Marraskuun hämärässä

[päälauseita ja sivu]

Kyösti Salovaara, 2024.

 

Päiväkö? Ei tämä on joku muu

tummuva illansuu.

Kenelle raivaat?

kysyy huuli.

Kujat on märät, ja märät on taivaat,

niitten välissä vain vilu tuuli,

jonka kyljet ovat

tunnottomat, kovat.

Et sitä kiellä. Et sano: ei niin.

Elät kuin ennenkin, enemmän antain,

vaikenevammin taakkasi kantain

hengität, hengität tuulen seiniin.

- Aaro Hellaakoski runossa Marraskuuta, kokoelmassa Sarjoja, 1952. 3.p WSOY 1990.

Kävelen rannalla, kaupungissa, lahtien reunoilla, meren äärellä marraskuussa. On satanut, vettä ja lunta ja vettä. 

Linnut pakenevat kesää. Unohtavat matkansa määrän. Kunnes lahti jäätyy.

Marraskuun päivä on vitsi. Hetki aamuyön ja illan välissä. Kun menee ulos, jalat käyvät aamua ja pää osuu illan hämärään. 

Täällä meri ei ole sininen marraskuussa eikä koskaan. Eikä turkoosin kaunis. Mutta onhan se: kaunis. Vaatimaton riittää suomalaiselle. Pois meistä koreilu.

Sain ystävältäni jouluruusun neljä syksyä sitten. Se kukoisti joulusta tammikuuhun. Siirsin kuistille pois menemään. Ei kuollut. Istutin kesäkuussa pihan reunaan, kuistin ikkunan alle. Nyt taas kukkii vaikka satoi lunta joka suli pois. Kukkii jo kolmatta talvea kylmästä ja harmaasta piittaamatta. Kukoistaa marraskuussa missä aamu ylettyy iltaan itsestään lukua pitämättä.

Jouluruusun kukkiessa ulkona ajatus harhailee sisällä.

Tuli muuten mieleen Jouko Tyyri. Mies joka muutti nimensä Laineesta Tyyriksi. Turhamainenko? Halusiko erottautua porukasta? Kirjoitti lyhyitä lauseita. Iski asiaan kuin seppä alasimeen.

Tyyri (1929-2001) oli Urho Kekkosen mies ennen kuin käänsi takkinsa. Timo Hämäläisen mukaan Tyyri oli sanomalehtikirjailija. Hämäläinen lainasi Hesarissa Tyyrin muistokirjoituksessa Juhani Niemeä: Tyyri oli "50-luvun kirjallisen polven äänekkäimpiä villitsijöitä, eräänlainen litterääri häirikkö tai kulttuurin pyromaani".

Minua Tyyrin kolumnit Helsingin Sanomissa 1970-luvun puolivälissä ärsyttivät. Ei pelkästään asian vaan tyylin takia. Kirjoitti lyhyitä lauseita. Ei välittänyt sivulauseista. Sähkösanomatyyliä Tyyriltä?

Mutta tuossakin on pointtinsa. Kirjoittamalla päälauseita asia tulee selväksi. Sanotun ymmärtää. Ei eksy mieli eikä kieli asiasta sivuun.

Yritin etsiä Hesarin arkistosta Tyyrin kolumneja. Ollakseni varma mitä kirjoitan. En jaksanut löytää. Joten en ole varma. Kirjoitan kuitenkin. Päälauseita Tyyriä jäljitellen.

Kun loikkaa ajassa, pääsee pitkälle. Pidemmälle kuin pihalla hyppien.

Marraskuussa tekee mieli lainata Franz Kafkaa. Sopii haileaan valoon. On hauska omalla tavallaan. Synkästi mukava, mukavasti pirteä, traagista huumoria.

Ottakaa opiksi ja ojennukseksi: ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhtä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.” (Keisarin kirje. Suom. Aarno Peromies. Otava 1989.)

Kafka ei aavistanut kirjoittavansa manuaalia 2000-luvun ”arvoliberaaleille.”

”Häkki lähti etsimään lintua.”

Mitä tapahtuu kun häkki löytää linnun?

Vastauksen antaa satojen vuosien takaa kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i: ”Sain lahjaksi Annamista punaisen papukaijan: / se hohti kuin persikka ja puhui kuin ihminen. / Sille kävi niin kuin lahjakkaille miehille käy: / milloin mahtavat häkin säleet sillekään avautua?” (Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava 1975.)

Kyösti Salovaara, 27.11.2024.

Marraskuun valoa, himmeää kuin väsynyt ajatus.

Etsin hyllystäni luettavaa. Silmäilin Marcel Proustin romaania. Oli kuulemma etsimässä kadonnutta aikaa.

Ei se etsimällä löydy.

En ryhtynyt lukemaan. Liian pitkiä virkkeitä. Tarkoitus hukkuu sivulauseisiin. Pääajatus puuttuu. Proustilta tai minulta – vapaasti saa valita. Toistaiseksi sen mitä lukee ja syö.

Nappasin Maria Langin romaanin Tunkeilija naistenkerhossa (Att vara kvinna, 1961. Suom. Antero Tiusanen, Gummerus 1962). Yllätyin romaanin tuoreutta. Tässä kirjassa kaikki ovat naisia, uhrit ja murhaajat. Lang kirjoittaa kirpeän hauskasti keskiluokkaisista naisistaan. Bättre Folk!

Nykyään ideana on vihata miehiä. Koska ovat miehiä jotka vihaavat naisia. Siksi Lang piristi. Ei vihannut. Harrasti ironiaa: ”Osaasi, Betti, alistu / on sankarteot miesten vainen” ja sitten ”ei joka ruusu pistele, / miessydän kätke hyveellisyyttä”.

Nyt luen kolmatta Langin romaania. Marraskuussa missä aamu ylettyy iltaan niin että jalat käyvät aamussa kun pää kolhii yöhön. 

Joko lyhyet virkkeet riittävät?

Keskipäivällä harmaa päivä sataa vettä.

Punatulkut kyyristyvät mustien runkojen taakse piiloon.

Jouluruusu kukkii ystävältä saatuna. Kukoistamalla lumen sisältä se ikään kuin pilkkaa talvea ja nauttii.

Radiossa ylempiarvoiset (lopullisen totuuden haltijat) paasaavat mitä rahvaan pitää syödä ja juoda. Miksi se heitä kiinnostaa? Eihän rahvas ole mitään. Roskia pudonneiden lehtien peittämällä käytävällä. Mitä niitä lakaisemaan!

Ottaisinko vielä yhden? Uskaltaisinko? Loukkaamatta ketään?

No hemmetti, tässä Kafkaa: ”Tietystä pisteestä lähtien ei ole paluuta. Tämä piste on saavutettavissa.”

Ja bonuksena Maria Langia: ”ja tunne arvos, uskottu: / on kunniaksi olla nainen”.

Kyösti Salovaara, 2024.