K.

[puhua, vaieta, olla]

Kyösti Salovaara, 2018.

Ei ota kantaa.

    Jos virta vie, se vie.

    Akanvirrassa ajautuu toiseen suuntaan, mutta vain pari metriä.

    Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.

    Tuntuu niin suomalaiselta, mutta onko?

    ”Joka puhuu, ei tiedä”, kerrotaan Laotsen sanoneen. ”Joka tietää, vaikenee.”

    Ei uutta taivaan alla.

Koo niin kuin Kekkonen, Koivisto ja kansanvalta.

    Hyvin aloitettu.

    Kotka, KTP ja Kafka ei rimmaa.

    Kattila, kallo ja kuolema.

    Kuhakeitto, kananpoika ja karitsanpotka.

    Kellari, kullero, kikkeli?

    K.

Sanotaan, että ihminen on sosiaalinen eläin. Ja että se on utelias eläin. Että se on keksivä eläin.

    Harvemmin toistetaan, että ihminen on laumaeläin.

    Lauma tarvitsee johtajan.

    Näinä aikoina kaivataan arvojohtajaa.

    Tässä on laskuvirhe: jos yhteiskunta koostuu kilpailevista arvosfääreistä, miten sillä voi olla yksi ”arvojohtaja”? Tarvittaisiin monta, mutta sellaista ei perustuslaki salli. Kolmen presidentin vaali kuulostaisi kornilta.

    Kysykää asiantuntijoilta. Kahdella heistä on kolme mielipidettä.

    Ihminen on arvioiva eläin; se arvottaa kaiken vastaan tulevan ja ohi menevän.

    Ongelma ei ole siinä, että kaikesta täytyy olla mielipide, vaan siinä että kaikesta voi olla mielipide.

    Ehkä näin selviää hengissä.

Viime viikolla siteraattiin Franz Kafkaa.

    Jos ei muuta keksi, kannattaa paneutua Kafkan mietelmiin.

    Franz Kafkan (1883-1924) ystävä, toimittaja, kirjailija ja säveltäjä 

 Max Brod ei pitänyt Kafkalle antamaansa lupausta polttaa tältä kesken jääneet julkaisemattomat teokset ja kirjoitukset. Niinpä voimme nyt syventyä vaikkapa Kafkan mietelmiin, joille Brod antoi otsikon  Mietelmiä synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä. 

    Brod viittasi uskontoon, uskonnolliseen pohdiskeluun.

    Myöhemmin on todettu, että Brod oli uskonnollinen, ei Kafka.

    Kirjoittaessaan mietelmiä Kafka oli jo sairastunut ja tiesi kenties kuolevansa, mutta oli myös ajautunut naissuhteissa umpikujaan. ”Minä en nimittäin salaisesti pidä tätä sairautta suinkaan tuberkuloosina”, Kafka kirjoitti lokakuussa 1917 purkaessaan kihlausta Felice Bauerin kanssa, ”tai ainakaan en lähinnä tuberkuloosina, vaan minun yleisenä vararikkonani.”

    Kai Laitisen mielestä Kafkan mietelmät ovat ennemmin ”epätoivon inventaario” kuin uskon julistus.

    ”Ei ole omistamista”, Kafka kirjoitti, ”vain olemassaoloa, vain viimeistä henkäystä, tukehtumista kaipavaa olemassaoloa.”

Ei oteta kantaa. Ollaan vaan.

    Kyllä maailma tulee liki, lähelle, iholle, melkein inhimoisesti vääntelehtien.

    Jostakin syystä Kafkan mietelmät tuntuvat humoristisilta, erilaisten prosessien mustan huumorin täyttämältä manuaalilta. Ohjeilta joita ei ole tarkoitettu noudatettaviksi. Vaan paettaviksi tietäen että pakeneminen on mahdotonta. Ironia on siinä että ohjeiden lukija tietää tämän ja että juuri tietäminen on kaikkein kamalinta (tai naurettavaa).

    Kafkan mietteitä sopii lukea psykologian, uskon ja epäuskon, politiikan, talouselämän ja ties minkä suhteen. Neuvoja saa, mutta älä usko; älä noudata tai mene sittenkin perässä, irvistellen tai nauraen.

    Koska olen lukemassa muuatta Amos Ozin kirjaa, josta tulee mieleen jotkut Philip Rothin romaanit ja niiden surkuhupaiset jos kohta älykkäät päähenkilöt, ryhdyn ajattelemaan, että ovatko Kafkan mietelmät sittenkin ajatuksia juutalaisen intellektuellin kokemuksesta. Maailmassa josta ei pääse eroon, jossa ei löydä paikkaa ja kun löytää, sanotaan että kuolet kohta syntiesi tähden vaikket tiedä mitä ne synnit olivat, semminkin kun olet itsekin niistä jatkuvasti puhunut. Juutalaisen intellektuellin paradoksi - koominen ja traaginen!

    ”Pirullisuudesta saattaa olla tietoa, mutta ei uskoa siihen, sillä pirullisuutta ei voi olla enemmän kuin tiedetään.”

Kyösti Salovaara, 2018.

Yritetään olla arvioimatta, arvottamatta.

    Ollaan tasapuolisesti olematta.

    Monessa mietelmässä Kafka on omassa nurkassaan ja pelkää, että ei tiedä missä on, että liikettä tarvitaan. Usein sitä tarvitaan poispäin… itseensä… mutta eihän itseen päin voi liikkua. Vai voiko?

    ”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

    Onni on pieni piste. Sitä kohti: ”Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi jos pakenee sen luo?”

    Tai sitten ohje: tekeydy äärettömän pieneksi tai ole sitä: ”Jälkimmäinen on täydellisyyttä, siis joutenoloa, edellinen on alku, siis teko.”

    Ollakseen täydellinen tulee olla jouten ja pieni. Mutta tarvitaan tekoja päästäkseen pieneksi. Tarkoittaako Kafka äärettömän pienellä kuolemaa? Se on täydellinen - ei mitään.

    Elämänohje vielä: ”Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

    Tämä kohdistetaan poliitikoille, kirjoitetaan puolueen ohjelman motoksi. Kaikkialla, jopa Kataloniassa, sitä noudataan.

    Edellinen lause ei ole kannanotto vaan lause.

Ollaan olemassa kunnes toisin sanotaan.

    ”Häkki lähti etsimään lintua.”

    Tuosta lauseesta olen pitänyt niin paljon, että siitä on pilkattu minua. Liian monta kertaa sanottu on turhaan toistettu.

    Mutta tarkoittaako Kafka, että me teemme elämästä häkin itselle? Heti kun olemme syntyneet ja tiedämme miten häkki rakennetaan! Sitten unissa pakenemme ja kauhistuneena näemme kuinka häkki jahtaa… meitä.

    Kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i kirjoitti häkistä kauan ennen Kafkaa. Hän kertoi saaneensa lahjaksi punaisen papukaijan Annamista. Se hohti kuin persikka ja puhui kuin ihminen.

    Sille kävi niin kuin lahjakkaille miehille käy:

    milloin mahtavat häkin säleet sillekään avautua?

Räkänokastakin tulee mies, mutta ei tyhjän naurajasta.

    Itku pitkästä ilosta.

    Kannattaako viisastella kauemmin?

    Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.

 

Puhua, vaieta... olla.

    ”Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee”, kirjoitti Po Chü-i eräässä runossaan. Sen kuulemma Laotse sanoi.

    ”Jos Laotse oli niitä jotka tietävät”, Po Chü-i kysyi, ”miksi hän itse kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?”

    Pitääkö kuunnella niitä jotka ovat äänessä?

    Vai niitä jotka vaikenevat?

    Jos jälkimmäisiä, niin miten se tehdään?

Onni on sanoilla leikkimistä.

Kyösti Salovaara, 2018.

Franz Kafka: Keisarin viesti. Toim. ja jälkisana Kai Laitinen. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.

Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.