Näkökulmaa hakiessa eksyy

[”elämä on pettävää sumua”]

Joskus tekee mieli luopua ennen kuin aloittaa.

    Tunnustaa tehtävän mahdottomuus.

    Katsoa peiliin, kammata hiukset (ne vähät) ja lähteä lenkille pakkasilmaan. Maanantain ja tiistain välisenä yönä pelargoniat jäätyivät kuistilla. Kylläpä viime kesä jatkuikin pitkään.

    Tekee mieli unohtaa mitä aikoi sanoa, koska ei kuitenkaan tavoita sanoja joita haluaa.

    Ohutta yläpilveä… ja semmoista.

Olen etsinyt näkökulmaa Panu Rajalan teokseen Virvatuli.

    Neuvottomuuteni ei johdu Rajalasta. Siitä että Eino Leinon (1878-1926) elämä olisi kuvattu huonosti, puutteellisesti, persoonattomasti.

    Päinvastoin, Rajala onnistuu mainiosti tässäkin elämäkerrassa. Hän osaa kirjoittaa. Ja luultavasti tavoittaa kirjailijan ja ihmisen, miehen ja boheemin persoonallisuuden niin hyvin kuin se on mahdollista tavoittaa jälkikäteen, aikojen taakse kurkottaen, elämän jälkiä seuraten, jopa sivupolkuja käyden.

    Jos kysymys olisi romaanista, saattaisin heittäytyä mutuskelemaan. No, tuntuu tämmöiseltä ja tuommoiselta. Lauseet elävät tai kuolevat pois omia aikojaan. Niin minäkin ja mitä tänään pitikään kaupasta ostaa – perunoita, kahvia, kaksi olutta ja jotakin leivän päälle.

    Mutta elämäkerran edessä myöntää voimattomuutensa ja tietämättömyytensä. Pitäisi tuntea historiaa, kirjallisuutta, runoutta, 1900-luvun alkuvuosien politiikkaa ja olisi hyvä jos olisi jonkinlainen suhde elämäkerran kohteeseen, päähenkilöön - siis jotakin enemmän kuin oppikoulussa herännyt inho suomalaisiin klassikoihin ja turtumus Vesa-Matti Loirin maneereiksi muuttuneisiin Leino-lauluihin, niin hienoja kuin ne ovatkin.

    Pitäisi… olla kosketuspintaa… enemmän.

    Vai uskaltaako tähän heittäytyä uteliaisuuttaan?

Elämäkerta on haastava ja puutteellinen ”tehtävä” kirjoittajalle ja lukijalle. Osittain samoista syistä, osittain päinvastaisista.

    Mistä lukija tietää, että elämäkerran kirjoittaja tietää mistä kirjoittaa? Miten elämäkerran kirjoittaja osaa kuvitella miten hänen kohteensa on kuvittellut elämänsä kokevansa? Saako elämäkerran kirjoittaja ylipäänsä kuvitella?

    Voiko jonkun ihmisen persoonallisuuden kuvata ja kuvitella elämän päätyttyä, vaikka emme oikeastaan tunne itseämmekään emmekä osaa selittää mitä olemme?

    Tai voiko elämäkerran kirjoittaa pelkästään behavioristisesti? Pelkästään sen perusteella mitä päähenkilön tiedetään tehneen? Ilman että yrittäisikään kuvitella mitä miehen tai naisen päässä on liikkunut, ajatuksia ja tunteita?

    Esimerkiksi Lasse Lehtisen hieno Väinö Tanner -elämäkerta lienee pakostakin behavioristinen, koska Tannerin sisimmästä mielenlaadusta ja unelmista ei ole jäänyt paljon jälkiä dokumentteihin eikä aikalaisia ole enää haastateltavaksi.

    Tai otetaanpa vertailuun Erkki Tuomiojan päiväkirjat, joita Tuomioja on kirjoittanut päivittäin, melkein inho-rehellisesti ketään säästämättä tai puolustelematta. Runsaista yksityiskohdista ja näennäisestä avoimuudesta huolimatta lukija ei oikeastaan saa minkäänlaista käsitystä Tuomiojan sisimmästä ajatusmaailmasta – siitä minkä sortin sosialisti tämä Tuomioja lopulta on? Jos hän ei itse kerro peloistaan, unelmistaan ja yhteiskuntahaaveistaan, kuinka niistä voisi joku tuleva elämäkerran kirjoittajakaan kertoa?

    Eino Leino on Väinö Tanneria ”helpompi” tapaus. Leino kirjoitti valtavasti, kaikenlaista, myös kirjeitä. Pakinanikkarin pakinoistakin löytää suoria polkuja miehen ajatuksiin. Sitä paitsi hänen ”naisensa”, kuten L. Onerva tai Aino Kallas, kirjoittivat runsaasti tuntemastaan Leinosta ja yrittivät asettaa miehen fyysispsykologiseen asentoon.

    Panu Rajalalta ei näin ollen puutu lähteitä Leinon mieleen. Semminkin kun hyvin monet tutkijat ja asiaa harrastavat ovat yrittäneet kuvailla Leinoa monin eri tavoin.

    Jotenkin – kuitenkin ja kaikesta huolimatta – lohduttaa kun Rajala tunnustaa, että Leino on persoonana melkein liian monitahoinen yhteen kuvaan piirrettäväksi: ”Hän oli aina aikansa lapsi, ajan virran vietävissä, mutta säilytti pitkälle myös kriittisen arvostelukykynsä. Hänen ajatuksissaan kulkivat rinnan mystinen ja reaalinen… Osallistujahan Leino totisesti oli, mutta mitä monitahoisin. Miehen aatteista on mahdoton muodostaa johdonmukaista linjaa. Hänestä on ylipäänsä vaikea saada kunnon otetta. Kuin virvatuli hänen henkensä häilyy ja leimahtaa taas odottamattomalta suunnalta. Leinosta riittää kenen hyvänsä tarpeisiin; lainatuin ja lauletuin runoilijamme on kaikille tuttu ja samalla suuri tuntematon.”

Algot Untola, Eino Leinon aikalainen ja eräänlainen vastapooli Suomen itsenäistymisen vuosina, pohtii hirmuisen hermostuneessa ja järkyttävän kiihkeässä mammuttiromaanissaan Harhama (jonka julkaisi salanimellä Irmari Rantamala v. 1909) ihmisen persoonallisuuden repaleisuutta ja esteettisen kuvan mahdottomuutta.

    ”Ihmiselämähän on tuhansien vaikutuksien ja ihmisen luoma”, Rantamala kirjoitti. ”Sinä luet historiaa, se jo vaikuttaa sinuun… Jokainen tiellesi sattuva ihminen ja tapaus vaikuttaa sinuun… Ihmiselämä on tuhansien ilmiöiden ja aikakauden koko yleisen elämän tulos… Ihmiselämä on sen tähden niin repaleinen, että ainoastaan suuri narri voi ryhtyä siitä luomaan esteettistä runoa...”

    "Ota oma elämäsi, tai kenen hyvänsä!" Rantamala huudahtaa. ”Minkä eheän kertomuksen sinä niistä saat, jos sinussa on rahtuakaan, pieninkään rahtu rehellisyyttä? Laitumella käypä härkä on ainoa, jonka elämä on niin esteettinen ja runollisesti eheä, että siitä voi kirjoittaa taideteoksen.”

    Leino ei ollut ”härkä”, joten… Rajala hienosti ymmärtää ettei tämän elämäkään ole kuin yksi, eheä, esteettisesti sommiteltu kertomus, taideteoksesta puhumattakaan.

    ”Leino oli hyväksikäyttäjä puhtaimmillaan”, Rajala sanoo, ”hän tarvitsi naisia omiin kriiseihinsä, niitä selvittämään tai pahemmin sotkemaan.” Ja niin paljon kuin Leino esimerkiksi Kallaksen kanssa rakkauteen keskittyikin, ”heidän koko rakkautensa oli puhetta, sanoja, kirjoittamista”.

    Rajala muistuttaa Leinon ”romanttisuudesta”, toki tuota sanaa kaihtaen: ”Eino Leinon kaikki rakkausuhteet toimivat unelmien tasolla paremmin kuin todellisuudessa… Leinon rakkaus oli yleensä kiihkeimmillään silloin, kun hän oli erossa kohteestaan. Hän rakasti ennen muuta mustekynällä.”

    Rajala yrittää tosissaan tavoittaa häivähdyksen siitä vimmasta ja ”pakosta”, joka saa Leinon kaltaisen miehen keskittämään melkein kaikki voimansa kirjoittamiseen. Upeassa Mika Waltari -elämäkerrassa Unio Mystica Rajala lainasi Waltarin ”henkilääkäriä”, joka arveli, että ”Mika oli täysin onnellinen vain kirjoittaessaan. Silloin kun työ todella sujui. Kaikki muu aika oli valmistautumista ja sitten toipumista.”

    Eino Leinosta Rajala tekee samanlaisen johtopäätöksen. Leino olisi kirjoittanut yhtä pakonomaisesti vaikka hänen taloudellinen tilanteensa ja elämäntilanteensa olisi ollut kuinka hyvä tahansa: ”Kiihkeimmillään Leino joi mustetta ja kirjoitti viiniä. Hänelle ei yksinkertaisesti ollut olemassa tavallista arkista oleskelua.”

Mikä meidät selittää?

    Voiko meitä selittää?

    ”Olemme ehkä olemassa itseämme varten”, kirjoitti amerikkalainen Paul Auster romaanissa Lukittu huone, ”ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa – jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”

    Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa!

    Ja silti yritämme sitä jatkuvasti.

    On melkein huumaavaa, että Austerin modernin ajatusmaailman pilkkeitä löytää suomalaisilta uppoavilta hengen jättiläisiltä, kuten Leinolta tai Rantamalalta. On melkein masentavaa – ja ainakin nöyryyteen pakottavaa – tajuta Rajalan teosta lukiessa, kuinka moderneja ajatuskulkuja Leinollakin oli tai sitten se, että kuinka vähän oman aikamme ajatuskulut ovat perimmiltään sadasssa vuodessa muuttuneet.

    Mutta mikä Leinon selittää?

    Runot? Pakinat? Romaanit? Näytelmät?

    Vai hänen naissuhteensa? Juopottelu? Syfilis joka väistämättä vaikutti hänen suhteisiinsa ja aiheutti kuolemanpelkoa?

    Heiluriliike boheemin ja porvarillisen elämänpiirin leikkauksessa?  Vierellä kuohuvan elämän kyyninen tarkkailu? Osallistumisen hinku ja sen välttäminen?

    Vai pitäiskö suhtautua tähän toisten elämän selittämisen selittämiseen niin kuin Paul Auster: ”Elämässä ei ole järkeä… Ihminen elää ja kuolee, eikä sillä välillä tapahdu mitään järkevää.”

    Kenties, ehkä ei.

    Kun Rajala ”selittää” Leinon persoonallisuutta ja elämänpyrkimyksiä, hän luottaa enemmän aikalaiskokemuksiin kuin Leinon tuotantoon. Tämä taitaa olla järkevä lähestymistapa, sillä emmehän me koskaan tiedä kuinka paljon fiktio selittää kirjoittajaansa. Iloinen runo saattaa syntyä surullisesta mielentilasta. Masentava romaani on ehkä kirjoitettu täydellisen onnellisuuden valtaamana. Kirjoittajilla on taipumus paeta hetken mielentilasta johonkin toisenlaiseen, usein täysin vastakkaiseen. Romaaneihin singotaan oman mielen ristiriitoja kuin lattialle särkyvän peilin sirpaleita.

    Rajala sanoo kuitenkin, että esimeriksi romaanista Olli Suurpää (1908) saattaisi löytää Eino Leinon todellisen minän fiktion heijastamana, koska se on ensimmäinen minä-muodossa kirjoitettu Leinon romaani: ”Ensimmäinen minä-kertojan romaani antoi Leinolle mahdollisuuden peilailevaan itsekritiikkiin, kuitenkin niin, ettei kuvasta tullut liian näköinen.”

    Rajalan huomio pitää kutinsa, vaikka tässä hänelle muuten sattuu pieni lapsus, sillä Olli Suurpää ei ole minä-kertojan romaani.

    Yhtä kaikki, romaanin päähenkilö varatuomari Olli Suurpää on kyyninen tarkkailija, joka ihmettelee Suomen itsenäisestä tulevaisuudesta haaveilevien poliittikkokumppaniensa vaikuttimia.  ”Uskoivatko nuo kaikki nyt todellakin siihen, mitä sanoivat. Se tuntui Ollin mielestä sulalta mahdollisuudelta. Mutta mitkä vaikuttimet mahtoivat kutakin heistä ajaa tähän epätoivoiseen taisteluun? Se oli kysymys, joka jo usein ennenkin oli pyörinyt hänen ajatuksissaan. Olli ei mielellään uskonut eikä tahtonut uskoa mihinkään epäitsekkäisiin vaikuttimiin… Täysipäinen mies oli hänen maailmankatsomuksensa mukaan aina itsekäs.”

    Onko myös taiteilija lähtökohtaisesti ja loppuun asti itsekäs, aina ja ikuisesti?

    Leinon omaa elämää kirjoittamisen ohessa ja rinnalla kuvastanee Olli Suurpään pohdiskelu politiikan ja tunteiden ja viettien suhteesta toisiinsa. Hieman yllättäen, toisin kuin meillä nykyään on tapana ajatella (että henkinen sivistys on ylevämpää ja kestävämpää kuin vieteille altistettu elämä), Leino toteaa Olli Suurpään ajattelemana mielipiteiden ja politiikan olevan vain pieni osa ihmisen kokonaisuudesta. ”Sillä mikä oli sen muuttuvampaa kuin mielipide, mikä sen vaihtuvampaa kuin vakaumus? Sehän vieri kuin virta, tietysti vain niin kauan kuin ihminen itse henkisesti kasvoi ja kehittyi. Paljon pysyvämpiä olivat jo tunteet ja intohimot. Niitä ei ihminen itse valikoinut: hän syntyi niihin. Niiden takia itsekkäätkin ihmiset todella sangen usein uhrasivat kokonaisuutensa.”

    Kuuluuko tässä D.H. Lawrencemainen viettien palvonta?

    ”Mutta aate! Mikä se oli? Kupla aalloilla, joiden alla pohjattomat syvyydet hämärsivät.”

Jos Panu Rajala olisi kirjoittanut vain kolme elämäkertaa, siis jos olisi vain kolmikanta Mika Waltari, Olavi Paavolainen, Eino Leino, tästä löytäisi sopivan näkökulman kolmiodraamaan, missä Waltari on ylevä sankari, Paavolainen opportunistinen luikertelija ja Eino Leino viettien ohjailema boheemi, joka ei tiedä miten tarrautua porvarilliseen elämään.

    Näin ei kuitenkaan ole, koska Rajala on kirjoittanut muistakin kirjailijoista, joten tuohon turvalliseen näkökulmaan ei voi asettautua.

    Mutta olipa Rajala mitä mieltä tahansa kirjojensa ”päähenkilöistä” ja näiden kirjoittamista teoksista, hän kuvaa koskettavasti ja kauniisti jokaisen kirjailijan luovuuden sammumisen vuosia. Tässä mielessä nämä elämäkerrat poikkeavat edukseen monista muista kirjoitetuista.

    Eräs, herkempi näkökulma aiheeseen saattaisi ponnahtaa Rajalan elämästä, hänen kaltaisensa tuotteliaan, aktiivisen ja monialaisen kirjoittajan omasta miehen kokemuksesta suhteessa näiden kirjailijoiden elämään miehenä.

    Mutta tuokin on kaukaa haettua, liian lähelle tuotua.

    ”Elämä on pettävää sumua… se on ainaista suurta humua”, lausui Irmari Rantamala.

>>>                                                                             <<<

Paul Auster: Lukittu huone. Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. Tammi, 1989.

Eino Leino: Olli Suurpää. Otava, 1908.

Panu Rajala: Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. WSOY, 2008.

Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. WSOY, 2014.

Panu Rajala: Virvatuli. Eino Leinon elämä. WSOY, 2017.

Irmari Rantamala: Harhama I-II. (Kansa, 1909.) Arvi A. Karisto, 1975.