä.

    Kun aikanaan sain Kotkan lyseosta ylioppilaskirjoituksissa parhaan arvonsanan (erään toisen kanssa) matematiikassa, kietäydyin paikallisen inrinööriyhdistyksen palkinnosta, koska olin päättänyt ettei minusta tule insinööriä (saattoi olla tyhmä päätös). Toinen ammatti josta päätin "kieltäytyä" oli matematiikan opettajan ammatti.

    Joskus sitten myöhemmin puolivakavissani, tehdessäni atk-hommia, mietin että pitäisikö ryhtyä rekkakuskiksi, se tuntui ammatilta joka olisi sopinut (ja olipa minulla ammattiajokorttikin, yhden kesän palomiesduunin takia) minulle, erakkomaiselle.

    Mutta... n. 38 vuotta tuli tehtyä ohjelmointia, suunnittelua ja projektien vetämistä ja niihin osallistumista. En valita, tietenkään.

    Eilen juttelin erään keski-ikäisen miehen kanssa (Keski-Suomesta) joka oli ollut 20 vuotta kirjapainotyössä kunnes paino teki konkurssin. Nyt hän työskentelee lähihoitajana.

    Ymmärrän tuskan olla työttämönä. Sitä en ymmärrä että töihin patistamista moititaan ja vastustetaan. Että jokin puolue, joka kutsuu itseään "työväenpuolueeksi" ottaa työttömyyden vähentämisen, työpaikkojen etsimisen, vastustamisen kohteeksi!

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)