Ajatus syntyi meressä

[ja ryömi maalle]

Kyösti Salovaara, 2018.

Alussa oli alku, virtaavat vedet ja pohjan savikiteisiin syntyneet elämän idut.

    Jotain 350 miljoona vuotta sitten ”esi-isämme” ryömivät meristä ja soilta ja virroista kuivalle maalle. Kolme neljäsosaa maapallon pinnasta on vettä. Siksi maailma kuuluu kaloille.

    Kun ”esi-isämme” (ja tämä on pelkkä metafora) pääsi kuivalle maalle, hän puhalsi keuhkoistaan vedet rantahiekkaan ja ryhtyi hengittämään uudella tavalla.

    Kääntyikö "hän" rannalle päästyään takaisin merelle päin katsellakseen vielä hetken entistä elämäänsä?

    Tästä ei ole kirjoitettuja dokumentteja.

    Vuorovedet ovat pyyhkineet "jalanjäljet".

    Me olemme kalojen sukua, olimmepa ihmisiä tai valaita, hiiriä tai pellolla käyskenteleviä lampaita.

    Olivatko kaikki ajatukset jo ajateltu esi-isämme karistellessa ”harteiltaan” veden? Platonisessa mielessä ehkä oli, sillä eiväthän totuudet muutu.

    Yritän flunssaisessa päässäni tavoittaa suuren ajatuksen, mutta se on yhtä vaikeaa kuin kumartua rantahiekalle ja yrittää kouraista aaltojen vaahto käteensä.

    Käsi kastuu, kuohut pakenevat pois.

Ihminen on ylpeä, tietäväinen, kopea ja ylimielinen. Hän pitää itseään korkealla olevana, muita parempana.

    Arkipäivä asettaa toisinaan ihmisen viisauden kummalliseen valoon.

    Viime lauantaina Yle esitti Teemalla Luchino Viscontin vuonna 1963 ohjaaman mestariteoksen Tiikerikissa.

    Helsingin Sanomien tv-sivulla kriitikko Martta Kaukonen antoi elokuvalle kolme tähteä viidestä. Hänen mielestään filmissä on loistokkaita pukuja.

    Samana päivänä Kaukonen antoi saksalaiselle B-filmille Kostaja Lontoosta (1964) yhtä monta tähteä ja suomalaiselle Miehen työ – elokuvalle (2007) neljä tähteä. Saksalainen B-filmi ja Aleksi Salmenperän ”maskuliinisuuden” draama ovat yhtä merkittäviä tai jopa parempia filmejä kuin Tiikerikissa.

    Seuraavana päivänä Kaukonen arvioi elokuvan Paavo Pesusieni kuivalla maalla yhtä hienoksi elokuvaksi kuin Viscontin Tiikerikissa.

    Milloin viisaus ryömi aalloista kuivalle maalle?

    Vai odotetaanko yhä?

Miksi lauseita kirjoitetaan?

    Miksi historia on vaikea nähdä mittakaavassaan?

    Joskus tuntuu ettei entisellä ole mitään väliä.

    Ajatus oli 350 miljoonaa vuotta sitten merten pohjassa, jokien hiekkapenkalla ja suosilmän mustassa aukossa.

    Sieltä se tuli tänne ollakseen jotakin enemmän.

    Mutta totuudet eivät muutu eivätkä pala tulessa.

    Elokuvakriitikon elämä on siinä mielessä helppoa ettei tarvitse katsoa nokkaansa pidemmälle. Peilistä näkee kaiken tarvittavan. Riittää kun sen panee paperille.

    En tietenkään ”vaadi” Martta Kaukosta tai ketään muutakaan ryhdistäytymään historiallisen mittakaavan äärellä. Jokainen saa ajatella mitä haluaa. Taideteoksille ei ole universaalia arvojärjestystä. Mielivaltainen arvottaminen kuuluu asiaan.

    Lukija napsii erilaisten kriitikoiden lauseista ne, joita pitää ominaan.

    Muut lauseet huuhtoutuvat hulevesiviemäriin ja lopulta mereen, kalojen valtakuntaan.

Me olemme kalojen sukua. Jopa Helsingin Sanomien tv-kriitikko on samaa sukua.

    Elämä syntyi kun savikiteisiin alkoi kerääntyä… jotakin... elämän ituja, virran poimuissa.

    Sitten myöhemmin draaman kaari huipentui ”esi-isämme” ryömiessä kuivalle maalle. Keuhkoissa oli vettä ja se piti puhaltaa pois.

    Selailin etelä-amerikkalaisen runouden antologiaa Kello 0. Sen toimitti suomensi Pentti Saaritsa vuonna 1969 (WSOY, toinen painos 1971.)

    Niin kyllä, mutta ei magiaa... otsikoi guatemalalainen Miguel Angel Asturias erään runonsa.

    ”Pillastuneet tuulet / törmäävät merelle ja katkovat sen kahleet...”

    Elämän alku ja loppu on meressä, keskivaiheilla kenties jotakin muuta, aamun Hesari ja kahvikupillinen parin leipäpalasen kanssa.

    Etteikö ole veistoksia?

    Sitäkö valitat, Ilmojen Metsästäjä?

    Joet virtaavat mereen, elämän alkulähteelle. 

    Mereltä elämä ryömi kuivalle maalle ajatus kainalossaan. Kolme neljäsosaa maapallon pinnasta kuuluu kaloille. Ajatuksen kuivat kangasmaat ovat pieniä plänttejä, mitättömiä.

    Ja Miguel Angel Asturias kirjoittaa:

Entä somerikot, kivipinnat vedessä,

hädin tuskin hiotut, joita vielä huuhtoo

usvakuvioita veistävä meri,

levien fetissit, hirviöt, kotilot,

merihevoset, kaikki liikkeessä…

Ja vuorijonojen ylhäiset kasvot,

profiilit, patsaat, tähtien kolikot…

Kiviveistoksia, hiekkaveistoksia, pilviveistoksia…

… niin kyllä,

mutta ei magiaa…

Kyösti Salovaara, 2018.

Taivas putosi tai ei

[Jalmarintieltä nähtyä]

Noin neljäkymmentäkaksi vuotta sitten sai ensi-iltansa Risto Jarvan (1934-77) ohjaama elokuva Kun taivas putoaa.

     Maaliskuussa 1972 se ei kiinnostanut katsojia – teattereissa elokuvan näki vain 22 000 ihmistä. Tunnetut elokuvakriitikot ryttäsivät filmin, sitä pidettiin jopa skandaalimaisen huonona, kelvottomana melodraamana.

     Myöhemmin tv-esityksissä Kun taivas putoaa keräsi kunnolliset katsojaluvut. Kriitikoiden asenne lientyi vuosien vieriessä.

Tänään torstaina Yle Teema esittää Jarvan filmin klo 21:55.

     Jos jossitellaan, niin olisiko Kun taivas putoaa nähtävissä millään keinolla jos televisiota ei olisi olemassa eikä DVD-katselulaitteita tai Internetiä?

     Onko televisio elokuvalle sama asia kuin kirjasto kirjalle?

     Ei tietenkään, moni ajattelee. Suurella kankaalla ja pienessä ruudussa katsoja näkee kaksi eri teosta, siitä huolimatta että nykyään tuumia piisaa eikä resoluutio jätä pulaan.

     Mutta sittenkin, televisio tavallaan pelastaa Jarvan Kun taivas putoaa kaltaiset elokuvat, jotka eivät aikanaan houkutelleet katsojia pimeään saliin.

     Tietenkin televisio on armoton väline. Se paljastaa kertomuksen heikkoudet, leikkauksen puutteet. Pelkkä visuaalisuus ei kanna elokuvaa pienen ruudun sisällä.

Keväällä 1972 asuin Tapiolassa Jalmarintiellä.

     Vuokrakämpästä näkyi merelle, Otsolahdelle, jos nousi seisomaan keittiöjakkaralle. Sittemmin Jalmarintie nimettiin uudestaan: nyt se on Sateentie. Jalmarintie ei kai kuulostanut eliittikaupunginosaan sopivalta nimeltä.

     Keväällä 1972 sain Helsingin yliopistossa valmiiksi välitutkinnon, pääaineena tietojenkäsittelyoppi. Haeskelin töitä tietokonealalta ja se tarkoitti psykologisissa soveltuvuustesteissä ravaamista.

     Tuona keväänä kirjoittelin päivittäin eräänlaiseen vuosikalenteriin anarkistisia, vasemmistolaisia ja melko tavalla ahdistuneita proosarunoja. Kalenteri on säilynyt, koska kopioin sen loppupuolelle muutamia äidiltä saatuja ruokareseptejä.

     Jos atk-firmojen psykologit olisivat päässeet lukemaan runoni, he ehkä olisivat miettineet pari kertaa ennen työhönottoa.

     Toisaalta, ihmisessä on monia profiileja. Noissa runoissa esiintyi vain yksi monista, se anarkistinen. Oleellista on, niin kuin F. Scott Fitzgerald aikanaan kirjoitti hermoromahduksen koettuaan, että niin kauan kun ihminen pystyy hallitsemaan mielessään kahta vastakkaista ajatusta ja silti toimimaan rationaalisesti, kaikki on kunnossa.

     Kesäkuussa 1972 aloitin ohjelmoijaharjoittelijana Valtion tietokonekeskuksessa Lauttasaaressa. Työsuhde jatkui (juridisesti) saman työnantajan palveluksessa 38 vuotta, vaikka firman nimi muuttui monta kertaa ja omistaja vaihtui.

Töitä odotellessa katsoin runsaasti elokuvia.

     Kun Inkeri Lius ”pahoinpiteli” Suomen Sosialidemokraatissa Jarvan filmin, kirjoitin muutaman virkkeen mittaisen kiukkuisen kommentin lehden kulttuuritoimittajalle.

     Hän vastasi pyytämällä hieman perustellumman vuorosanan.

     Kirjoitin sen enempää miettimättä, annoin tulla mitä aivoista purskahti, jopa runolla Inkeri Liusta iskien ja Jarvaa puolustaen.

     Risto Hannula julkaisi kommenttini 23.3.1972.

     En tiedä mitä hän ajatteli anarkistisista heitoistani. Enkä muista miten Lius asiaan suhtautui.

     Julkaisen tässä tuon kommenttini. Koska en ole ilmeisesti nähnyt Jarvan elokuvaa kevään 1972 jälkeen, en osaa arvioida miten silloinen näkemykseni suhtautuu elokuvan katsomiseen tänään vuonna 2014. Tuolloin pidin sitä Jarvan parhaana filminä. Minä rakastin melodraamoja, myönteisessä mielessä.

     Jarvan filmissä kritisoitiin Hymy-lehden aloittamaa sensaatiojournalismia. Tänään melkein kaikki journalismi, myös tv:n tosielämäsarjoissa, noudattelee Hymyn aloittamaa tapaa nähdä maailma yksityisten ihmisten raadollisuuden kautta. Senpä tähden Kun taivas putoaa ei ehkä paljasta nykykatsojalle mitään uutta eikä hän kenties edes huomaa mistä elokuva pohjimmiltaan kertoo.

     Vaikka Demariin kirjoittamani tekstin lukeminen pistää nyt posket punoittamaan, niin tässä se tulee, neljänkymmenenkahden vuoden takaa tähän tekniseen hetkeen siirrettynä...

Taivas ei pudonnut, ei

(Suomen Sosialidemokraatti 23.3.1972)

I Arvostelusta

Inkeri Liuksen arviointi Risto Jarvan elokuvasta Kun taivas putoaa (Ssd, 15.3.72) on nähtävästi törkein herjaus, minkä pienen ikäni aikana olen tämän lehden kulttuuripalstoilta löytänyt.

     Mutta. Mutta. Totaalinen banaalisuus tai kritiikin kyvyttömyys mykistää hiljaisen kulkijan täydellisesti ja, sanalla sanoen, saa hänet aivan sanattomaksi.

     Kaikeksi onneksi tai pieneksi lohdutukseksi hiipii mieleen ajatus I.L:n maailmankuvan rautaisesta järkkymättömyydestä. Kas, taivashan on yhä niin sininen (ja entisellä paikallaan).

II Elokuvasta

Elokuvan arvo on siinä kokonaisvaikutuksessa, mikä sillä on katsojaan ja yhteiskuntaan.

     Elokuvassa ei voida erottaa sisältöä ja muotoa, koska sen lopullisesti, katsojalle, esittämä sisältö on enemmän kuin käsikirjoituksen kertomus tai tarina.

     Sanon näin: Kun taivas putoaa vaikutti minuun, todellakin.

      Syöksykäämme kuin

     Dante totuuden helvettiin,

     totuutta,

     totuutta,

     me teemme sen, kaikin mokomin.

     Oi Penelope

     Oi Kleopatra,

     Oi rakas Kamelianainen

     Sinun tähtesi

     nousemme aamulla vaikka kello kuusi,

     Sinun nimesi piirrämme hehkuviin

     tähtiin ja aina

     lehtien sivuille asti.

     Syöksykäämme kuin

     Sigmund Freud ihmismielen pahuuteen

     jos emme löydä

     pahuutta

     Me teemme sen kaikin mokomin.

     Oi te kapakoiden hetairat

     oi te inhimillisyyden jumalattaret.

     Tällä kuvitellulla motolla elokuvan toimittaja raivasi tietään maineen huipulle, käyttökulttuurin korkeimmalle asteelle, miljoonien lukijoiden makuuhuoneisiin ja häveliäästi sanottuna, käymälöihin. Sillä vaikka raha ei haise, meidän on jatkuvasti kysyttävä itseltämme: Oliko Mannerheim Ufo, oliko?

III Elokuvasta ja arvostelusta

Kuten tunnettua elokuva kertoo sensaatiotoimittajasta ja hänen viattomista uhreistaan. Toimittajalla on loistava yleissivistys aina klassista kirjallisuutta myöten (kelläpä ei olisi). Hän myy itsensä rahalle, mikä lisää itseään tuhoamalla elämän silloin toisen tällöin (kukapa ei möisi). Ja tämähän on tässä yhteiskunnassa sallittua ja suorastaan hyve, porvarillisen ideologian kaunein kukkanen (mi kedolla kukkii niin vapaana, niin riippumattomana).

     Inkeri Lius kiteyttää saamansa vaikutelman Jarvan teoksesta huipennukseen: ”Elämme yhä suomalaisessa elokuvassa Ihmisen inhoamisen vuotta”, ja säälii näyttelijöitä.

     Kysyn, jos elokuva kertoo inhottavaa systeemiä pyörittävistä epäihmisistä ja suhtautuu, niin sanoakseni, rakkaudella heidän uhreihinsa, onko tämä todellakin ihmisen vihaa, eikö se ole rakkautta ihmisenarvoiseen elämään? Kysyn koska saavuimme siihen pisteeseen, missä sorretun rinnalle asettumisesta tuli inhottava teko, joka työväenlehdessä pitää paljastettaman? Ja Hymykö meitä on ohjaava tästä pinteestä inhimilliselle tielle?

     Risto Jarvan työryhmä on jo useasti ilmoittanut, että elokuvassa on kyse ensisijassa yksilötarinasta. Mutta jokainen yksilö on tämän yhteiskunnan ratas, jokainen edustaa tavalla tai toisella aikaamme ja tilaamme. Kun sensaatiotoimittaja ihmisvihassaan, johon on sekoittunut tippa mustasukkaisuutta, tippa sääliä ja suurempi tippa rahanarvontajua, julmasti tuhoaa vammaisen ja tämän kokeman rakkauden, kuulemme ja näemme Risto Jarvan hätähuudon yksilön puolesta ja inhimillisen yhteiskunnan puolesta (joka ei totisesti perustu porvarilliselle riistolle).

IV Pienestä loistavasta yksityiskohdasta

Muistatteko kuvan, missä kaatuneiden puiden ja mustien kantojen reunustamalla järvellä toimittajan uhri vajoaa mustaan veteen kostossaan epäonnistuneena (yksin on vaikea onnistua) ja sankari lähtee uimaan kohden kutsuvia rantoja ja uusia uljaita sensaatioita ja renkaat vedessä lähteävät vyörymään kohti katsojaa auringon kirkastaessa aaltojen harjat?

     Jos olisin rohkea ja, niin sanoakseni, esteettisesti valveutunut, sanoisin että tässä kohtauksessa Jarvan työryhmän onnistuu yhdellä kertaa, yhdellä kuvalla esittää koko elokuvan sisältö ja merkitys.

V Arvostelusta yleensä

Kun taivas putoaa on näemmä osunut maaliinsa. Yksissä tuumin ja harkiten ovat toimittajat eri vipusissa herjanneet sitä.

     Johtopäätös: elokuvan todellisuus on todellisuutta myös sensaatiolehtien ulkopuolisessa toimittajakunnassa. Ajatelkaamme vasemmistolaista kirjoittajaa, joka säilyttää Pääomaa kirjahyllyssä ja KOP:n pankkikirjaa kirjoituskoneen vieressä, mennäkseni latteuksiin: Kirke vieressä etupenkillä kun rakas Penelope vuottaa kotitakan äärellä.

                      KYÖSTI SALOVAARA