[Jalmarintieltä nähtyä]
Noin
neljäkymmentäkaksi vuotta sitten sai ensi-iltansa Risto Jarvan
(1934-77) ohjaama elokuva Kun taivas putoaa.
Maaliskuussa
1972 se ei kiinnostanut katsojia – teattereissa elokuvan näki vain
22 000 ihmistä. Tunnetut elokuvakriitikot ryttäsivät filmin, sitä
pidettiin jopa skandaalimaisen huonona, kelvottomana melodraamana.
Myöhemmin tv-esityksissä Kun taivas putoaa keräsi kunnolliset
katsojaluvut. Kriitikoiden asenne lientyi vuosien vieriessä.
Tänään
torstaina Yle Teema esittää Jarvan filmin klo 21:55.
Jos
jossitellaan, niin olisiko Kun taivas putoaa nähtävissä
millään keinolla jos televisiota ei olisi olemassa eikä
DVD-katselulaitteita tai Internetiä?
Onko
televisio elokuvalle sama asia kuin kirjasto kirjalle?
Ei
tietenkään, moni ajattelee. Suurella kankaalla ja pienessä
ruudussa katsoja näkee kaksi eri teosta, siitä huolimatta että
nykyään tuumia piisaa eikä resoluutio jätä pulaan.
Mutta
sittenkin, televisio tavallaan pelastaa Jarvan Kun taivas putoaa
kaltaiset elokuvat, jotka eivät aikanaan houkutelleet katsojia
pimeään saliin.
Tietenkin
televisio on armoton väline. Se paljastaa kertomuksen heikkoudet,
leikkauksen puutteet. Pelkkä visuaalisuus ei kanna elokuvaa pienen
ruudun sisällä.
Keväällä
1972 asuin Tapiolassa Jalmarintiellä.
Vuokrakämpästä
näkyi merelle, Otsolahdelle, jos nousi seisomaan keittiöjakkaralle.
Sittemmin Jalmarintie nimettiin uudestaan: nyt se on Sateentie.
Jalmarintie ei kai kuulostanut eliittikaupunginosaan sopivalta
nimeltä.
Keväällä
1972 sain Helsingin yliopistossa valmiiksi välitutkinnon, pääaineena
tietojenkäsittelyoppi. Haeskelin töitä tietokonealalta ja se tarkoitti psykologisissa soveltuvuustesteissä ravaamista.
Tuona
keväänä kirjoittelin päivittäin eräänlaiseen vuosikalenteriin
anarkistisia, vasemmistolaisia ja melko tavalla ahdistuneita
proosarunoja. Kalenteri on säilynyt, koska kopioin sen loppupuolelle
muutamia äidiltä saatuja ruokareseptejä.
Jos
atk-firmojen psykologit olisivat päässeet lukemaan runoni, he ehkä
olisivat miettineet pari kertaa ennen työhönottoa.
Toisaalta,
ihmisessä on monia profiileja. Noissa runoissa esiintyi vain yksi
monista, se anarkistinen. Oleellista on, niin kuin F. Scott
Fitzgerald aikanaan kirjoitti hermoromahduksen koettuaan, että
niin kauan kun ihminen pystyy hallitsemaan mielessään kahta
vastakkaista ajatusta ja silti toimimaan rationaalisesti, kaikki on
kunnossa.
Kesäkuussa
1972 aloitin ohjelmoijaharjoittelijana Valtion tietokonekeskuksessa
Lauttasaaressa. Työsuhde jatkui (juridisesti) saman työnantajan palveluksessa 38 vuotta, vaikka firman nimi muuttui monta kertaa ja omistaja vaihtui.
Töitä
odotellessa katsoin runsaasti elokuvia.
Kun
Inkeri Lius ”pahoinpiteli” Suomen Sosialidemokraatissa
Jarvan filmin, kirjoitin muutaman virkkeen mittaisen kiukkuisen
kommentin lehden kulttuuritoimittajalle.
Hän
vastasi pyytämällä hieman perustellumman vuorosanan.
Kirjoitin
sen enempää miettimättä, annoin tulla mitä aivoista purskahti, jopa
runolla Inkeri Liusta iskien ja Jarvaa puolustaen.
Risto
Hannula julkaisi kommenttini 23.3.1972.
En tiedä
mitä hän ajatteli anarkistisista heitoistani. Enkä muista miten
Lius asiaan suhtautui.
Julkaisen
tässä tuon kommenttini. Koska en ole ilmeisesti nähnyt Jarvan
elokuvaa kevään 1972 jälkeen, en osaa arvioida miten silloinen
näkemykseni suhtautuu elokuvan katsomiseen tänään vuonna 2014.
Tuolloin pidin sitä Jarvan parhaana filminä. Minä rakastin
melodraamoja, myönteisessä mielessä.
Jarvan
filmissä kritisoitiin Hymy-lehden aloittamaa sensaatiojournalismia.
Tänään melkein kaikki journalismi, myös tv:n tosielämäsarjoissa,
noudattelee Hymyn aloittamaa tapaa nähdä maailma yksityisten
ihmisten raadollisuuden kautta. Senpä tähden Kun taivas putoaa ei
ehkä paljasta nykykatsojalle mitään uutta eikä hän kenties edes
huomaa mistä elokuva pohjimmiltaan kertoo.
Vaikka
Demariin kirjoittamani tekstin lukeminen pistää nyt posket
punoittamaan, niin tässä se tulee, neljänkymmenenkahden vuoden takaa tähän tekniseen hetkeen siirrettynä...
Taivas ei pudonnut, ei
(Suomen
Sosialidemokraatti 23.3.1972)
I Arvostelusta
Inkeri
Liuksen arviointi Risto Jarvan elokuvasta Kun taivas
putoaa (Ssd, 15.3.72) on nähtävästi törkein herjaus, minkä
pienen ikäni aikana olen tämän lehden kulttuuripalstoilta
löytänyt.
Mutta.
Mutta. Totaalinen banaalisuus tai kritiikin kyvyttömyys mykistää
hiljaisen kulkijan täydellisesti ja, sanalla sanoen, saa hänet
aivan sanattomaksi.
Kaikeksi
onneksi tai pieneksi lohdutukseksi hiipii mieleen ajatus I.L:n
maailmankuvan rautaisesta järkkymättömyydestä. Kas, taivashan on
yhä niin sininen (ja entisellä paikallaan).
II Elokuvasta
Elokuvan
arvo on siinä kokonaisvaikutuksessa, mikä sillä on katsojaan ja
yhteiskuntaan.
Elokuvassa
ei voida erottaa sisältöä ja muotoa, koska sen lopullisesti,
katsojalle, esittämä sisältö on enemmän kuin käsikirjoituksen
kertomus tai tarina.
Sanon
näin: Kun taivas putoaa vaikutti minuun, todellakin.
Syöksykäämme
kuin
Dante
totuuden helvettiin,
totuutta,
totuutta,
me
teemme sen, kaikin mokomin.
Oi
Penelope
Oi
Kleopatra,
Oi
rakas Kamelianainen
Sinun
tähtesi
nousemme
aamulla vaikka kello kuusi,
Sinun
nimesi piirrämme hehkuviin
tähtiin
ja aina
lehtien
sivuille asti.
Syöksykäämme
kuin
Sigmund
Freud ihmismielen pahuuteen
jos
emme löydä
pahuutta
Me
teemme sen kaikin mokomin.
Oi te
kapakoiden hetairat
oi te
inhimillisyyden jumalattaret.
Tällä
kuvitellulla motolla elokuvan toimittaja raivasi tietään maineen
huipulle, käyttökulttuurin korkeimmalle asteelle, miljoonien
lukijoiden makuuhuoneisiin ja häveliäästi sanottuna, käymälöihin.
Sillä vaikka raha ei haise, meidän on jatkuvasti kysyttävä
itseltämme: Oliko Mannerheim Ufo, oliko?
III Elokuvasta ja arvostelusta
Kuten
tunnettua elokuva kertoo sensaatiotoimittajasta ja hänen viattomista
uhreistaan. Toimittajalla on loistava yleissivistys aina klassista
kirjallisuutta myöten (kelläpä ei olisi). Hän myy itsensä
rahalle, mikä lisää itseään tuhoamalla elämän silloin toisen
tällöin (kukapa ei möisi). Ja tämähän on tässä yhteiskunnassa
sallittua ja suorastaan hyve, porvarillisen ideologian kaunein
kukkanen (mi kedolla kukkii niin vapaana, niin riippumattomana).
Inkeri
Lius kiteyttää saamansa vaikutelman Jarvan teoksesta huipennukseen:
”Elämme yhä suomalaisessa elokuvassa Ihmisen inhoamisen vuotta”,
ja säälii näyttelijöitä.
Kysyn,
jos elokuva kertoo inhottavaa systeemiä pyörittävistä
epäihmisistä ja suhtautuu, niin sanoakseni, rakkaudella heidän
uhreihinsa, onko tämä todellakin ihmisen vihaa, eikö se ole
rakkautta ihmisenarvoiseen elämään? Kysyn koska saavuimme siihen
pisteeseen, missä sorretun rinnalle asettumisesta tuli inhottava
teko, joka työväenlehdessä pitää paljastettaman? Ja Hymykö
meitä on ohjaava tästä pinteestä inhimilliselle tielle?
Risto
Jarvan työryhmä on jo useasti ilmoittanut, että elokuvassa on kyse
ensisijassa yksilötarinasta. Mutta jokainen yksilö on tämän
yhteiskunnan ratas, jokainen edustaa tavalla tai toisella aikaamme ja
tilaamme. Kun sensaatiotoimittaja ihmisvihassaan, johon on
sekoittunut tippa mustasukkaisuutta, tippa sääliä ja suurempi
tippa rahanarvontajua, julmasti tuhoaa vammaisen ja tämän kokeman
rakkauden, kuulemme ja näemme Risto Jarvan hätähuudon yksilön
puolesta ja inhimillisen yhteiskunnan puolesta (joka ei totisesti
perustu porvarilliselle riistolle).
IV Pienestä loistavasta yksityiskohdasta
Muistatteko
kuvan, missä kaatuneiden puiden ja mustien kantojen reunustamalla
järvellä toimittajan uhri vajoaa mustaan veteen kostossaan
epäonnistuneena (yksin on vaikea onnistua) ja sankari lähtee uimaan
kohden kutsuvia rantoja ja uusia uljaita sensaatioita ja renkaat
vedessä lähteävät vyörymään kohti katsojaa auringon
kirkastaessa aaltojen harjat?
Jos
olisin rohkea ja, niin sanoakseni, esteettisesti valveutunut,
sanoisin että tässä kohtauksessa Jarvan työryhmän onnistuu
yhdellä kertaa, yhdellä kuvalla esittää koko elokuvan sisältö ja
merkitys.
V Arvostelusta yleensä
Kun taivas putoaa on näemmä osunut maaliinsa. Yksissä tuumin ja harkiten ovat
toimittajat eri vipusissa herjanneet sitä.
Johtopäätös:
elokuvan todellisuus on todellisuutta myös sensaatiolehtien
ulkopuolisessa toimittajakunnassa. Ajatelkaamme vasemmistolaista
kirjoittajaa, joka säilyttää Pääomaa kirjahyllyssä ja KOP:n
pankkikirjaa kirjoituskoneen vieressä, mennäkseni latteuksiin:
Kirke vieressä etupenkillä kun rakas Penelope vuottaa kotitakan
äärellä.
KYÖSTI
SALOVAARA

