Mustan väri

[sanattomana, melkein]

                                                                                               Kyösti Salovaara 2014.

Maailmaa on kaikki, aloitti Ludwig Wittgenstein Tractatuksensa.

    Siis: ”Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on.”

    Se mitä jää sanomatta, mitä ei voi sanoa, ei kuulu tähän maailmaan. Tässä sanoilla ilmaistavissa olevassa kummallisessa maailmassamme emme voi Wittgensteinin mielestä ajatella ”mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti”.

    Eikö vahingossakaan ja huomaamattaan voi ajatella epäloogisesti?

    Vai tarkoittaakohan Wittgenstein, että loogisuus on eräässä mielessä subjektiivista? Että minä, esimerkiksi, ajattelen aina loogisesti omalta kannaltani omassa päässäni (omassa kuplassani) vaikka sinusta (sinun kuplastasi katsoen) kirjoitan pelkästään epäloogisia ”väitteitä”?

    Luulen aina olevani looginen koska olen.

    Tai ehkä, ehkäpä sotken tietoisesti loogisuuden ja johdonmukaisuuden.

Tässä loogisessa maailmassa suomalaiset eivät pukeudu pradaan eivätkä pravdaan – vaikka totuuden pasuunat totisina torilla soivat – vaan mustaan.

    ”Suomalainen rakastaa mustaa, sillä se suojaa häntä maailmalta”, kirjoitti Helsingin Sanomat maanantaina. Samana päivänä Yle otsikoi: "Musta kansa joka pimeydessä vaeltaa – me.”

    Suomea on kaikki, mikä on niin kuin se on.

    Mutta miksi me valitsemme mustan värin, vaikka se ei oikeastaan ole minkään väristä? Mustaa väriä ei ole. Voiko sellaiseen pukeutua mitä ei ole?

    Wittgenstein sanoi sivumennen: ”Oliot ovat värittömiä.”

    Kuulostaa että hän puhui suomalaisista, mutta en usko että puhui.

    En tiedä paheksutaanko missään muualla jouluvaloja kuin Suomessa. Ilmeisesti säkkipimeään ja sysimustaan sopeutunut suomalainen haluaa, että kaikki ovat kaltaisiamme. Että meitä ei erota syyspimeästä maisemasta kuin silloin tällöin vilkahtava älypuhelimen ruudun välähdys.

    Suomi on mustaa naurua.

Viime viikolla kirjoitin itseni sanattomaksi.

    Ross Macdonald -esseen editoimiseen kului kolme täyttä työpäivää (palkatta).

    Hullun hommaa. Siitä johtuu että nyt sanon vain vähän, sen mitä hämärä tuuli mieleen tuo. Esseeni Ross Macdonald, kirjailija löytyy täältä. Jonakin päivänä teen siitä ikonin sivun reunaan. Sitten kun on aikaa, halua ja kykyä.

    Silmäilin nettiä. Macdonaldin viime sunnuntaiksi osunutta 100-vuotispäivää ei juuri noteerattu meillä eikä muualla. Tuommoinen kirjallisuus ja tämmöinen kirjailija eivät ole nyt pinnalla. Englannin Amazonissa on toki myytävänä Ross Macdonaldin romaaneja, mutta ne on painettu monta vuotta sitten. Saksassa sen sijaan uusia painoksia on otettu viime aikoihin asti.

    Kukaan ei tiedä etukäteen mistä romaanista tulee klassikko.

    Jos kirjailijat osaisivat paremmin tilastotiedettä ja todennäköisyyslaskentaa, heiltä saattaisi kadota kirjoittamisen puhti ja luomisen haaste.

    Onneksi laskutaito puuttuu, luulen.

Uusin Parnasso (6-7/2015) ilmestyi kaksoisnumerona.

    Se oli taas aika sisäsiistiä kirjallisuuspuhetta, kirjailijaa ymmärtävää ja hellivää. Ei poikkipuolista sanaa.

    Mutta ”kaksoisnumero” sitä vastoin on epäsiistiä kaupallista toimintaa. Kun Parnasson sivumäärä on yleensä noin 74 ja nyt ”kaksoisnumerossa” 98, niin onko se muka kaksois-numero? Ei edes puolitoista-numero. Eikö lehden päätoimittajakaan osaa laskea?

    Muistaakseni Karo Hämäläinen on työskennellyt taloustoimittajana.

    Olisiko tilaajalla oikeus vaatia osa tilausmaksusta takaisin?

    Tylsää kirjallisuuspuhetta on antaa kirjailijoiden eritellä teoksistaan. Ketä kiinnostaa? Miksi kirjailijan pitäisi analysoida tai perustella mitä on kirjoittanut ja miksi kirjoittanut niin kuin on? Mitä se auttaa jos lukijasta romaani tai runo tuntuu ihan erilaiselta - ei lukija kirjailijan intentiota tarvitse. Eikä kirjailija ”omista” maailmalle lähettämäänsä romaania eikä hänellä ole veto-oikeutta siihen mitä lukija kirjasta tuumailee.

    Karo Hämäläinen oli muuten kysellyt divareista millaisia kirjoja nyt ostetaan ja myydään. Monenlaisia vastauksia, niitä mustanpuhuviakin. Divarit eivät kuole eikä kirjallisuus lopu mutta eivät ne oikein eläkään. Sattuman kauppaa sattumalta.

    Muutama ellei moni antikvariaatin pitäjä totesi, että kirjoja ostetaan aika sattumanvaraisesti; hyvä voi olla hyvää tai huonoa ja huonokin hyvää, mutta etukäteen siitä on vaikea tietää. ”Kaunokirjallisuuden sisään ostaminen on arpapeliä. Eikä kirjallisella laadulla tunnu olevan merkitystä”, sanoi Hakaniemessä antikvariaattia pitävä Anne Huurto. ”Kaunokirjallisuutta ei lueta itsenään, maailmaa avartavana ja ymmärrystä lisäävänä kokemuksena vaan satunnaisina pilkkeinä median nostojen tai jostain saadun suosituksen perusteella.”

    ”Nykyään ihmiset lukevat paljolti vasta ilmestynyttä kirjallisuutta”, totesi Timo Surojegin Kampintorilta, ”ja sitä, mikä on kulloinkin mediassa esillä. Finlandia-palkittua kirjailijaa kysytään pari-kolme viikkoa palkinnon julkistamisen jälkeen, ja sitten kysyntä hiipuu.”

    Mutta lohdutukseksi muistettakoon, että ”kaiken ymmärtäminen on tarpeetonta, riittää kun ymmärtää pahimman.”

    Tokaisi Erno Paasilinna Mustassa aukossaan.

Valon värejä Strasbourgissa.

Jos musta ei ole väri, niin mitä se on?

    Loogisin vastaus lienee että se ei ole mitään tai että se on kaikki, kaikkea.

    Joulun lähestyessä ajatus palaa alkuun, ihan kauas.

    ”Meidät luotiin elämään paratiisissa, paratiisi määrättiin palvelemaan meitä”, kirjoitti Franz Kafka. ”Meitä koskevaa määräystä on muutettu; se että näin on tapahtunut myös paratiisia koskevan määräyksen suhteen, jätetään sanomatta.”

    Miten tuo jäi huomaamatta? Miksi media nukkui?

    Kafkan mielestä on turha valittaa syntiinlankeemuksesta. ”Ei meitä karkotettu paratiisista sen vuoksi, vaan elämän puun takia, ettemme söisi siitä.”

    Tarkoittaako Kafka että meidän on tajuttava oma mitättömyytemme, joka on perin sankarillista? Että tarvitaan nöyryyttä tunnustaa ettei meistä ole Jumalaksi? Vai voisiko olla niin, että Jumala näpäytti ihmistä kuvittelemasta liian suuria itsestään.

    Tuo on sitten tautologiaa.

Wittgenstein sanoi että oliot (asiat, esineet) ovat värittömiä, mutta että niillä on muoto värikkyytenä.

    Erottelua on hankala ymmärtää; väritön olio on värikäs muodoltaan.

    En tiedä kumpi naurattaa enemmän: se minkä ymmärtää vai se mitä ei.

    ”Huumori on kuollut maailmasta”, Paasilinna naurahti. ”Se kuoli liian suureen leikinlaskuun.”

    Mistä minä tiedän, että Paasilinna "naurahti”?

    En mistään, mutta miksi hän muuten olisi tuolla tavalla sanonut?

                                                                        Jaakko Salovaara 2014.
Valon ja ilon väri.
Marc Chagallin lasimaalaukset Reimsin katedraalissa.

    Yhtä lailla luulen Wittgensteinin naurahtaneen päästessään Tractatuksen viimeisiin kappaleisiin: ”Lauseitteni luoma valo näkyy siinä, että se joka minut ymmärtää, huomaa lopulta lauseitteni olevan mielettömiä...”

    Kaveri siis väittää, ettei oliolla ole väriä, mutta että hänen lauseensa hehkuvat valoa!

    Suuruudenhulluuttako?

    Vai pelkkää rationaalista itsetuntemusta?

Nöyrästi pitää tunnustaa: Mustan väri jää arvoitukseksi.

    Mystistä ei ole, että mustan väri on arvoitus, vaan että musta on.

    Se on!