Lopsahti

[ja päähän kopsahti]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2018.
Lux Helsinki 2018.

Alussa oli pimeys.

    Sanoi: Tulkoon valo!

    Valo tuli. Se oli Jumalan mielestä OK. Erotti sen pimeydestä. Nimitti valon päiväksi ja pimeän yöksi.

    Saatiin valon lapsia, valaistuneita ja valistuneita.

    Yössä pimeän voimat venyttelee.

    Vastakohtia ei pääse pakoon.

Sanottiin ennen:

    Loppiainen lopsahtaa, kaalikuppi kopsahtaa.

    Tarkoitettiin:

    Juhlat on juhlittu, mahat täyteen ahdettu ja nyt alkavat härkäviikot. Sitkeää työtä ja arkipäiväistä sapuskaa, niukkaa elämää Pohjan perukoilla.

    Tänään:

    On toisin.

    Kauppojen hyllyt ja ruoka-altaat pursuavat yhtä runsaina kuin joulun alla ja ostokärryjen pyörät vinkuvat kassajonoissa taakkaansa kantaen.

    Sanat:

    Säilyvät.

    Maailma:

    Muuttuu.

    Merkityksistä väitellään. Yhteinen maailma on erilaisuutta, jota on toisinaan vaikea hyväksyä.

    Ironia:

    Erilaisuuden kieltäjät eivät ole toistensa kaltaisia, samanlaisia.

Brexitin ja Donald Trumpin pelästyttäminä alettiin puhua valeuutisista.

    Jonkin aikaa ”uusi” termi kuvasti populismin kieltä mainiosti. Mutta mikään ei kestä ikuisesti. Käsite ”valeuutinen” muuttui pian itsekin puolivalheeksi tai puolitotuudeksi.

    Valeuutisista puhuminen sopi hyvin valta- ja laatumedian palstoille, koska siellä ihmeteltiin (ja yllätyttiin) miksi kansalaiset uskoivat kuin sokeat kanat EU:hun ja globalisaatioon liitettyyn pahan demagogiaan.

    Paradoksi oli siinä, että myös monet laatumedian huippukirjoittajat, Boris Johnsonista puhumattakaan, olivat kritisoineet EU:ta ja globalisaatiota yhtä kärjekkäästi kuin Brexit-miehet Englannissa ja Trump valtameren toisella puolella.

   Mutta laatumedia ei pitänyt omia puheitaan valeuutisina vaan älyllisenä kritiikkinä. No, tämä ei kai koskenut Borista. Kritiikki muuttui valeuutiseksi vasta kun kansalaiset äänestivät sen perusteella ”väärin” ja erehtyivät valitsemaan ”väärät” johtajat.

    Olisi tarvittu valoa kansalle, joka pimeydessä vaeltaa.

                                                             Jaakko Salovaara, 2018.
Lux Helsinki 2018.

”Valeuutisesta” tuli pian käsite, jolla voidaan soimata eri mieltä olevia ja mitätöidä heidän mielipiteensä.

    Valeuutisia tietysti on, runsaastikin, mutta se ei ole ensisijainen ongelma, koska ainahan faktan pystyy erottamaan valheesta. Siis melkein aina.

    Ongelmana ovat tarinat, joiden sisällä on kohtuullinen määrä faktoja mutta joiden antama kokonaisselitys on joko täysin valheellinen tai hyvin tulkinnanvarainen.

    Kun kuunteli esimerkiksi maanantai-iltana Paavo Väyrystä presidentinvaalitentissä, oli melkein pakko ihailla hänen luovuttaan: noukkimalla yksittäisiä faktoja sieltä täältä, Väyrynen ”kirjoitti” oman historiankertomuksensa, jonka totuudenmukaisuudesta voi olla ainakin kahta mieltä.

    Väyrysellä on myös tapana rinnastaa todellinen historia – se mitä on tapahtunut – johonkin toisenlaiseen, ei-tapahtuneeseen historiaan, siis jossiteltuun historiaan ja väittää, että molemmista historioista on yhtä paljon tietoa ja että niiden hyvyyttä ja huonoutta pystytään objektiivisesti vertailemaan ja arvioimaan.

    Ainakin Väyrynen pystyy. Hän esiintyy jossitellun historian sankarina – tekemättömän tekijänä.

    Väyrysen kanssa on vaikea, melkein mahdoton väitellä, koska hän tietää sellaista mitä kukaan muu ei tiedä, vaikka hän ei pystyisikään perustelemaan sitä mitä tietää.

    Valeuutisten narratiivissa tämä on tyypillistä: toispuoliseen kertomukseen noukittujen faktojen kanssa kukaan ei voi olla eri mieltä.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2018.
Lux Helsinki 2018.

On käynyt niin, että välttääksemme valheita, meidän tulee olla ”samaa mieltä”, vaikka poliittisessa todellisuudessa olisikin asioita, joista ei voi olla samaa mieltä, sillä onhan yhteiskunnallisessa elämässä myös aitoja ristiriitoja. Parempi maailma on mahdollinen, mutta kukaan ei voi väittää ehdottomasti tietävänsä miten sellainen tehdään.,

    Jopa aitoja mielipiteitä – mielipide-eroja – on näin ollen alettu kutsua ”valeuutisiksi”. Ihminen on laiska eläin: se ryömii aidan alta jos mahtuu.

    Jos ennen puhuttiin luokkayhteiskunnasta, jossa hieman yksinkertaistaen oli kaksi vastakkaista luokkaa, niin modernissa, pluralistisessa yhteiskunnassa on kilpailevia arvomaailmoja ja vastakkaisia pyrkimyksiä eikä niiden paremmuutta ratkaista luonnontieteellä vaan politiikalla. Eikä mistään voi tietää voittaako paras ja häviääkö huonoin.

    Kun Pertti Lappalainen kuvaili belgialaisen Chantal Mouffen ajatuksia agonistisesta (debatoivasta) demokratiasta (Kanava 8/2017), hän painotti modernin yhteiskunnan eriytymistä, moninaistumista. ”Eriytymiskehitykselle leimalliset konfliktit ja jaot liittyvät esimerkiksi sukupuoleen, rotuun, luokkaan, seksuaalisuuteen ja ympäristöön”, Lappalainen sanoi. ”Tällaiset erot eivät koskaan katoa. Poliittinen on sisäsyntyisesti läsnä jokaisessa ihmisyhteiskunnassa, koska ’kaikki’ rakentuu eroille.”

    Modernissa, näennäisen liberaalissa ajatuksenkulussa juuri edellämainituista vastakohtaisuuksista ja eroista ”ei saa” enää keskustella, koska yhteinen konsensus on arvo sinänsä; se on arvokkaampaa kuin vastakkainasettelun myöntäminen, erojen tunnistaminen. Tällainen konsensus rapauttaa demokraattisen toiminnan, jos eri mieltä oleminen katsotaan lähtökohtaisesti vaaralliseksi.

    Erilaisuuden kiistäminen selittää monia viime aikaisia keskusteluja – tai pikemminkin vaatimuksia ettei tietyistä asioista pidä edes keskustella. Tiernapojat kielletään kun joku loukkaantuu vanhasta perinteestä missä valko-ihoinen näyttelee murjaania; toinen haluaa kieltää isänpäivän, koska joillakin lapsilla ei ole isää juuri nyt lähellä; kolmas haluaa kieltää äitiyspakkauksen, koska isänkin tulisi hoitaa lasta.

    Ja tyypillistä on, että pluralismin ”kieltäminen” ja kiistäminen pyritään tekemään kieltä kahlitsemalla, ikään kuin kielen puhdistaminen ja siivoaminen muuttaisi todellisuuden toisenlaiseksi ja hävittäisi erilaisuudet ja eriytymisen.

    Samalla historia halutaan kirjoittaa uusiksi poistamalla sieltä sellainen mikä nykyhetken arvomaailmasta käsin näyttää ristiriitaiselta.

    Ongelmana historian retusoimisessa on, ettei nykyhetkessä ole yhtä ainoaa ”oikeaa” arvomaailmaa jonka perusteella ristiriidattoman historian voisi kuvailla.

    Oman narsistisen minän heijastaminen menneisyyteen on julkinen itsepetos.

                                                  Kyösti Salovaara, 2018.
Lux Helsinki 2018.

Loppiainen lopsahtaa, kaalikuppi kopsahtaa.

    Muuttuuko mikään kun kaikki muuttuu?

    Onko ihminen nyt erilainen kuin eilen? Mistä tiedän mikä on toistuvaa ja mikä ainutkertaista? Jos en tiedä sitä mistään – eikä sitä kukaan voi omassa hetkessään tietääkään – eikö pitäisi olla nöyrempi arvioidessaan poliittisen todellisuuden synnyttämiä mielipiteitä? Eikö minunkin (ja sinun) pitäisi ihastua erilaisesta mielipiteestä eikä vihastua? Ja myöntää, että siinä mikä ottaa ”luonnolle”, saattaa olla eniten uudenlaista informaatiota.

    Valistunut ei pelkää pimeää, mutta tietää että se on varjoja täynnä.

    Lueskelen romaania, jossa kaksi lapsuudenystävää tapaa toisensa ja viettää iltaa helsinkiläisessä ravintolassa. Toinen keski-ikäisistä miehistä asuu Helsingissä ja tuntee ”eliitin” piirit. Toinen asuu maaseutukaupungissa.

    Kaverukset viettävät iltaa ravintolassa, johon älymystöllä on tapana kokoontua keskustelemaan ja juhlimaan. Helsinkiläinen selittää ystävälleen, että tuossa on opettaja, tuossa kirjasto-amanuenssi, toinen arvostelee taidetta ja kolmas politikoi, neljäs luovii teatterikulissien välissä. ”Kullakin heistä on taattu toimeentulonsa: henkisesti he elävät siitä, mitä he nakertavat, ja aineellisesti siitä, mitä he nakerteluistaan muille purettavat.”

    Maaseudulla asuva kysyy, että tarkoittaako ystävä näiden intellektuellien olevan sopuleita.

    ”He syövät kaikki puhtaaksi”, ystävä selittää. ”Kaikki, mitä heidän tiellensä sattuu, tiedettä, taidetta, kirjallisuutta, yhteiskunta- ja perhe-elämää. Murentavat kaikki yhtä pieneksi kuin he itse ovat, hävittävät ajatuksia, tekevät tyhjäksi uusia alotteita, levittävät juoruja jokaisesta, joka ei kuulu heidän komplottiinsa, ja peukaloivat niiden tekoja, jotka jotakin toimivat, tahtovat ja saavat aikaan, omalla tahmealla tarmottomuudellaan. He ovat pessimistejä, siksi että heidän ei tarvitsisi tehdä mitään, ateisteja, siksi että pelkäävät jumalaa, sensualisteja, siksi että heillä ei ole henkeä, ja lihan evankeliumin julistajia, siksi että heillä ei ole luustoa. Ystäviä he ovat siksi, että he ovat rikostovereita.”

    Tämä on kirjavaa porukkaa, mutta he ovat vaarallisempia kuin Faraon laihat lehmät, jotka söivät vain vertaisiaan, kun taas nämä popsivat kaikkea, mitä maan ja taivaan välillä on, ”eivätkä kuitenkaan tule kylläisiksi. Mahdollisesti se johtuu siitä, että he jo ennaltaan ovat itsekylläisiä.”

Edellä puhui varatuomari Olli Suurpää Eino Leinon samannimisessä romaanissa. Se julkaistiin vuonna 1908.

    Onkohan ihmisten keskinäinen konformismi muuttunut lainkaan Leinon päivistä?

    Se mikä toistuu, toistuu eikä erotu ainutkertaisesta ennen kuin aikaa on kulunut riittävästi. Sitten on myöhäistä päivitellä, että olisi pitänyt toimia toisin, ajatella toisin, elää toisin.

    Kun valot sammutetaan, pimeys valtaa tilan.

                                                                                            Jaakko Salovaara, 2018.